Valtakunnan kovin puheenaihe on tänään ollut Leijonien Vancouverin miehistö. Aika odotettua kamaa lopulta. Keskustelua olisi syntynyt olisivatpa Jukka Jalosen valinnat olleet minkälaisia tahansa. Itse olisin valinnut suht samalla tavalla. Maalivahdit menivät oikein. Nummelinin Petu olisi kyllä kuulunut koneeseen Niskalan paikalle. Nyt pakistossa Timonen ja Salo tulevat vetämään niin paljon kuin suinkin jaksavat.
Hyökkääjistä en voi ymmärtää Ville Peltosen valintaa. Kokenut? Joo. Henkisesti vahva? Joo. Menossa heikohko kausi? Joo. Tuo lisäarvoa joukkueen pelaamiseen? Ei tuo.
Peltosen rooli tullee olemaan kolmos-nelosketjun pelaaja, koska ylempiin ketjuihin ei ole nykykunnossa Leijonissa asiaa. Käytännössä pitäisi jaksaa pelata nolla-nollaa huippumaiden parhaita vastaan. Villelle saattaa tulla siinä puuhassa nuha. Rouhija-ketjuihin olisi ollut riittävästi äijiä tarjolla vaikka Peltosen tilalle olisi otettu Jussi Jokinen.
Ihan kauheasti valinnoista ei silti kannata ehkä kuitenkaan veivata. Kaikkihan odottavat finaalia Kanada-Venäjä (28. helmikuuta). Muut maat pelaavat sitten muista sijoista. Jenkit saattaa olla yllättävän kova, samoin Ruotsi. Tshekkiin en usko, kun eivät tajunneet ottaa jengiinsä edes Allu Salakia. Suomi sitten on jossain näiden maiden välissä.
Olympialaisten alkuun on vajaa 1,5 kuukautta. Niitä odotellessa kannattaa panostaa nuorten MM-kisoihin. Toki jo alussa kursiivilla todettu pätee näihinkin kisoihin.
Tuli pari iltaa sitten katseltua Ylen koostetta Rock'n'roll Hall of Fame -kokoontumisajoista. Ihan kivoja esityksiä, mutta suurimman huomion vei se, että vanhoilla päivillään Art Garfunkelista on tullut vuosi vuodelta enemmän ja enemmän kävelevä Joe Cocker -parodia. Lavaliikehdintä alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän The Suurta Raspikurkkua. Tosin iän myötä Cockerin nykiminen, korjaan tulkitseminen, on hieman rauhoittunut. Noin 30 vuoden päästä miehet lienevät suht samalla tasolla. Vuonna 2040 Garfunkel tosin täyttäisi 99 vuotta ja 96. Voipi olla, ettei tuohon aikaan kumpikaan herroista enää liiku mihinkään suuntaan.
Sitä paitsi mahtava John Belushi (paras ikinä) hoiti Cocker-imitaation kotiin jo SNL-aikana.
P.P.S. Mikähän siinä on, että joulun pyhinä muusikoita ja musiikkivaikuttajia tuntuu kaatuvan joka vuosi tasaista tahtia... Joe Strummer, James Brown, John Peel... Tänä vuonna viikatemies vieraili Vic Chesnuttin luona.
Yksi alkuvuoden kovimpia levyjä tullee olemaan Alangon Ismon uusi albumi. Mukana jälleen myös Teho Majamäki. Laajahkoa kevätkiertuettakin pukkaa kuulemma. Ensimaistiaisia tulevasta voi bongata Ismon kotisivulta.
Vertailukohdaksi tarjoan yhden edellisen levyn helmistä.
Pakollisen holiday seasonin parhaita puolia on se, että silloin saa vapaasti vetelehtiä, eikä kukaan tule aukomaan päätään siitä, että pitäisi olla dynaamisen tehokas ja muuta nykyajan vaatimusten mukaista. Siis noin viikon vuodessa voi vaan olla.
Sikäli kun on luistellut itsensä kohmeeseen ulkojäillä, lukenut kaikki keskeneräiset kirjat ja kuunnellut joululahjalevyt puhki, parasta vetelehtimistä voi harrastaa sohvalla leffoja katsellen. Niin kauan kun pizzataksit kulkevat, on meikäläisen pyhät pelastettu.
Leffojen valinnassa on oltava kuitenkin tarkkana. Tai ainakin on tiedettävä, mitä haluaa. Kannattaa välttää esimerkiksi Star Wars episodi ykköstä. Erittelyä elokuvan huonoudesta 70 minuutin verran:
Tällaiset leffaarvostelut ovat hieno taiteenlaji. Toisinaan niitä katselee jopa mieluummin kuin itse leffaa. Pakolliset vetelehtimispäivät voi käyttää vaikka kahlaten nettiä läpi ja etsiä moisia. Niitä kyllä löytyy.
Yhdenlaisia arvosteluja tarjoaa vaikkapa spill.com. Kannattaa tsekata ennen kuin roudaa itsensä leffaan.
P.S. SW episodi ykkösen paras katsontatapa on muuten hankkia piraattikopio Suomenlahden takaa. Itse aikanaan näin sellaisen, missä on tekstitykset olivat kuin suoraan ilotalon vessan seinästä kopioitu. Heviä shittiä siis, mutta sai siinä nauraa. Suosittelen myös niitä fani-pohjaisia julkaisuja, joista on editoitu kaikki Jar-Jar Binks-kohtaukset pois. Ei se leffa silti yhtään selkeämmäksi muutu, mutta eipä tarvitse katsoa leffahistorian ärsyttävintä mikä-se-nyt-onkaan.
Tuota kysymystä olen kuullut muutaman kerran parin viime viikon aikana. En kuitenkaan liian montaa kertaa, ilmeisesti ei ole kauhean montaa läheistä ihmistä. Tai sitten en ole ollut riittävän kiltti.
Ihan hyvä vaan, ettei lahjapoliittisia kyselyjä juurikaan ole tullut. En nimittäin osaa vastata tuohon. Levyt ja kirjat ovat toki ihan mukavia, ainakin ne tarjoavat pakopaikan hetkeksi. Niitä saa ostaa. Mutta mitä oikeasti haluaisin joululahjaksi?
Joku viisas on joskus sanonut, ettei itse pitäisi koskaan sanoa mitään, koska se on kuitenkin jo sanottu paremmin. Niin kävi myös minun joululahjatoiveelleni. Nyt-liitteessä 50/09 Juhani Mykkäsen juttuun Myytinmurtajat-tv-sarjasta oli kirjattu minun toiveeni sanasta sanaan.
Savage kertoo, että tärkein hänen koskaan menettämänsä asia on isä. Jos hän saisi olla isänsä kanssa vielä päivän, hän viettäisi sen autossa. "Ajaisin. Ajaisin jonnekin ja puhuisin. Ei väliä minne. Me puhuimme paljon. Parhaat hetkemme olivat pitkillä automatkoilla. Aina."
Eilen tuli mainittua kaksintaistelusta Rage Against The Machinen ja jonkun täysin tuntemattoman Joen välillä. Oikeus (ja siinä sivussa nuori ja lupaava metalliorkesteri) voitti. Asiasta voi lukea Ylen sivuilta.
Enää kiinnostaa se, että missä ja koska voittajabändi pitää Tom Morellon lupaileman ilmaiskeikan. Antaisikohan ensi kesän aikataulu mahdollisuuden pistäytyä siellä...
Tämän vuoden kovimpien levyjen joukkoon muualla kuin tässäkin blogissa on nostettu Them Crooked Vulturesin debyyttilevy. Tai siis sikäli kun debyyttilevystä voidaan puhua, kun bändissä on sellaiset nuoret ja lupaavat herrat kuin John Paul Jones, David Grohl ja Josh Homme.
No bändin joulukuun 8. päivä Kölnissä vetämän keikan voi tsekata täältä. Suosittelen.
Viime päivinä Spotify-keskustelu on jälleen nostanut päätään ansiokkaasti. Useat lehdet tarttuivat kiinni Anssi Kelan blogikirjoitukseen.
Juttu kannattaa lukea ajatuksella. Sikäli kun Anssin blogissaan esittämät kuulopuheet pitävät paikkansa, elämme musiikkiteollisuudessa kovia aikoja. Tämä toki oli tiedossa muutenkin, sillä esim. The Edge on huolestunut cd-levyjen puolesta.
Itse liputan vahvasti Spotifyn puolesta ja se on helpottanut elämääni isosti. Olen myös ostanut Spotifyn käyttöön oton jälkeen enemmän levyjä, mutta pelkään olevani poikkeus. Levyostosten kohonnut määrä saattaa johtua enemmänkin töistä ja harrastuneisuudesta. Paljon potentiaalisia ostoksia on tullut myös tsekattua ja todettu sitten, ettei kannata ostaa.
Ideaalimaailmassahan Spotify ja vastaavat palvelut toimisivat uuden musiikin löytämisen kanavana (on niitä hyviäkin levyjä&artisteja tällä vuosikymmenellä tullut) ja se houkuttaisi ihmiset hankkimaan fyysisen levyn. Ideaalimaailmassa Spotify-soitoista artistit saisivat myös kunnollisen korvauksen.
Valitettava totuus vaan taitaa olla se, että valtaosa kansasta suhtautuu musiikkiin kertakäyttöhyödykkeenä. Monille riittää se, että musiikki on saatavilla. Ei sitä tarvitse omistaa. Nykyteknologia vielä mahdollista senkin, että Spotifyn saa kuulumaan kunnollisista äänentoistovehkeistä. Ei siis mikään ihme, että fyysiset levyt eivät houkuta.
En kyllä usko, että fyysiset levyt täysin katoavat. Tietty musiikkikuluttajien joukko haluaa edelleen musiikkinsa fyysisenä.
Elämme mielenkiintoisia aikoja, sanoisi joku...
P.S. Vielä parin tunnin ajan saamme jännittää kaksinkamppailua RATM vs. Joe McElderry. Lisätietoa vaikka täältä. Meikä voisi ainakin lähteä tuolle ilmaiskeikalle, joten toivotaanpa parasta.
P.S2. Ainakin kiistelty tekijänoikeuksien muutosehdotus on toistaiseksi haudattu. Hyvä niin, luulisin.
Tuossa vuosituhannen levyt -pöhinässä meinasi unohtua listata kuluneen vuoden parhaimmisto. Onneksi kotimainen musiikkilehdistö muistutti allekirjoittanutta tästäkin tarpeesta. Siispä seuraa kattavahko listaus vuoden parhaista levyistä, subjektiivisesti toki. Olen kuunnellut tänäkin vuonna suhteellisen vähän uutta musiikkia. Jätin jälleen livet ja kokoelmat listausten ulkopuolelle. Tsekatkaa silti vaikka pukin säkkiin Waitsin uusi live, Cohenin Live In London ja Hande Nurmion Dumari-boksi.
Kotimaiset:
1. PMMP: Veden varaan 2. Samae Koskinen: Elossa 3. Tuomo: Reaches Out For You 4. Regina: Puutarhatrilogia 5. Scandinavian Music Group: Palatkaa Pariisiin! 6. The Valkyrians: The Beat of Our Street 7. Jussi Syren&The Groundbreakers: From Vyborg to LA 8. Anssi Kela: Aukio 9. Asa&Toverit: Via Karelia 10. Them Bird Things: Fly, Them Bird Things, fly!
Ulkomaiset:
1. Joss Stone: Colour Me Free 2. Frank Turner: Poetry Of The Deed 3. Bruce Springsteen: Working On A Dream 4. Wolfmother: Cosmic Egg 5. Bob Dylan: Together Through Life 6. Them Crooked Vultures: Them Crooked Vultures 7. The Rural Alberta Advantage: Hometowns 8. Pearl Jam: Backspacer 9. Lily Allen: It's Not Me, It's You 10. Prince of Assyria: Missing Note
Yleishuomiona sanottakoon, että tämä vuosi oli sini-valkoisesti värittynyt. PMMP:n Veden varaan oli selvästi vuoden paras levy. Väittäisin, että top kolmoseen ei mahdu yhtään ulkomaista.
Paljon hyviä ulkomaisia levyjä tuli, mutta kärki oli aavistuksen tasapaksu. Mitään Gaslight Anthemin kaltaista piikkiä ei tämän vuoden levykasasta paljastunut. Lähimpänä ehkä Frank Turner, mutta sekin lähinnä huikean keikan vuoksi. Levykin on hyvä, mutta ei aivan huippu. Positiivinen yllätys oli myös se, että neiti Stone värkkäsi hyvän, itse asiassa tosi hyvän, levyn. Edellinen oli ikävästi puhki- ja tukkoon tuotettu.
Vuoden pettymys oli Working On A Dream. Okei, Brucen suhteen odotukset on aina katossa, eikä tuo huono levy ole. Mutta todella kovalle levylle tuosta olisi mahtunut ehkä 2-3 rallia. Mutta en valita, uusi levy tarkoitti uutta kiertuetta. Ja tänäkin vuonna paras näkemäni bändi oli...
THE HEART STOPPIN' PANTS DROPPIN' HARD ROCKIN' EARTH SHOCKIN' BOOTY SHAKIN' LOVE MAKIN' VIAGRA TAKIN' HISTORY MAKIN' LEGENDARY
Yritin valita myös biisejä, mutta se oli liian vaikeaa. Ehkä vähän pidemmän kypsyttelyn jälkeen.
Tuli tuossa muutama yö sitten katseltua pimeää maantietä ja pohdittua kaikkien aikojen parhaita levyjä. High Fidelity -tyyppistä listaa emme seurani kanssa hyvästä yrityksestä huolimatta saaneet luotua. Ehkä siihen tulee vielä palattua, sillä listathan ovat parhautta.
Tuoreessa Suessa (12/09) Jari Mäkelä kiteyttää erilaisten listojen teon mainiosti.
"Keskivertokin musiikkifani ja kriitikko voi mielestään hallita rajattoman määrän albumeja, ja rock-albumien paremmuusjärjestykseen asettelu lienee maailman mielenkiintoisin urheilulaji heti potkupallojoukkueiden rankkaamisen jälkeen. Listojen lukeminen ja niiden mollaaminen on vielä viihdyttävämpää."
Ne parhaat futisjengit muuten ovat ManU, Brasilian maajoukkue ja TPS.
Mutta siis kuten taannoin tuli mainostettua näitä vuosikymmenen levyt -listoja on nyt ilmassa. Vuosikymmen on lopuillaan nyt (eikä vuoden päästä), joten näitä listoja on pukannut kaikissa vakavasti otettavissa musiikkimedioissa. Täältä listafriikeille alkuhätään listoja.
Eri musiikkimedioilla on myös oma kaanoninsa. Onhan se ihan ymmärrettävää. Formaatti se pitää olla lehdissäkin ja lukijakuntaa pitää palvella. Jotenkin kuitenkin varmaan kahlitsevaa, kun lehdessä pitää miettiä, minkälaisen listan sitä "kehtaa" tehdä. Väittäisin nimittäin, että monella toimittajalla on laajempi musiikkimaku kuin listat osoittavat. Mutta enhän sitä tiedä.
Rockin kaanon on muuten selvästi muotoutumassa uudelleen musiikkitoimittajien nuortuessa. Kaikkien aikojen levyjen listalle nousee Radioheadia (en ole koskaan tajunnut sitä), Strokesia, Nirvanaa ja muuta nykymusiikkia Beatlesin ja Beach Boysin sijaan. Näissähän on se mielenkiintoinen puoli, että nykyinen toimittajasukupolvi on elänyt nuoruuttaan 90-luvulla silloin kuin nuo nimenomaiset bändit olivat todella isoja. Yllättäen edellinen sukupolvi eli nuoruuttaan Beatlesin, Rolling Stonesin ja muiden vastaavien jyllätessä. Sattumaako? Niinpä.
Öisellä motarilla tuli pohdittua myös sitä, että pitääkö listauksiin ottaa yleisesti hyvinä pidettyjä levyjä (väittäisin, että useat oikeat musiikkitoimittajat tekevät ainakin osin näin, ehkä tietämättäänkin) vai voiko vetää reilusti oman täysin subjektiivisen mielipiteen mukaan. Vielä tärkeämpi kysymys listausta tehdessä on, kuinka paljon nostalgialle voi antaa tilaa?
Pari päivää asiaa pähkäiltyäni päädyin unohtamaan kaikenlaisen kaanonin, paitsi omani. Listaukset ovat kuitenkin aina subjektiivisia. Ihan sama kai se on, onko subjektiivisen valinnan peruste nostalgia tai henkilökohtainen muisto. Enemmän tai vähemmän ne hyvyydellään iskeneet levyt kuitenkin aina liittyvät jotenkin omaan senhetkiseen elämäntilanteeseen, luulisin. Ainakin minulla usein käy niin, että hyvä levy muistuttaa myös paljon jostain elämänvaiheesta. Eikä sitä nostalgiaa oikein sovi sivuttaakaan, kun ei omaa historiaansa pakoonkaan pääse.
Koska edellä Mäkelän Jarin kynällä oikeutettiin listojen rustaaminen melko tyhjentävästi, seuraa nyt allekirjoittaneen tämän vuosituhannen top 10 so far. Perusteluineen luonnollisesti.
Oli muuten hankala valita. Miten asettaa paremmuusjärjestykseen vaikkapa PMMP:n kaksi viimeistä levyä, Samae Koskisen Elossa-levyn ja Egotripin Matkustajan. Täydellistä pop-musiikkia kaikki omalla tavallaan. No tällaiseen päädyin puhtaasti subjektiivisen arpomisen tuloksena. Listalta on selvyyden vuoksi jätetty kokoelmat ja livelevyt pois.
10. Eppu Normaali - Sadan vuoden päästäkin
Eput ovat sitä nostalgiaosastoa, jota ei ehkä tulisi valittua listalle, jos takana ei olisi mittavaa yhteistä, yli 20 vuoden, historiaa. Ensimmäinen itse ostamani levy oli Eppujen Lyömättömät-kokoelma. Eppu Normaali on yksi niistä sellaisista hyvistä ystävistä, joille ei tarvitse soittaa välttämättä ollenkaan pariin vuoteen, mutta silti tietää kaiken olevan hyvin. Sitten joskus kun törmätään niin jatketaan juttua siitä, mihin viimeksi jäätiin.
En ole enää vuosiin kuunnellut Eppuja, mutta bändin koomaisen 90-luvun aikana sitä tuli usein toivottua, että bändi tekisi vielä yhden todella hyvän levyn. 2004 se hetki sitten koitti. Hyvä Eppu Normaali levy ei ole itsestäänselvyys nykyaikana, mutta tuolla levyllä kaikki osui kohdalleen.
9. Jesse Malin - The Fine Art Of Self Destruction
Se on aina hieno hetki musadiggarin elämässä, kun löytää jotain uutta, josta innostuu reilusti ja estoitta. Näin Kävi 2002 Jesse Malinin kanssa. Tyyppi oli tulossa Ryan Adamsin legendaarisen Savoy-teatterin keikan lämppäriksi, enkä tiennyt Malinista mitään. Kävin sitten samana iltapäivänä Keltaisessa jäänsärkijässä kuuntelemassa tätä levyä. Se oli kerrasta menoa. Hienot tarinat veivät romantikon mennessään.
8. J. Karjalainen - Lännen-Jukka
En tiedä johtuuko se omasta ikääntymisestä, mutta viime vuosina musiikkimaku on lipsunut entistä enemmän entistä rootsimpaan kamaan. Ensimmäisellä Lännen-Jukka levyllään Karjalainen pudotti leuan lattiaan. Electric Sauna (Suomen paras bändi) alkoi vaikuttaa hieman väsähtäneeltä ainakin levyillä, joten eteenpäin oli mentävä. Tai siis tässä tapauksessa taaksepäin.
Pointsit myös siitä, että Jiin lisäksi aika harvassa ovat ne kotimaiset artistit, jotka uskaltavat ottaa yhtä rajun irtioton aiempaan tuotantoon. Nurmio, Röyhkä ja varauksin Alangon Ismo. Onkos muita?
7. PMMP - Veden varaan
Tässä oli niitä useampiakin vaihtoehtoja, mutta sitten henkilökohtaiset syyt painoivat vaa'an tähän nimenomaiseen levyyn. Se leimautui vahvasti ilmestymisaikaansa ja henkilökohtaisiin elämänmyllerryksiini, jotka silloin tapahtuivat. Nykyään en juuri pystykään levyä kuuntelemaan. Mutta se ei muuta sitä, etteikö kyseessä olisi ensiluokkaista kotimaista pop-musiikkia. Jori on nero.
6. Leonard Cohen - Ten New Songs
Leonard Cohen on sellainen artisti, että hänen ääntään on pakko uskoa. Lähes koko 90-luvun hiljaiseloa munkkiluostarissa viettäneen kanadalaisen paluulevy oli käsittämättömän vahva.
5. Joss Stone - The Soul Sessions
High Fidelityssä kysyttiin, himmeneekö artistin aiempien aikojen maagisuus myöhempien rikosten myötä. Ainakaan suhteessani neiti Stonen kanssa ei käynyt niin, vaikka kolmas levy olikin melko kehno. Tänä vuonna ilmestynyt neljäs levy palaa hieman taas vähemmän tuotettuun maailmaan, mikä on hyvä. Ensimmäistä levyä minun ei tarvinnut kuunnella kuin puoli minuuttia ja olin rakastunut Jossin ääneen. Ensimmäinen levy on myös edelleen paras kokonaisuus, mutta se onkin tehty raskaan sarjan soul-covereista. Toista täysosumaa edelleen odottelen.
4. Anssi Kela - Nummela
Kun artisti tai levy myy älyttömästi (tässä tapauksessa yli 157 000 kappaletta), synnyttää se väistämättä vastareaktioita. Myös itsessäni Anssi on jäänyt viime vuosina vähemmälle kulutukselle. Fakta on kuitenkin se, että Anssi Kela on mainettaan parempi ja monipuolisempi muusikko. Toinen fakta on se, että Nummela on oikeasti ihan pirun hyvä levy.
Nummela on myös vaikuttanut elämääni myöhemmin ihan älyttömän paljon. Levyn myötävaikutuksella olen tavannut yhden parhaista ystävistäni, nähnyt hyviä keikkoja, saanut julkaistua ensimmäisen juttuni ja lähtenyt Englantiin. Onpa kyseisen levyn nimikappaleen kertosäe selittänyt minulle omaa käyttäytymistänikin eräällä bussimatkalla, kun en oikein ymmärtänyt, miksi siellä istuin. Se vain tuntui tarpeelliselta teolta. Eiköhän tuossa ole ihan tarpeeksi perusteluita tämän listan neljännelle sijalle.
3. Ryan Adams - Gold
Voi Ryan, mitä sinulle tapahtui? Adams on omassa katsannossani ehdottomasti lahjakkain 2000-luvun singer-songwriter. Yksi kaikkien aikojen lahjakkaimmista, ehkä jopa lahjakkain. Ryan Adams on myös aikamme suurin tuhlaajapoika.
Parhaimmillaan mies teki täydellistä musiikkia. Parhaimmillaan mies julkaisi huikeita albumeja. Huonoimmillaan hän teki keskinkertaisuutta. Ei siis aivan huonosti, mutta jonkinlainen itsesensuuri olisi voinut tehdä terää. Hieman harvemmalla julkaisutahdilla Adamsista olisi saanut puristettua todella timanttisia levyjä. Goldkaan ei ole ihan täydellinen Ryanin lahjoihin nähden. Silti se on parempi kuin suurin osa tämän vuosituhannen muusta musiikista.
2. The Gaslight Anthem - The 59 Sound
Toivon todella, että Gaslight Anthem pysyy kasassa, luomisvoimaisena ja tekee pitkän uran. Eihän pitkä ura koskaan jatkuvaa ilotulistusta ole, mutta tällä bändillä on eväitä vaikka mihin. Kahden levyn ja yhden ep:n jälkeen katalogista ei löydy yhtään huonoa biisiä. Gaslight Anthem on varteenotettavin ehdokas "uudeksi E Street Bandiksi" sitten... ikinä. Tämän bändin perässä voisin kuvitella kiertäväni Eurooppaa 20 vuoden päästä.
1. Bruce Springsteen (with the Seeger Sessions Band) - We Shall Overcome (American Land Edition)
Kuten jo lienee tähän mennessä tullut selväksi, yllätyksellisyys on kova juttu, vanha musiikki on kova juttu ja Bruce on kova juttu. Tätä taustaa vasten ei ole iso yllätys, että Springsteenin täysin puskista tullut Pete Seegerin katalogiin ja amerikkalaiseen perinnemusiikkiin luottanut projekti on kovin tämän vuosituhannen levy. Livenäkään melkein 20 soittajaa käsittänyt kokoonpano ei jäänyt jälkeen E Kadun Yhtyeestä kuin marginaalisesti.
Smashing Pumpkins tuntuu ymmärtävän, ettei nykyistä kehitystä kannata yrittää pysäyttää, vaikka idealistiset romantikot (o/) asiaa eivät oikein sulatakaan.
Kotisivuillaan kurpitsat jakavat seuraavan vajaan vuoden ajan ilmaista musiikkia. Nettiin ilmestyy yksi uusi biisi per viikko yli 40 biisiä sisältävältä, pelkästään netissä jaettavalta, levyltä, vai miksi tätä pitäisi kutsua. Olkaapa hyvä.
Viime aikoina kotimaisen moottoriurheilujournalismin kuuma aihe on ollut jälleen kerran Kimi. Ralliin siirrytään. Pärjääkö se nyt vai pärjää? Melko sama. Ei se pärjää, ainakaan ihan vielä.
S uperação; E sperança; N unca desistir; N inguém igual; A ssenção!
Vaikea on vaan uskoa sitä, että ilman Suurimman Mestarin viimeisestä esiripusta tulee ensi keväänä jo 16 vuotta. Osapuilleen 15 vuotta sitten lopetin siis aktiivisen lajin seuraamisen. Ehkä jo ensi vuonna voin taas seurata. Brunoa odotellessa...
Toisinaan musiikkitaivaan tähdet ovat keikalla oikeassa asennossa. Niitä keikkoja ei tule turhan usein vastaan, mutta ainakin niitä osaa arvostaa silloin. Usein asiaan liittyy se, että ne tulevat yllättäen ja pyytämättä.
Kutsun sellaista hetkeä nimellä "oikea keikka oikeaan aikaan". Ne ovat sellaisia hetkiä, jolloin elämän perustavanlaatuisesta rakenteesta paljastuu jotain olennaista, ymmärtää omasta elämästään jotain tärkeää ja ymmärtää (tai luulee ymmärtävänsä) ainakin pienen hetken ajan, mistä tässä kaikessa on kysymys.
Tavastian rock-temppelissä osui tällainen ilta omalle kohdalleni maanantaina 7. joulukuuta. Frank Turner soitti juuri oikean keikan oikeaan aikaan. Eikä toki sovi vähätellä lämmittelijän roolissa kaahanneen Jaakko&Jayn roolia onnistuneen kokonaisuuden luojana. Kaksikon energinen folk-punk-räime toimii livenä takuuvarmasti aina. Puolen tunnin annos oli jälleen kerran juuri sopiva.
Turner itse on tullut melko pitkälle Million Deadin hc-punkista. Nelihenkisen bändin kanssa veivattu setti yltyi perinteiseen punkraivoon vain pariin otteeseen. Muutoin liikuttiin folk-punkin, perinteiseen rockiin kurkottavan ja protestilauluperinteestä ammentavan ilmaisun piirissä. Soittajat osasivat hommansa ja bändin soitannollisesta väripaletista löytyi riittävä määrä sävyjä. Bändi käytti koskettimia maukkaasti ja paikoin soundi johti ajatukseni Hold Steadyn tunnusomaiseen soundiin.
Päätähti antoi itsestään välittömän kuvan ja jutusteli yleisön kanssa useaan otteeseen. Spiikit toki olivat melko ennalta-arvattavia ja käsittelivät muun muassa suomen kielen vaikeutta ja Suomen ja Ruotsin vastakkainasettelua. Mutta entäs sitten? Joka keikalla toistuvat ohjelmanumerot (kuten yleisön jäsenen poimiminen lavalle huuliharppusooloa varten) eivät ole päälleliimattuja, jos niistä tulee välitön ja aito fiilis.
Erinomainen ilta kaiken kaikkiaan siis. Toki kaikenlaista napinan aihetta voisi löytää, jos sitä haluaisi kaivaa. Jaakko&Jay ei enää koskaan omalla kohdallani yllä siihen raikkauteen, kun ensimmäisen kerran kaksikon näin heistä etukäteen mitään tietämättä, Turnerin setti ei kestänyt kuin hiukan päälle tunnin ja ja ja... Valittaminen on tässä tapauksessa täysin turhaa. Kaikki olennainen tuli tehtyä ja koettua. Kun kohdalle osuu oikea keikka oikeaan aikaan, ei sitä kuulu pilata ylianalysoinnilla. Pitää vaan heittäytyä fiiliksen vietäväksi. Siitä musiikista nauttimisessa kuitenkin nähdäkseni pohjimmiltaan on kyse.
Menkää tarkistamaan nämä artistit, kun kohdalle jossain osuvat. Ette pety.
Tämän vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen kuulemma päättyy runsaan vuoden päästä. Senpä takia erityyppisiä "vuosikymmenen valiot" -listoja rakennellaan vielä tavallistakin innokkaammin ja vielä normaaliakin innostuneempina. Vaikka vuosikymmentä on yli kymmenesosa vielä jäljellä maailman musiikkilehdistö on jo julkaissut useampia 2000-luvun parhaat levyt/biisit/artistit/? -tyyppisiä järjestyksiä.
Ilkka Mattila teki HS:n sivuilla omia johtopäätöksiään otsakkeella Huono popvuosikymmen. Netti kuulemma tekee musiikin saamisen liian helpoksi. Myös muita ongelmia tai "ongelmia" Mattila nostaa esiin.
Suhtaudun itse vanhanaikaisen romanttisesti musiikkiin. Rakastan fyysistä levyä enkä ole kuin absoluuttisen pakon edessä valmis siihen, ettei musiikkia enää olisi kuin bittiavaruudessa. Kuitenkaan en näe nettiä musiikkia tuhoavana piruna. Päinvastoin.
Netti tekee musiikkiin tutustumisen helpoksi. Nykynuoriso on jo lähtökohtaisesti melko lyhytjännitteistä ja aika ylipäätään ei kannusta kovin pitkäaikaiseen pohdintaan tai odotteluun. Musiikkiin paneutuvat ihmiset kyllä antavat musiikille sen tarvitseman ajan. Itse olen netin kautta löytänyt valtavasti sellaista musiikkia, joka olisi varmastikin jäänyt muuten huomiotta. Olen myös innostunut suunnattomasti monistakin uusista bändeistä.
Mattila kirjoittaa: "Musiikkiteollisuus on maailmantalouden meressä säälittävän pieni pisara, mutta niinpä vain siitäkin otetaan kaikki irti, kun tarpeeksi monet uskovat, että vain tuloksella on väliä. Nuorethan kyllästyvät uuteen artistiin ensimmäisen levyn jälkeen, ja vanhemmat haluavat taas kuunnella vuodesta toiseen 30–40 vuotta sitten tehtyjä suosikkejaan.
Olemme siis saaneet paljon uusia artisteja, joista useimmat ovat jo lopettaneet ennen kuin saimme tietää, olisiko niistä tullut parempia. Ja lisäksi paljon Beatlesin ja Neil Youngin levyjä."
Tähän pätee sama minkä edellä esitin. Musiikki löytää reittinsä siitä kiinnostuneen kuluttajan luokse. Jos musiikki on riittävän hyvää, jää se elämään kertakäyttöhypen jälkeenkin. Mitä menneiden vuosikymmenten suosikkeihin tulee niin henkilökohtaisesti en esimerkiksi näe kovin surullisena asiana sitä, että Bruce Springsteen julkaisee levyjä tiuhempaan kuin koskaan, Bob Dylan elää taiteellisesti yhtä vahvaa luomisen kautta kuin 60-luvulla tai että Neil Young sai noin 30 vuoden kypsyttelyn jälkeen julkaistua ensimmäisen osan Archives-sarjaa.
Mattilan kirjoituksessa on rivien välissä toki hyviä pointtejakin, mutta itse en näkisi heti runsaan vuoden päästä päättyvää vuosikymmentä musiikillisesti huonona. Olisin enemmänkin huolissani esimerkiksi siitä, että radio tuntuu hakevan paikkaansa internet-aikakaudella tai siitä miksi edelleen vain promillejen tuhannesosa hyvästä musiikista pääsee mainstream-tietoisuuteen.
Huomautettakoon kauniiksi lopuksi, että kuluvan vuosikymmenen musiikkiin sopii perehtyä vaikkapa tänä iltana Tavastialla. Rokkiklupin lauteilla folk-punkin ykkösketjua Frank Turnerin ja Jaakko&Jayn muodossa. Ilkka Mattila ja muut epäilijät ovat sydämellisesti tervetulleita.
Varsinaisessa Suomessa vasta odotellaan joulupukkia ja ensilunta, mutta ensi kesän festarikiinnityksiä tehdään meillä ja muualla juuri nyt. Provinssirockin ensimmäinen kova nimi oli suomalaiseen festarimaisemaan melko varma Rammstein. "Tän pitäis vetää väkee kivasti", todettaneen varmastikin Seinäjoen suunnalla.
Tuskin kysyntää ainakaan heikentää se, että saksalaisbändi käy tunnustelemassa maastoa helmikuussa Helsingissä. Homma toimii myös toiseen suuntaan. Itsekin odottelen joulukuista The Soundsin keikkaa viime kesän Ruisrockin jälkilämmöllä.
Myös Glastonbury julkaisi ensimmäiset kiinnityksensä. Legendaarinen festivaalihappeningin 40-vuotisjuhlia tahdittaa muun muassa U2.
Niinikään Ruisrock täyttää ensi kesänä 40 vuotta. 9.-11. heinäkuuta Ruissaloon odotetaan nimekästä kaartia. Merimaa esikuntineen tullee julkisuuteen asian tiimoilta. Helmikuun puolen välin tienoilla kuten viime vuonnakin.
Toivottavasti edellä mainittu irlantilaisbändi ei ole se isoin valttikortti. U2 olisi pitänyt nähdä Ruisrockissa 1982. Toisekseen "maailman isoin rockbändi" tulee Suomeen joka tapauksessa ensi elokuussa kahden keikan annoksena. Riittääkö kiinnostus kahteen kertaan? Ei.
Miten olisi vaikka viime kesän Glastonburyn pääesiintyjä? Samalla toteutuisi sitten myös Rainer Kosken ikuinen haave saada Springsteen Ruissaloon. Tosin Bruce ei kierrä ensi vuonna, mutta jos kiertäisi, takaan että Ruissaloon tulisi juuri sen verran väkeä kuin lippuja kehdattaisiin myydä.
Edellisellä kerralla tasalukua juhlimassa kävivät muun muassa Oasis ja Lou Reed. Sen jälkeen koittikin sitten vaikeat ajat. Nyt luulisin kuitenkin tapahtuman talouden olevan paremmin tiellä kuin vuosituhannen vaihteessa.
U2 on oma veikkaukseni, kunnes parempia ilmaantuu näköpiiriin. Toiveita toki olisi paljonkin Tom Waitsista alkaen.
Mikä olisi paras bändi Ruisrockiin 2010? Entä mikä on se ensi kesän pääesiintyjä on oikeasti? Ensimmäiselle oikein veikanneelle lupaan pienen musiikkiaiheisen palkinnon.
P.S. Jos akuutti Ruisrock-nostalgia alkaa vaivata, apua voi etsiä vaikka täältä.
Skenaario: jääkiekon SM-liigajoukkue on saanut edellisessä 13 ottelussa haalittua kasaan kuusi (6!) pistettä. Edellinen kolmen pisteen voitto on vajaan kahden kuukauden takaa. Keskiviikkopäivänä joukkue lähettää kutsun tiedotustilaisuuteen, joka liittyy valmennukseen. Potkut ja uutta äijää ruoriin?
Usein varmaan kuvio olisi juuri tämä. Turussa TPS teki keskiviikkona oikean ratkaisun Kai Suikkasen johtaman valmennusryhmän suhteen. Keskiviikkona julkistettu sopimus tarkoittaa sitä, että Suikkanen tiimeineen jatkaa Turussa kevääseen 2011 asti.
Tähän kohtaan Suikkasen jatko oli parasta mitä Palloseura pystyi tekemään. Ruissalon legendaarisen huvilan ollessa myynnissä ylimääräistä rahaa ei tosiaan ole. Lisäksi Suikkanen on varsin korkeassa kurssissa valmentajapörssissä. Kahvipöytäkeskusteluissa miestä oltiin jo viemässä isiensä maille Ouluun.
Seuraava askel olisikin kääntää pelillinen kurssi jälleen voitolliseksi. Torstaina olisi hyvä sauma aloittaa, kun Kärpät saapuu vierailulle etelään. Jos vaikka tällä kertaa vältyttäisiin siltä, että jossain vaiheessa peliä nukutaan kymppi ja peli menee sen mukana.
