...vaikka sitä ei välttämättä ikkunasta katsomalla huomaakaan.
Aikojen saatossa olen huomannut, että musiikinkuuntelutottumukseni ovat lopulta monella tapaa melko konservatiivisia ja tietyllä tapaa varsin urautuneita.
Esimerkiksi tiettyinä aikoina vuodesta tulee kuunneltua aina tietyntyyppistä musiikkia, enkä nyt tarkoita 24. joulukuuta kuunneltavia joululauluja vaan sitä, että loppukesä menee usein bluesin parissa, loppuvuodesta kaivan Clashin sekä Ramonesin hyllystä ja niin edelleen.
Myös jo useampana vuonna peräkkäin on tullut alkukeväästä innostuttua enemmän tai vähemmän jostain parikymppisestä Britti-tytöstä. Joss Stone, Katie Melua, Lily Allen ja Amy Winehouse esimerkiksi ovat tupsahtaneet tietoisuuteen tällä tavoin.
Runsas viikko sitten tuli erään yliopistokaverin suosituksesta etsittyä käsiinsä Kate Nashin debyyttilevy, joka onkin sen jälkeen pyörinyt soittimessa suht tiuhaan. Onhan kyseinen lätty jonkin verran epätasainen, mutta joukkoon on eksynyt useampi hämmentävän koukuttava popralli. Sitä paitsi olen aina ollut heikkona sellaiseen Lontoo-aksentin fraseeraukseen, jota Nashkin käyttää.
