Isoin pokaali

Kesäkuu on urheilufanille hienoa aikaa. Jalkapallon MM-kisat alkavat kesäkuun 11. päivä. Lätkäkausikin jatkuu vielä Stanley Cup -finaalien verran. Vaihteeksi on odotusarvo korkealla (vaikka Habsin lento ei ihan kestänytkään). Joka tapauksessa vastakkain on kaksi perinteikästä joukkuetta. Sympatiat ovat kyllä aavistuksen Chicagon suunnassa. Tunnelmaan sopii virittäytyä vaikka hienon seitsemän osaa käsittävän Broad Street Bullies -dokkarin avulla. Let's drop the puck (once more). Sitten pelataan futista.

Nyt ollaan lähellä...

Haetaan vähän fiilistä. Tänään saattaa tapahtua jotain sellaista, johon varmasti kukaan ei tosissaan uskonut, kun liigakausi 09-10 alkoi. Mutta ei vielä puhuta mistään mitään. Mestaruuslippikkiksiä ei tietenkään ole olemassakaan.

Yhdeksän vuotta on pitkä aika. Paljon on siinä ajassa ehtinyt tapahtua. Tässä voi vielä olla kova työ pitää myöhemmin illalla tunteet kurissa. Tai sitten pitää stressata, että mistä saa Hämeenlinnaan liput keskiviikoksi.

Fiilistä sopii hakea vaikka Ylen Elävästä arkistosta tai TPS:n omalta Youtube-kanavalta. Lyhyeen oppimäärään riittää alla oleva linkki.

Yhden päivän soundtrack

Ja jos on epäselvää mistä tässä nyt kitistään, kysymys on tästä.

A change is gonna come

Tämän oli pakko tapahtua



Muutoksia tapahtuu. Nyt tapahtuu sellainen muutos tämän blogin elämässä, että musiikkihöpinät siirtyvät uuteen osoitteeseen eli Rock City-blogiin. Rock Citysta kuulette todennäköisesti vielä lisää tässä jossain vaiheessa.

Tämä blogi jää toki myös elämään. Asiaa tulossa sitten kaikesta muusta paitsi musiikista.

Paljouden problematiikka

Journalisti kysyy: Paljonko on paljon?

Paljonko on paljon? Minua on koulussa viime aikoina useampaan otteeseen kehotettu tätä miettimään, koska journalistin on syytä konkretisoida lukijalle lukuja.

Esimerkki musiikkimaailmasta:

Kyseinen uutinen löytyy tämän päivän Iltasanomista.

Springsteenille jättitappiot

Bruce "Pomo" Springsteen sai tuta, että lama iskee myös maailmanluokan tähtien kukkaroihin. Breaking newsin mukaan mukaan Springsteen myi yhden taloistaan 150 000 dollarin eli noin 110 000 euron tappiolla.
Springsteen osti Floridassa sijaitsevan kartanonsa huhtikuussa 2008 reilulla kolmella miljoonalla dollarilla. Hieman sen jälkeen asuntomarkkinat romahtivat.
Tällä hetkellä Pomo asuu myymänsä talon naapurissa.

150 000 dollaria, shit load of money? Toki. Mutta tuskin se Brucen kukkarossa ihan kauheasti tuntuu. Kuten Iltasanomat vajaa kuukausi sitten kertoi, Bruce tienasi viime vuonna reilut 58 miljoonaa dollaria. Vuonna 2008 Brucen tulot olivat muuten runsaat 120 miljoonaa dollaria.

Sitä paitsi se naapuritalo, jossa pariskunta Springsteen tällä hetkellä majailee, ostettiin myöhemmin 4,6 miljoonalla taalalla. Eikä se New Jerseyssä olevan ranchinkaan ylläpito ihan ilmaista varmaan ole. Ehkä tämän olisi voinut puristaa sen kuuluisan paljonko on paljon -tuubin läpi. Saatiinhan siitä kuitenkin ihan kiva sivuntäyte.

Ystäväkirja: Miljoonasade

Mayday mayday

Tämän jutun piti alkaa eri tavalla, mutta (ilmeisesti) Miljoonasade on tullut tiensä päähän. Valitettavaa, muttei kuitenkaan kovin yllättävää. Viimeisin uusi levyhän bändiltä tuli pihalle melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten. Se oli armeijassa ollessa melkoinen piristysruiske.

Tämä olkoon siis yhden kiihkeän rakkaustarinan muistokirjoitus.

Mutta, kelataan alkuun. Ensimmäinen elävä muistikuva on Samppalinnan maauimalan reunalta kesältä 1995. Siellä pohjalla soitti viisi äijää Rocktopusia ja ihmiset rannalla ihmettelivät, että onks toi mahdollista.

Se oli siistiä. Kuten myös 1996 ilmestynyt Poikapainia&digitaalidaameja oli siisti levy. Miljoonasade pysyi tutkassa, mutta siellä ulkoreunalla. Olin varmaan liian ahdistunut, angstinen ja ahdistunut.. ai sanoin sen jo. No, liian teini kuuntelemaan positiivisen pohjavireen omaavia lauluja. Tuohon aikaan kun en tiennyt Käärmeenkantaja-levystä yhtään mitään.

Miljoonasateen uuteen, lopulliseen, löytämiseen tarvittiin uusi live-elämys. Tällä kertaa laivalla. 12.11.1998. Sen jälkeen homma oli siinä.

Suhteeni bändiin oli kiihkeä ja intensiivinen. Parin vuoden aikana Salon Hessu ja kumppanit tuli tsekattua pitkälti toistakymmentä kertaa. Silloinen tyttöystävänikin ehti luulla Milkkareiden olevan SE tärkeä bändi minulle (Bruce kun oli hautautunut hetkeksi hieman sivummalle, vai kertoiko se sittenkin siitä perustavanlaatuisesta piirteestä, ettei ko. suhteella ollut hirveästi tulevaisuutta).

Viime vuosina (2001-->) ehdin nähdä bändin vielä muutaman kerran, mutta tuolloin bändi oli jo pop-museon nostalgia-akti. Keikat olivat kyllä hyviä myös tuolloin, mutta enemmän yhteisen historian kuin musiikillisen relevanssin vuoksi.

Syystä tai toisesta bändi vaan jäi, niin kuin jotkut (hyvätkin) ystävät joskus jäävät. Ei tullut pidettyä hirveästi yhteyttä. Toki olisi auttanut, jos bändi olisi ollut aktiivisempi minun suuntaani.

En kuitenkaan ole katkera siitä, hiukan haikea vain. Miljoonasade oli kuitenkin yhden varsin tärkeän elämänvaiheen soundtrack. Kiitos muistoista.



P.S.

Miljoonasadetta löytyy myös Ylen elävästä arkistosta. Tsekatkaa.

P.P.S.

Taannoin tuli listattua noita huonoja covereita. Tämä olisi kyllä kuulunut listalle.

Mainos: Parasta musiikkia just nyt

Kaikki seis heti nyt! Etusivu uusiksi!

Tämän vuosituhannen kovin uusi bändi The Gaslight Anthem on julkaissut kesäkuussa julkaistavalta levyltään uuden biisin. Sitä sopii kuulostella bändin Myspace-sivulta.

Äsken kun laitoin biisin soimaan ensimmäistä kertaa, jännitys oli suuri. Samanlaista en ole kokenut pariin-kolmeen vuoteen. Johan sitä kaivattiinkin. Bändin neljännen levyn haluan sitten varmaan pitää ihan pimennossa, mutta tästä odotuksesta otetaan kaikki irti pieninäkin annoksina.

Kesäkuu on ihan kohta!

P.S. Uuden levyn kansi on aivan sairaan makean näköinen.

Ayrton Senna 50

21.3.1960-1.5.1994

Gone but not forgotten. Saudade.

On siis kevät

Hei me veikataan.

Kevät voidaan julistaa alkanneeksi, sillä jääkiekon SM-liigan runkosarja saatiin tarvottua päätökseen. Nyt alkavat sitten ne pelit, joita katsojat, media, toimihenkilöt ja pelaajat ovat 58 kierroksen ajan odottaneet.

Tuli ennen kauden alkua kirjattua runkosarjan loppusijoitusarvaus paperille. Se on tässä alla ja suluissa toteutuneet sijoitukset.

1. JYP (JYP)
2. Jokerit (KalPa)
3. HIFK (Lukko)
4. KalPa (HIFK)
5. Kärpät (HPK)
6. Blues (TPS)
-------
7. HPK (Tappara)
8. Pelicans (Blues)
9. Lukko (Kärpät)
10. TPS (Jokerit)
-------
11. Ilves (SaiPa)
12. Tappara (Pelicans)
13. Ässät (Ässät)
14. SaiPa (Ilves)

Ei tuo kokonaisuutena ihan metsään mennyt. Jokerit petti täysin, Kärpät jonkun verran. Lukko yllätti rankasti, myös TPS oli ennakoitua parempi (Suikkanen on taikuri). Ilves floppasi, mutta en nyt itse ihan hirveästi odottanutkaan. Ensi kaudella sitten Hiitelä sr. nostaa jengin suosta. Mutta ensin täytyy selvittää karsinnat.

Kaikkein karuin varmaan tilanne on SaiPassa. Ennakko-odotuksiin nähden 11. sija on hyvä suoritus, mutta parin viime kierroksen aikana pullahtaminen pleijareista saattaa kirpaista isompaakin miestä.

Ny rillataan, eikun ensin pelataan tosipelit.

Carmeat Coverit top 11

Silta yli synkän virran.

Listauksiahan on netti piukassa. Perjantain kunniaksi kymmenen melko karmeaa coveria. Ihan absoluuttinen lista ei ole, sillä jonkun helmen olen hätäpäissäni saattanut unohtaa. Vähän sillä silmällä näitä on valittu, että alkuperäinen biisi tai esittäjä ovat jotenkin henkilökohtaisesti tärkeitä. Täydennyksiä mielellään kommentteihin.

11. Enrique Iglesias: Sad Eyes (orig. Bruce Springsteen)

Eihän tässä ole mitään. Kaikki se koskettavuus, joka alkuperäisesityksessä on, häviää Enriquen järjettömän määinnän alle.






10. Mikko Alatalo: Anna mulle lovee (The Spencer Davis Group)

Siis ou nou. Juutuuppi ei tarjoa Mikon vedosta. Paranee siis tyytyä Koleran versiointiin, joka on itse asiassa kaikin puolin parempi, tai ainakin huumorikerroin on kohdillaan.



9. Michael Bolton: When a Man Loves Woman (Percy Sledge)

Okei, myönnetään, ettei tämä nyt niin hirveä ole. Boltonin ääni riittää tämän klassikon tulkintaan ihan kohtuullisesti. Bolton kuuluu vaan niihin artisteihin, joilla on pakonomainen tarve vääntää hirveät määrät covereita klassikoista. En ole koskaan ymmärtänyt tuota tarvetta. Nykyään keskinkertaisia cover-esityksiä kutsutaan Idolsiksi.



8. Madonna: American Pie (Don McLean)

Vaikka M itse niin luuleekin, se että nimi sattuu olemaan Madonna ei oikeuta tekemään ihan mitä huvittaa. The day the music died. Ei se ollutkaan silloin, kun Buddy Hollyn lentokone putosi. Se oli silloin, kun Madonna keksi levyttää tämän.



7. Elton John: The Show Must Go On (Queen)

Elton on ihan hyvä laulaja, mutta jotkut biisit ovat pyhiä. Miksi versioida kappaleita, joita ei voi tehdä paremmin, eikä kannata tehdä eri tavalla. Kukaan ei ole vetänyt yhtäkään Queenin biisiä paremmin kuin Freddie. Eltonin puolustuksena tässä on sentään se, että kyse on tribuuttikonsertista. Mutta minulle Queen on covereiden suhteen pyhin kaikista bändeistä.



6. Jessica Simpson: These Boots Are Made For Walking (Nancy Sinatra)

Earth to Jessica. Newsflash. Vaatteista tinkiminen ja perseen pyörittäminen eivät ole seksikkyyden tae. Less is more, niin kuin tapaavat jossain päin maailmaa sanoa. Sitä paitsi musiikkikin on pahasti raiskattu.



5. Bono: Hallelujah (Leonard Cohen)

Tällä ei ole edes samaa puolustusta kuin Elton Johnilla. Tarkennus: on okei esittää huonoja covereita livenä, mutta ei tarvitse hukata kenenkään studiotyöntekijän aikaa levyttämällä näitä. Bonolla on tainnut olla liian kiire maailman pelastamisen kanssa, eikä ole ihan hirveästi ehtinyt nähdä vaivaa tämän eteen. No, ainakin se on erilainen.



4. Celine Dion&Anastacia: You Shook Me All Night Long (AC/DC)

Tarkennus edellä sanottuun. Celine Dionin ei ole okei esittää huonoja covereita missään. Ei edes Las Vegasissa. Oleks sää rock ku soitat ilmakitaraakin, vai häh?



3. Britney Spears: (I Can't Get No) Satisfaction (The Rolling Stones)

Tähän olisi voinut valita myös Britneyn I Love Rock'n'rollin, mutta...



2. William Shatner: Mr. Tambourine Man (The Byrds)/Lucy in the Sky With Diamonds (The Beatles)

Kova kamppailu. Päättäkää te.





1. Boney M: Heart of Gold (Neil Young)

Voi ei! Mikä antikliimaksi. Juutuub ei tarjoa studioversiota tästä hirvityksestä. No Spotify auttaa tässä. Liveversiosta kun ei tule kappaleen kaikkein hienoimpia vivahteita esiin.



Spotify: Boney M. – Heart Of Gold


Loppukevennys:

Maailmanhistoriassahan on listattu myös huonoja levynkansia läpi maailmanhistorian. Tässä pari näkemystä aiheeseen.

Pikakelaus

It's all happening



Tampereella poikkeaminen sekä Turussa poikennut David Beckham sekoitti allekirjoittaneenkin rutiinit siinä määrin, että viime päivien musiikilliset häppeningit ovat jääneet huomioitta. Seuraa siis fast forward nykyhetkeen.

*

Ruisrock julkisti uusia kiinnityksiä. Sanokaa mitä sanotte, mutta itseäni Ozzy, The Specials ja Canned Heat kiinnostavat, vaikka eivät olekaan kuuminta hottia 2010-luvulla. Canned Heatin 1971 Ruisrockin keikkaa on tämänkin blogin kommenteissa ehditty kehua ja Specialsin eka levy kuuluu kiistatta maailman kaikkien aikojen eliittiin. Toivottavasti myös Ozzy on soittokunnossa.

Ruisrockin esiintyjäjako eri päiville vain hieman hämmentää. Perjantai on perinteisesti ainakin muutaman vuoden ajan ollut jonkun sortin mörköpäivä metallisine bändeineen. Niin näyttäisi nytkin olevan. Ozzy, NOFX, Amorphis, Finntroll ja Tarot menevät pureksimatta alas. Mutta mitä mainittu Canned Heat tekee perjantaissa?? Going Up the Country ei ehkä ihan saumattomasti mene yhteen muun perjantain ohjelmiston kanssa. No, ainahan on Let's Work Together.

*

Michael Jacksonin perikunta solmi Sony Musicin kanssa julkaisusopimuksen. Maailman rahakkaimman sopimuksen (ikinä, koskaan, missään) arvoksi on paljastunut vaatimaton noin 150 miljoonaa euroa. Perikunta kiittää ja toivottavasti Sonykin on tyytyväinen. Parin-kolmen levyn verran olisi kuulemma uuttakin materiaalia tarjolla ja loppu kymmenen levyn sopimuksesta kuitataan sitten taas Thrillerin ja Off the Wallin seuraavilla uusintapainoksilla. No, onhan näille kai ostajia. Eihän Jacksonin levyjä ole vielä painettu miljardiakaan kappaletta.

*

Abba, Genesis, Jimmy Cliff, The Hollies, The Stooges ja muutama muu tärkeä bändi&henkilö nimettiin jälleen rock'n'roll Hall of Fameen. Totta kai sitten syntyi vastareaktioita, missä ihmeteltiin, miksei esim. Red Hot Chili Peppers ole kunniagalleriassa.

*

Danko Jonesin uusi biisi kuultavissa täältä.

*

Monroen Miken bändi tai siis Mike Monroe on kokenut muutoksia, jotka eivät ilmeisesti ole pysyviä. Rumpalin tuolilla on mies vaihtunut (Jimmy Clarke --> Karl Rosqvist) kuin myös toisen kitaran varressa (Todd Youth --> Steve Conte). Toivomme ja oletamme, että bändi pysyy kuitenkin kasassa jatkossakin.

*

Virallinen americanan hukattu tapaus/sekopää/lahjakkain ikinä eli Ryan Adams ilmoitti joitakin kuukausia sitten lopettavansa musiikin teon ja keskittyvänsä kirjailijan uraan. No, nyt Adamsilla on kuitenkin (ainakin) kolme bändiä kasassa.

Äijä imitoi Axl Rosea, tekee kitaravetoista rockia tai vääntää mörkömusiikkia. Kauas on tultu Whiskeytownin countrysta tai soolouran alkuaikojen Amysta.

Edelleenkin jää vaan epäselväksi, onko Adams aikamme suurin musiikkinero vai vaan maanis-depressiivinen adhd-tapaus. Vai onko käynyt vaan niin, että kun huumeet eivät enää ilmeisesti kuulu Ryanin päiväohjelmaan, on mies jäänyt yhtä vahvaan kahvikoukkuun kuin Dave Grohl.

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 3/3)

Growin' up...

Vuosien saatossa Brucen niin sanotusta tavallisuudesta on kirjoitettu valtavasti. Joko hän on maailman tavallisin rock-tähti tai sitten maailman paras näyttelijä.

Henkilökohtaisesti uskon tavallisuuteen, vaikka äijältä kaapista Oscarkin löytyy. Mutta sehän tulikin musiikista. Minulla on tarve uskoa siihen tavallisuuteen, ja toisaalta minulla on hyviä todisteita.



Sitä paitsi parodiahan kumpuaa aina todellisesta elämästä.



Toisaalta olen huomannut myös, että artisti vaikuttaa suhteellisen täysipäiseltä, ei ainakaan vähennä musiikin arvostustani. Jos joku täysi sekopää tekee hyvää musiikkia, ei se musiikilta pois ole, mutta on jotenkin hauska ainakin uskotella itselleen, että artisti on suhteellisen normaali.

Taannoin New Jerseyssä kuulin teorian, joka kuulosti ihan hyvältä. Tämän teorian esittäneen miehen mukaan kovana Elvis-fanina tunnettu Bruce aikanaan järkyttyi pahasti siitä, että Elvis elämänsä viimeisinä vuosina ammuskeli telkkareita. Tämän teorian mukaan Bruce on tämän vuoksi nähnyt valtavasti vaivaa pitääkseen itsensä niin normaalina kuin mahdollista.

No, joka tapauksessa. Siihen on vaan kasvanut kiinni... Brucen musiikki on soinut käytännössä kaikkien elämäni isojen käänteiden taustalla. Siinä vaan kävi niin, koska man there's an opera out on the turnpike.

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 2/3)

Talk about a dream, try to make it real...

Levytetty musiikki on yksi osa Bruce-faniutta, mutta toinen, jopa ehkä tärkeämpi osa, on keikat.

Siis kuinka monta? Se on kysymys, jonka olen kuullut aika monta kertaa, kun jossain yhteydessä mainitsen montako kertaa olen Brucen keikan nähnyt (26 and counting). Miksi ihmeessä, eikö se ole kuitenkin aina soita ne samat biisit? Se on sitten yleensä jatkokysymys. No, ei soita.

Miksi sinne sitten tulee lähdettyä kerta toisensa perään? Sen lisäksi siis, että näkee ja kuulee maailman parasta musiikkia, näkee uusia paikkoja ja tapaa hyviä tyyppejä.

Brucen keikat ovat maailman parhaat bileet. Ne ovat myös parasta huumetta. "No pharmaceutical product could ever equal the rush you get when the band hits that groove, the people are dancing, shouting, and swaying, and the house is rocking!", kuten Blues Brothers 2000:ssa todetaan.

Se on varmaan juuri se olennaisin juttu Brucenkin kohdalla. Keikan aiheuttama puhdas energiaryöppy ja intohimo, jolla Bruce bändeineen työhönsä ilta toisensa jälkeen suhtautuu. E Street Band on paras esimerkki, mutta palo soittaa musiikkia näkyy myös muiden kokoonpanojen kanssa ja sooloesiintymisissä. Intensiteetti ja esityksen vangitsevuus ovat jotain sellaista, mitä en minkään muun artistin kohdalla ole löytänyt. Kun kerran esiintyjä näyttää nauttivansa hommastaan siinä määrin, kai siinä yleisönkin jäsen kokee sanoinkuvaamatonta iloa, tuntee olevansa elossa ja on ymmärtävinään pienen hetken ajan kuinka hienoa elämä voi parhaimmillaan olla.



Tsekatkaapa videota uudelleen pätkä neljästä viiteen minuuttiin. 70-luvun puolivälistä lähtien BTR:ää on veivattu varovasti arvioiden joitakin tuhansia kertoja yleisön edessä, eikä tuosta kehonkielestä suurempaa kyllästymistä ole havaittavissa.

Ja jos E Street Bandista puhutaan, kyseessä on Pomolleen uskomattoman lojaali porukka. Se ystävyys joka on vajaan 40 vuoden aikana kehittynyt, myös näkyy esiintymisessä.

Se on myös melko vetoavaa, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Bändi kun pystyy soittamaan lähes mitä tahansa. Kaikki keikat ovat loistavia, mutta koskaan ei tiedä, milloin kohdalle osuu aivan käsittämätön keikka. Periaatteessa mitä tahansa voi tapahtua. Niin kuin 18. kesäkuuta 2008 Amsterdamissa.



Toki homma toimii myös muiden kokoonpanojen kanssa tai yksin, mutta E Street Band on kuitenkin ylitse muiden. Onhan se Maailman Paras Bändi.



Jatkuu osassa 3...

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 1/3)

Ystäväkirja yrittää selittää jotain, mitä ei voi selittää. Penny Lane tiivisti asian osuvasti Almost Famousissa.

And if you ever get lonely, you just go to record store and visit your friends.

----

'Cause Tramps like us...

Yksittäinen muistikuva, sen täytyy olla jostain vuosien 1984-86 väliltä. Autosta (Mitsubishi Lancer vm. -83) totta kai. Suurin osa varhaislapsuuteni muistosta on autosta matkalla mummolaan tai matkalla kotiin mummolasta. Niiltä kilometreiltä suomalaista maantietä ja isän kokoelma c-kaseteilta on peräisin aika iso osa musiikkimakuani. Niiden kasettien joukossa oli myös äänitettynä Born In The USA lp.

Sieltä se lähti. Jokin siinä vakuutti heti, en oikein tiedä mikä se juttu alunperin oli. Mutta ehkä minut olisi vielä voinut pelastaa. Vasta vuonna 1998 otin ratkaisevan askeleen, kun lintsasin ensimmäistä kertaa koulusta saadakseni mahdollisimman nopeasti Brucen Tracks-boksin. Ei sillä, että sitä pelastusta koskaan olisin itse kaivannut. Rahankäyttöön se olisi kyllä vaikuttanut. Olisi ne rahat johonkin muuhunkin voinut käyttää, mutta tuskin paremmin.

Miksei? Koska...




Koska parhaille elämyksille ja ikuisesti säilyville muistoille ei voi laittaa hintalappua. Suoraan tai välillisesti Brucen musiikin kautta olen saanut elämääni ystäviä, kiertänyt maailmaa, tuntenut valtavaa iloa keikoilla... Priceless sanoisi new jerseyläinen.

Springsteenin musiikki on kuin paras ystävä, jolle ensimmäisenä kertoo elämän käänteistä. Niihin teksteihin on kirjoitettu kaikki: haaveet ja pelot. Springsteenin teksteistä tuntuu löytyvän jokaiseen elämäntilanteeseen apua, kunhan vaan löytää oikean kappaleen. Vaikeina hetkinä niistä hakee lohtua. Iloisina aikoina taas peilaa tunteitaan niihin. Ne saavat kosketuksiin oman maailmani kanssa.



Vajaan neljän vuosikymmenen aikana Bruce on ehtinyt luoda tuota alkemiaa parinkymmenen studiolevyn verran. Joukkoon mahtuu heikompiakin esityksiä toki, mutta niissä heikoimmissakin vedoissa pystyy erottamaan jonkin pointin, miksi se levy on tehty. Nykyisen kertakäyttömusiikin aikana tuollaista arvostaa, vaikka levy ei muuten olisikaan kovin vetävä.

Jatkuu osassa 2...

Mahtavuutta

Where have you been?

Musiikkifriikin elämän hienoimpia hetkiä on se, kun pyytämättä ja yllättäen vastaan tulee uusi bändi, josta innostuu heti melko paljon. Näitä tulee aina silloin tällöin vastaan. Viime vuosina kovimmat tällaiset hetket on tullut koettua Gaslight Anthemin, Frank Turnerin ja Ryan Adamsin parissa.

Sunnuntai-iltana vastaani käveli The Subways. 2002 perustettu brittibändi on jostain syystä jäänyt katvealueeseen sujuvasti. No toisaalta, en ole koskaan väittänytkään löytäväni parhaita bändejä ensimmäisenä. Parempi kuitenkin myöhään kuin jättää kokonaan löytämättä. Toimii!

Mainos: Simon's cat

Viime aikojen vetoavampia löytöjä on britti Simon Tofieldin ihana Simon's cat animaatio/sarjakuva.

Itse kun olen viimeisen päälle kissaihminen ja kun taloudessa pyörii muutaman kuukauden ikäinen kissa, on animoidun nälkäisen kissan seikkailut tutun oloisia. Niissä ikään kuin on samaistumispintaa.



Simonin kissa on viime vuosien monista Youtubesta ponnistaneista hiteistä. Nyt nälkäisen kissan elämää voi tutkia myös painetussa muodossa. Hae oma kappaleesi hyvin varustetuista liikkeistä.

Keikalla: Joss Stone (+Axl Smith)

Soul-prinsessa tuli, näki ja vei mukanaan.

Pääkaupunkiseudun keikkajärjestäjät eivät selvästikään olleet miettineet kaikkea ihan loppuun asti, kun olivat buukanneet samalle päivälle Joss Stonen ja Otis Taylorin. Jälkimmäisen keikasta sain tosin tietää vasta edellisenä päivänä ja Jossiin oli lippu hanskassa, joten suuremmilta päihkäilyiltä vältyttiin. Otis haltuun sitten ensi kerralla.

Neiti Stone kiinnosti yllättävän paljon suomalaisia. Kulttuuritalo oli kutakuinkin täynnä. Jossin listasijoitukset kun eivät varsinkaan Suomessa parin viime vuoden aikana päätä huimanneet. No, äidit ja tyttäret sekä yksittäiset mieskatsojat olivat löytäneet hyvin paikalle.

Syystä tai toisesta Jossin lämppäriksi oli valikoitunut Axl Smith.

*hiljaisuus*

Noh, Axl oli varmaan ihan hyvä. 2000-lukulaiset MTV muuvsit oli kunnossa, bändi soitti ihan mukiinmenevästi ja vaatteet oli kai ihan hienot. Viimeisen päälle olleissa muotilenkkareissa oli asiaankuuluvat siivekkeet, jotka olisivat varmasti saaneet Hermeksenkin kateelliseksi. Putosi ilmeisesti kohderyhmään ihan kivasti. Harmi vaan, että olen viitisentoista vuotta liian vanha ja väärää sukupuolta.

Mutta meikälle entisen vj:n esiintymisestä ei jäänyt mitään käteen. Samanlaisia akteja mahtuu 15 tusinaan. Funkin ja hiphopin suuntaanhan tässä kurkoteltiin, mutta ei Akselilla kyllä minun silmissäni tapettia enempää ollut karismaa. Kovin tyhjäksi ja muoviseksi jäi.

Onneksi Joss pelasti homman. Aluksi aavistuksen jännittynyt esiintyminen rentoutui muutaman biisin jälkeen ja sen jälkeen lasketeltiinkin varsin hyvien tuulten mukana. Soulissa asenne on tärkeää. Jossin läsnäolossa oli sopiva sekoitus vanhan ajan soul-diivaa ja ainakin aidolta vaikuttanutta välittömyyttä. Soul-koulunsa hän on myös käynyt ja keikan lopussa yleisö saikin kasan valkoisia ruusuja.

Setti painottui hieman kahden jälkimmäisen levyn (Introducing Joss Stone, Colour Me Free) biiseihin, mutta koko soolotuotanto ehdittiin kyllä käydä läpi. Neljän levyn jälkeen diskografia on paisunut Jossillakin sen verran, että sellaiset helmet kuin Right To Be Wrong ja Spoiled jäivät kuulematta.

Tällä kertaa keikka oli vajaan puolentoista tunnin kestollaan sopivan pituinen. Jollain toisella keikalla tuo olisi tuntunut auttamattoman lyhyeltä, mutta tältä keikalta ei jäänyt kaipaamaan enempää. Tai jäi. Juuri sopivasti. Olisi sinne settiin mahtunut pari biisiä lisää tai joku huolella valittu cover-veto. No, Helsingissä kuitenkin kuultiin myös yksi levyttämätön biisi, joten suureen valitukseen ei ole aihetta. Sitä paitsi on taito lopettaa ajoissa ja jättää yleisöön pieni nälkä. Joss Stonen soul-kattaus oli maittava, mutta se jätti haluamaan lisää.

Ruisrock 40 vee

Räjäytystä odotellessa...

Ruisrock julkaisi hetki sitten ensimmäiset artistikiinnitykset. Kansanpuistossa tanssataan tulevana suvena muun muassa näiden tahtiin:

Amon Amarth
Amorphis
Arch Enemy
Barones
Belle&Sebastian
Billy Talent
Disco Ensemble
Don Huonot
Finntroll
Flogging Molly
Florence and The Machine
Irina
Ismo Alanko&Teho-osasto
Kotiteollisuus
Lauri Tähkä&Elonkerjuu
Michael Monroe
Mokoma
NOFX
PMMP
Popeda
Porcupine Tree
Prince of Assyria
Rise Against
Samuli Putro
Scandinavian Music Group
Sonata Artica
Stam1na
Tarot
The Ark
The Baseballs
The Sonics
The Sounds
Vesa-Matti Loiri
Viikate

The Sonics ja NOFX kiinnostaa kovin. Muutama muukin herättää tyytyväistä hyrinää. Hyvä alku, mutta toivotaan vielä kunnon räjäytystä.

Psst. Kesäkuun puolessa välissä kolmoslevynsä julkaisevan Gaslight Anthemin kiertueaikataulu on lyöty heinäkuun ensimmäiseen päivään asti kiinni. Amsterdamista ehtisi varmaan runsaassa viikossa ihan kivasti tännekin suuntaan.

P.S. Jeff Beck näyttää tulevan Poriin "jazz"festareille. Pitäisi varmaan innostua, mutta jotenkin en nyt ihan vielä jaksa. Katsotaan kunhan kuun lopulla saavat koko ohjelman julki.

Kaukalo voittajia täynnä

Tämän jälkeen mikään ei tunnu miltään.

Muutama tunti sitten päättynyt kiekkofinaali Vancouverissa tarjosi mukavaa pöhinää, kun oikea mies tuli ja ratkaisi oikealla hetkellä.



Koko peli näennäisesti varjojen mailla. Älytön määrä duunia kuitenkin pelin kuluessa. Siinä jälleen yksi Suuren Pelaajan merkki. Crosby pelasi koko turnauksen voitosta, ei omista pisteistä. Draama nyt sattui olemaan kirjoitettu niin, että oikeat pelaajat usein nousevat sankareiksi. Se toki johtuu siitä, että isoilla pelaajilla pää kestää isoilla hetkillä.

Jenkeissä tarinalle oli varmasti kirjoitettu erilainen loppu. 30 vuotta Lake Placidista ja vajaa kuukausi Brian Burken pojan kuolemasta. Molemmin päin draama olisi ollut huikea ja toinen upeista joukkueista olisi hävinnyt.

Seuraavaksi voidaankin jäädä odottamaan kesän isoa tapahtumaa eli futiksen MM-kisoja. Kiekon vieroitusoireitakaan ei tarvitse jäädä potemaan, kun kotimaassa kiekko putoaa jäähän jo tiistaina niin SM-liigassa kuin Mestiksessäkin. Jää siellä kyllä on, mutta miksei se näytä samalta kuin televisiossa.

Perseelleen vol. 3

Nikkola haastoi paljastamaan oman totuuteni. Kyse on siis lauantaina päättyneen Mestiksen runkosarjan lopullisesta järjestyksestä. Näin veikkasin joskus lämpimän syksyn aikaan (suluissa sitten toteutunut järjestys):

1. Sport (KooKoo)
2. Jokipojat (Jokipojat)
3. KooKoo (LeKi)
4. D Team (Sport)
5. LeKi (D Team)
6. TuTo (TuTo)
7. Jukurit (K-Vantaa)
8. Hokki (Jukurit)
9. K-Vantaa (Hokki)
10. HeKi (SaPKo)
11. RoKi (HeKi)
12. SaPKo (RoKi)

Ei tällä osumatarkkuudella ehkä isoihin rahoihin päästäisi käsiksi kuitenkaan. 12 jengistä kaksi kohdalleen. Muut menevät suureksi osaksi sinne päin, mutta tolppia ei muistaakseni lasketa muualla kuin Änärissä. Palataan asiaan SM-liigan runkosarjan loputtua.

Perseelleen vol. 2

Ja juuri kun kaikki näytti niin hyvältä...

Pari mitalia pariin tuntiin ja Suomen maine oli melkein pelastettu. Sitten tuli SE semifinaali...

Suomen lätkäjoukkueen USA-tappio ehdittiin nopeasti leimata kaikkien aikojen katastrofiksi. No, kohtalon ivaa tai mitä, mutta sitten muutama tunti tappion jälkeen Etelä-Amerikassa on käynnissä ihan oikea katastrofi.

Mutta back to hockey. En nyt ala sen enempää analysoimaan tappiota, koska, let's face it, meikä ei kykene. Muut ehkä kykenevät. Turpiin tuli, selkäranka naksahti kahdessa nollassa hajalle. Miksi? Se on sitten toinen juttu, jota viisaammat varmasti pohtivat pitkään ja hartaasti.

Mutta fakta on se, että vaikka Kipper olisi tuossa pelissä päästänyt vaan yhden maalin, Suomi olisi silti hävinnyt. Sen pari-kolme minuuttia mitä Suomi alussa kontrolloi kiekkoa, Jenkit hallitsi suvereenisti maalintekosektoria oman maalin edessä. Jenkkipakit olivat nopeampia ja vahvempia kuin Suomen hyökkääjät. Sama juttu kuin ottelun viimeisen 40 minuutin aikana. Jenkit tekivät tarvittavan, pitivät omasta maalistaan huolta. Ei sinne ollut Suomella mitään asiaa, eikä olisi ollut koko pelissä, vaikka numerot olisi olleet 20 minuutin jälkeen 0-0. Hyökkääjillä ei ollut Jenkkien maalille mitään jakoa ja pakit kusivat oman molarin muroihin.

Ilokseni olen huomannut, että yllättävän vähän tämä on nyt suomalaisessa mediassa homma on kaadettu Kipperin niskaan. Koska se on täysin kestämätön näkökanta. Onneksi Jukka Jalonen veti oikean johtopäätöksen. Kipper ei ole koskaan pelannut kahta huonoa peliä peräkkäin, joten se osasto on kunnossa. Pronssipelin alkuun mennessä joukkueessa pitää kyllä muuten tapahtua paljon, jos mitalista halutaan pelata tosissaan.

Suomalaisessa mediassa on kautta aikain ollut tapana löytää yksi likasanko, jonka päälle kaiken voi kaataa. Tällä kertaa se on vaihdellut. Jotkut ovat toki ristiinnaulinneet Kipperin, mm. Antero Mertaranta teki sen selostuksessaan epäsuorasti. Mutta hei, pakit eivät kyllä auttaneet yhtään. Kun Bäckström vaihdettiin maaliin, pelaamisessa ei muuttunut mikään. Sitten peli olikin jo 6-0 ja Jenkit kohteliaasti jäädyttivät numerot.

Päävalmentaja kantaa vastuun viimekädessä. Aika monet ovat vierittäneet myös Jalosen piikkiin tappion niin meillä kuin muualla. Joo, Suomen pelinjohto Jalosen johdolla jäätyi täysin ja joukkue siinä samalla tai toisin päin. Mutta toisaalta what can you do? No, siellä toisessa aitiossa asiat on tehty koko kisojen ajan vähän eri tavalla.

Pentti Peruspenkkiurheilija saattaa pitää Suomen semifinaalitappiota kauheana. Mutta isommassa kuvassa tappio kertoo paljon enemmän kotimaisen lätkän tilasta. Muut ovat menneet lujaa meistä ohi. Seuraava sukupolvi on nykyistä huonompi. Edes melko varmoja kortteja tulevaisuuden huipuiksi Suomessa on vain vähän. Sami Vatanen melko varmasti, Mikael Granlund luultavasti ja siinä ne taisivat ollakin. Henkilökohtaiset taidot eivät vain oikein millään mittarilla riitä vertailuissa maailman huippuihin. Se onkin sitten kokonaan toinen tarina, miksi näin on.

Suuren tappion hetkellä oltiin kovasti sitäkin mieltä varmaan useammassakin, varmuudella yhdessä, kisastudiossa, ettei pronssi pelastaisi mitään. Paskapuhetta. Jos se pronssi tulisi, niin aika paljon annettaisiin anteeksi keskiverron sporttijännärin kirjoissa. Kuka ennen kisoja rehellisesti uskoi Suomen pelaavan mitaleista? En minä ainakaan.

Se on sitten pitkälti kenttäpelaajista kiinni, tuleeko se pronssi. Kipper päästää korkeintaan kaksi, todennäköisesti vähemmän.

P.S. Tsekatkaa videotuomareita. Siellä on paljon asiaa. Aloittakaa vaikka tästä.

Perseelleen

Olympialaiset Vancouverissa jatkuvat edelleen, mutta eiköhän tässä voi vähitellen kisoista alkaa tehdä yhteenvetoa. Hienot ja jännittävät kisat, jos sattuu olemaan sini-valkoiset lasit hukassa.

Lapinlahden linnut aikanaan tekivät kappaleen Perse. Kuvaa melko hyvin Suomen joukkuetta. Perse, perse, perse, kuten laulussa todetaan. Perseelleenhän nämä kisat ovat menneet, kuten tiedämme. On simahdettu, romahdettu, osallistuttu amputoitujen sarjaan, petytty ja valutettu elämää hukkaan. Ehkä luistelijat olisivat tarvinneet varaluistimien varaluistimet. No, joskus voitetaan ja joskus hävitään. Suomalaiset ovat ennen muuta osallistuneet.

Lienee viisaampien tahojen aika tehdä yhteenvetoa kisojen jälkeen. Kaik on mänt joka tapauksessa. Olen aina sanonut, että jos pystyy tekemään kauden parhaan suorituksensa tärkeimmässä kisassa, se on ihan hyvä suoritus. Sillä saa ainakin omassa katsannossani puhtaat paperit. Jälleen kerran kuitenkin valtaosa suomalaisista... no joo.

Ehkä sen psykologin olisi voinut kisoihin lennättää. Mentaalivalmennus olisi taas arvossaan.

Kisojen edetessä mediassa on tapahtunut jonkinlainen suhtautumistavan muutos. Ehkäpä turpiin saanut urheilukansa kaipaa positiivisia uutisia, joten niitä kansalle annetaan. Ja sitä paitsi pitäähän olla kiltisti, kun presidentti käskee.

Tai ehkä kisojen jälkeen huomataan, että kaikki on mennyt ihan odotetusti tai jopa tosi hyvin. Harmillinen painovirhe ennen kisoja vaan nostatti odotukset ylisuuriksi. Kisatavoitteesta (12 mitalia) kun jäi se viiva siitä ykkösen ja kakkosen välistä pois.

Mainos: Kuuntele hyvää musiikkia

Nyt sitä on tarjolla.

Punkrock-orkesteri I Walk the Linen järjestyksessään neljäs pitkäsoitannainen Language of the Lost pläjähtää levykauppojen ja automarkettien hyllyille huomenna keskiviikkona. Tämän viikon ajan levyä saa kuunnella myös Rumban nettisivuilla (ei blogi, vaikka niin väittävätkin).

Laatutietoiset kuluttajat toki marssivat läheiseen levykauppaan, jota pitää se musiikista jotain tietävä janari joka tekee jatkuvaa tappiota, kun ala ei vaan kannata.

I Walk the Line lähtee myös kattavalle kevätkiertueelle. Check your local times.

Levyarvostelu: Johnny Cash - American VI Ain't No Grave

Ei mitään uutta...


...mutta ketä haittaa?

Joku voisi väittää 2003 kuolleen Johnny Cashin kuudenteen osaan venynyttä American Recordings -sarjaa tuottaja Rick Rubinin ja Johnnyn perikunnan pahemman luokan ryöstökalastukseksi ja haudan kuppaamiseksi.

Mutta se tuskin Cash-faneja haittaa. Ei ainakaan minua. Mitään uutta Ain't No Grave-otsakkeen alla julkaistut vedot eivät tarjoa tuttuun kaavaan, jota Cash elämänsä viimeisen vajaan vuosikymmenen ajan yhdessä Rubinin kanssa toteutti. Mutta kun Johnny Cashin American-sarjasta on kyse, kukaan tuskin uusia polkuja odottaakaan. Kaikki tietänevät mitä on tulossa ja diggaavat tai sitten eivät.

American Recordings -sarjan jälki pysyy hämmästyttävän tasalaatuisena, vaikka varsinaisia American-levyjä on ehditty julkaista jo kuusi osaa ja viiden levyn Unearthed-boksi päälle. Siinä ehkä yksi merkittävistä eroista Cashin ja Vesku Loirin välillä. Viimeksi mainitun myöhäiskauden Lappi-trilogia alkoi maistua talkkunalta siinä kuudennen biisin kohdalla.

Tarjolla on kymmenen huolella valittua esitystä Amerikan laulukirjan lehdiltä muutaman vuosikymmenen aikajaksolta. Hurtin kaltaisia tajunnanräjäyttäviä Pommeja tämänkertaiseen kattaukseen ei ole mahtunut, mutta jälleen kerran Cash vetää biisit vastustamattomasti omiin nimiinsä.

Sitä paitsi pakkohan Johnny Cashia on uskoa, kun hän laulaa:
Don't look so sad, I know it's over But life goes on and this old world will keep on a-turnin' Let's just be glad we had some time to spend together


5/5

Parhaat palat:

Ain't No Grave
For The Good Times
Last Night I Had The Strangest Dream

Kaikkien aikojen festarikesä vol. tuhat

Ihan kohta se tulee.

Kesähän on ihan tuossa nurkan takana. Todennäköisesti jo ennen lumien sulamista alkaa jokavuotinen kirjoittelu siitä, kuinka edessä oleva festarikesä on "kaikkien aikojen festarikesä". Siis kovempi, parempi ja laajempi kuin mikään kesä koskaan missään ikinä.

Näinhän se menee, ainakin jos kovuutta mitataan määrällä. Suomi alkaa hiljalleen irrottautua keikkatarjonnan puolesta kekkosslovakialaisesta maailmankuvasta, jossa kansalle ei juuri viihdykettä ollut tarjolla. 2000-luvulla myös ison maailman starat ovat karttapalloltaan löytäneet pohjoisen valtion nimeltä Finland. Nykyään katajaiselle kansalle onkin sirkushuvia tarjolla kalenterin täydeltä ja elämysbisnes on kova sana, vaikka taloustieteilijät kilpaa jostain taantumasta puhuvatkin.

Visioita kesäfestareiden suhteen tuntuu riittävän, ainakin tapahtumakirjosta päätellen. Jossain vaiheessa lienee kuitenkin kansalaisten maksukyvylle tulee rajat vastaan. Tarjontaa ja kilpailua alalla riittää. Ja lippujen hinnatkin kohoavat hiljalleen. Heikoimmat lenkit luultavasti putoavat pelistä jossain vaiheessa, kun tarjonta ylittää kysynnän ja/tai kansan maksukyvyn.

Lopuksi tarjoamme viikon vetovihjeinä: Them Crooked Vulturesin Ruisrock-kerroin laskee päivä päivältä. Tämä tuntematon uusi bändi soittaa Roskildessa viikkoa ennen kansanpuiston mökäjuhlaa. Kai viikossa Tanskasta Turkuun ajelee vaikka pikkupakulla. Pearl Jam on myös mantereella tuohon aikaan, mutta Ruisrock-viikonloppu on orkesterin osalta sunnuntaita lukuun ottamatta kiinni. Lauantaina bändi soittaa Portugalissa. Teoriassa ehtisivät kyllä sunnuntai-illaksi Suomeen hyvinkin, mutta ei olisi kaikkein kustannustehokkain ratkaisu. No parin viikon sisällä olemme varmaan viisaampia tämän(kin) suhteen.

P.S. Briteissä on muuten viime vuosina järjestetty melko kivat kinkerit, jossa kuulemma fasiliteetit ja logistiikka pelaa ja musiikkikin on ihan kuunneltavaa. Eikä ensi kesänkään line-up huonolta näytä. Viime kesän bileistä on kuulemma tarjolla myöhemmin tänä vuonna jonkun sortin kuvatallennettakin. Täyspitkiä keikkoja siis, eikä pelkästään kolmen biisin näytteitä. Odotellaan.

Mainos: Tehty Turussa

Alkuvuoden kovin siirtouutinen

Jotkut ovat puhuneet Jonatan Johanssonin siirtymisestä TPS:n paitaan kovana juttuna. Onhan se, mutta kevään kovimmasta Kaappauksesta vastaa Yle.

Taannoisen tutkimuksen mukaan Ylen uutiset ovat maan luotetuimmat. Myös blogosfäärissä yhtiöllä menee lujaa, sillä nyt Ylen sivuille on ilmestynyt Made In Turku -blogi, joka julistaa Varsinaisen Suomen ilosanomaa. Ainakin me Heidekenillä syntyneet odotamme, että valistustyö kantaisi hedelmää myös Piikkiön (aka Siperian) tuolla puolen.

Nikkolahan on tuttu blogosfääristä jo ennestään. Onneksi nettimaailmassa voi kirjoittaa useampaan paikkaan. Vielä kun lätkän pelaaminenkin olisi mahdollista useammassa joukkueessa (lähes) samanaikaisesti. Alivaltiosihteerin sketsissähän tämä takavuosina onnistui Selänteen Teemulta.

Made In Turkuun tästä. Jatkossa löytyy myös sivupalkista.

Salaisuuksista Suurin

Kenellä sytyttää?

Vuoden toiseksi odotetuin sporttikarnevaali alkaa muutaman päivän päästä Vancouverissa. Raportit kisakaupungin liepeiltä kertovat, että pöhinä alkaa olla kohdallaan.

Vaikka suomalaiset toisinaan väittävätkin olevansa lätkähulluja, kanadalaiset niitä lätkähulluja ovat. Suomalaiset ovat vaan menestyshulluja (ihminen haluaa saada sitä, mitä sillä ei ole). Kanukkien lätkäperinteet huomioon ottaen ei liene yllätys kenet kansa tahtoo olympiatulen sytyttäjäksi.

Kansaa ei tosin kuunnella. Mielenkiintoista siis nähdä, mihin tulokseen arvovaltainen raati, joka olympiatulen sytyttäjän valitsee, on tullut. Kanada on kaksi kertaa aiemmin isännöinyt olympialaisia. Sekä kesä- että talvikisoja kerran (Montreal 1976 ja Calgary 1988). Aiempina kertoina kanadalaiset ovat valinneet sytyttäjiksi teinejä, joilla ei juuri ole urheilutaustaa.

Olympiatulen sytyttämiseen liittyy suuria tunteita, ainakin ideologisella tasolla. Mutta on se ainakin minusta jostain syystä aina sykähdyttävä hetki. Varsinkin jos sytyttäjä sattuu olemaan joku sellainen ikoninen hahmo, johon itselläkin liittyy jotain tunteita. Atlanta 1996 never forget. Kanadan rajanaapuri on tosin aina osannut tuon show'n järjestämisen.



Toisinaan aina eri medioissa heitellään ajatusleikkiä, jos Suomi joskus pystyisi järjestämään talvikisat yhteistyössä esimerkiksi Ruotsin kanssa. Kesäkisoista eivät taida enää 2000-luvulla uneksia kuin rohkeimmat. Kukahan mahtaisi olla se talviurheilusankari, joka niiden kisojen tulen sytyttäisi? Viime aikoina kun näiden aikamme talviurheilun suurten sankarien kurssi on ollut kevyesti laskeva. Uusille sankareille olisi siis siinäkin mielessä tilausta.

Mutta ennen kuin kisat saadaan Suomeen, ne ovat Kanadassa. Pian se onneksi selviää, onko sytyttäjä Gretzky vai joku muu? Lähetys avajaisista alkaakin kivasti 03.45 perjantain ja lauantain välisenä yönä. Niiden jälkeen voidaankin aloittaa odottamaan lätkäfinaalia Kanada-Venäjä.

Mainos: Holvin kätköistä

Mene suoraan holviin kulkematta lähtöruudun kautta.

Cream, Stevie Ray Vaughan, Bob Marley, Dire Straits, Bob Dylan, Neil Young, Pink Floyd, Bruce Springsteen, AC/DC, Van Morrison, Derek&The Dominos...

Kaikki edellä mainitut ovat osa musiikkikaanonia? Oikein. Kaikkien näiden (ja monien muiden) artistien livekeikkoja löytää Wolfgan's Vaultista? Oikein.

Wolfganin holvin idea on kovin yksinkertainen. Sieltä löytyy keikkoja menneiltä ajoilta (pääasiassa 60-80-luvuilta) ja niitä saa vapaasti kuunnella ja ihan ilmaiseksi. Koska kaikkihan tässä maailmassa pitää nykyään saada ilmaiseksi.

Kaikki keikat eivät ole kokonaisia, mutta kannattaa silti tsekata. Joukossa on sellaisia vetoja, joita ei välttämättä edes netin syövereistä joka paikasta löydä. Sivustolta löytää myös kaikenmoista muuta kivaa.

Holviin.

Keikalla: Scandinavian Music Group (+Pohjolan Ilmari)

Ihanat Kokkoset Klubilla

Scandinavian Music Groupilla menee livenä vahvasti. Meneillään olevan kiertueen keikat ovat lähes järjestäen olleet loppuunmyytyjä, eikä tammikuinen lauantai Turun Klubilla ollut poikkeus.

Ilta polkaistiin käyntiin Pohjolan Ilmarin toimesta. Talviflunssa oli kuitenkin ottanut pohjoisen miehen syliinsä ja lämmittely jäi muutaman biisin mittaiseksi vedoksi. Ex-Ultra Bra -pasunisti osoitti kuitenkin vedollaan, että miehellä menee hyvin. Oma ääni on löytynyt ja ainakin pieni yleisö on löytänyt miehen. Varsinkin "suuri hitti" Kun mä keitin mun soppaa osui ja upposi. Festarikiinnityksiä lienee tulossa ensi kesäksi useampia. Toivottavasti yhä useampi löytää Ilmarin musiikin. Yhteiskiertue Hande Nurmion kanssa olisi muuten kova sana. Promoottorit saavat vapaasti käyttää ideaa. Se saattaisi vaikka poikia jotain kokeellista ja uutta, jota tuli viime postauksessa hieman kaivattua.

Lauantain odotetuin akti oli kuitenkin SMG. Lisälatausta yleisön joukossa oli havaittavissa sitten kevään keikan. Olisiko johtunut
siitä, että Terhin raskaus tulee aiheuttamaan ainakin jonkinmoisen keikkatauon tässä jonkin ajan kuluttua.

SMG on siitä kiva bändi, että kaikki soittajat ovat ammattilaisia ja vieläpä varsin hyviä. Käytännössä keikalle voi siis lähteä melko turvallisin mielin, kun tietty taso on taattu.

Niin tälläkin kertaa. Ilmeistä päätelleen kaikilla oli kivaa. Bändi tuntui viihtyvän lauteilla ja naisvoittoisesta yleisöstä yhteislaulut irtosivat komeasti. Sitä paitsi Kokkoset ovat aina ihania.

Sen pistin merkille, että nyt kun nuorempi Kokkonen on integroitunut luontevaksi osaksi bändiä, kokonaisuus on parantunut. Muutosta on tapahtunut myös vajaassa puolessa vuodessa. Viimeksi bändi tuli bongattua Ruisrockissa. Pauliina on entistä enemmän lavalla kotonaan ja bändi on entistä enemmän kahden vokalistin ryhmä.

Viime toukokuusta settiä oli uusittu jonkin verran. Mukaan oli otettu kokoelmalevyllekin laitettu Tehosekoitin-laina Kaikki nuoret tyypit sekä Mustana maidolla kylmänä kuumana, joka jäi sekä kesällä että keväällä hyllylle.

Kaikki oli illassa kohdallaan, mutta mitään sellaista Klubilla ei koettu, että tätä iltaa muistelisi vielä vuosien päästä. Hyvää musiikkia kuitenkin kuultiin ja keikan jälkeen suurin osa yleisöstä lienee poistui paikalta hyvillä mielin. Ei se sen vaikeampaa ole.

(Kuvia saa isompaan kokoon klikkaamalla.)



"Herkkää"


"Terhi Puoluepoliittisella kentällä"



"Toisessa maailmassa olemme vain me"

Lisää DBTL-kiinnityksiä

Tällainen putkahti sähköpostiin.

--------------

tiedote 28.1., julkaisuvapaa heti

EPPU NORMAALI JA YÖ DBTL-FESTIVAALIIN

Pe-la -talvitarjous päättyy 31.1.

Turun Down By The Laituri -kaupunkifestivaali esittelee tulevana kesänä suomirokin täyskäden. Aiemmin julkaistujen Lauri Tähkän ja Dingon lisäksi tapahtumassa esiintyvät myös Yö ja Eppu Normaali, jotka pääesiintyvät DBTL:in Pääteltan arkipäivinä. Eput nähdään lavalla keskiviikkona 28.7., Yö torstaina 29.7., Lauri Tähkä perjantaina 30.7. ja Dingo lauantaina 31.7. Jokaisena tapahtumapäivänä esiintyy myös useita muita artisteja.

Keskiviikon ja torstain ennakkomyynti on alkanut Lippupalvelun lippukaupoissa

ja verkkomyynnissä http://www.lippupalvelu.fi. Perjantain ja lauantain käsittävä, 50 euron erikoishintainen yhdistelmälipputarjous on voimassa 31.1. saakka, jonka jälkeen ennakkomyynnissä

jatkavat Pääteltan päivät keskiviikosta lauantaihin hintaan 30 euroa/päivä. Teltan ikäraja on 18 vuotta.

----------------------------

Eput, Yö, Dingo, Lauri Tähkä... En sano muuta kuin, että kauas on tultu Laiturin alkuperäisestä ideasta. Muistaakseni menneinä vuosisatoina kyseinen kansanjuhla oli melko poikkitaiteellinen häppeninki, missä oikeasti saattoi törmätä johonkin kokeelliseen, erilaiseen ja jännään.

Lisää naisia!

Kanta-asiakkaalla on oikeus valittaa.

Välttelin lahjakkaasti taas töitä iltapäivällä. Onneksi Itella toi mukanaan tuoreen Soundin, joka tarjoaa aina mukavan pakopaikan velvollisuuksilta.

Tätä(kin) rokkilehteä vaivaa tietty pysähtyneisyys ja sitä tulikin jo aiemmin sivuttua. En siis lätise ainakaan tällä erää tästä enempää.

Sen sijaan huomioni kiinnittyi kanteen. Uuden vuosikymmenen kunniaksi kannessa pönöttää Ville Valo. Ensireaktio oli kielteinen, koska minä nyt vaan en satu pitämään Valosta. Minusta myös tuntuu, että Soundin kannessa on ollut Valo melko usein. Ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Ensinnäkin Soundin kannet edustavat kyseisen lehden omaa kaanonia, joka vaikuttaa olevan melko suppea. Toisekseen Soundin kaanon on rankasti miesvaltainen. Teen tämän julkean yleistyksen syvällisen tutkimustyön jälkeen.

Otantani käsittää Soundit alkaen numerosta 1/02 alkaen eli käytännössä sen ajan, jonka olen tilaaja ollut. Ensimmäinen kotiin kannettu numero oli joulukuun 2001 numero. Sen kannessa oli Andy McCoy.

Tuore tammikuun 2010 numero on siis otannan 89. numero. Tänä aikana Ville Valo on ollut Soundin kannessa kuusi kertaa. Lisäksi yhdessä lehdessä olevassa vaihtoehtokannessa on Valo. Ei siis loppujen lopuksi kauhean usein. Valon esiintymistiheys on kuitenkin tasaisen varma.

Valo edustaa kuitenkin vain yhtä osaa pysähtyneisyydestä. Laajempi kuva selviää, kun kansia selaa hieman. Samat bändit ja artistit ovat kansikuvamateriaalia vuodesta toiseen. CMX/Yrjänä, YUP/Martikainen, Apulanta/Toni W, Ismo Alanko, Nightwishin eri inkarnaatiot, Iron Maiden, Metallica, AC/DC ja Red Hot Chili Peppers tulevat vastaan yhtä vääjäämättömästi kuin vuodenajat vaihtuvat.

Rock itsessään ei ole niin pysähtynyt kuin kansikuvaotannasta voisi päätellä. Enkä usko, että Soundin lukijatkaan ovat, vaikka eivät hipeintä indie-porukkaa edustakaan.

Huvittavinta tässä runsaan kahdeksan vuoden tutkielmassani oli se, että täysin naisvetoisia kansia on Soundiin tuona aikana tehty kaksi (2!). 2004 kannessa olivat Terhi Kokkonen ja Kemopetrolin Laura (tuo oli muuten toinen noista aiemmin mainitsemistani vaihtoehtoisista kansista). 2007 kanteen kelpasivat Jonna Tervomaa ja Irina. Muutoin naisia on esiintynyt vain miesten rinnalla.

Kertooko tämä nyt sitten mistä? Kansallisen mediatutkimuksen mukaan Soundi tavoittaa 152 000 lukijaa. Ehkä kaikki ovat tyytyväisiä. Lukijakunta on tarkasti segmentoitu ja sitä miellyttävät nämä valinnat. Moniko edes mahtaa irtonumerona musiikkilehtiä nykyään ostaa? En tiedä. Ehkä niitä naisia ei tarvita irtonumeromyyntiä kosiskelemaan.

Vai onko tässä nyt vaan vika katsojan silmässä? Siitä etten oikein lämpene HIMille, Yrjänälle, Iron Maidenille tai Nightwishille? Vai alanko vaan vanhemmiten livetä yhä enemmän turvallisesta mainstreamesta kohti hc-punkkia ja toisaalta runotyttö-indie-poppia? Ovatko tällaiset irtiotot kolmenkympin kriisin ensioireita?

Enimmäkseen tässä taisi olla kyse siitä, että jollain oli alkuillasta vähän turhan paljon vapaa-aikaa.

P.S.

Ilmaista musiikkia on jälleen jaossa netissä. Päivi "Bääbs" Kankaron (joo, se sama Bääbs, joka on Euroviisuehdokkaana ja joka on tatuoinut taiteilijanimensä rintaansa) TV-resistori on julkaissut uuden biisin pitkän ja tuskaisen kypsyttelyn jälkeen. Sen voi ladata omakseen TV-resistorin kotisivulta. Suosittelen tsekkaamaan.

Rokkimerkkejä

Kauan tätä jo oikeastaan odotettiinkin.

Postimerkkejä on maailmanhistoriassa tehty kaikista mahdollisista aiheista. Nyt myös Suomessa menneen maailman rokkitähdistä.

Ei nuo valinnat mitenkään yllätä. Ovat kaiketi jopa ihan perusteltavissa, mutta olkaa hyvät ihmiset ystävällisiä: älkää lähettäkö minulle kirjettä, jossa on Mamba, Popeda, Yö tai Dingo-postimerkki. Pyydän.

Toisaalta, lähettääkö kukaan enää fyysistä korttia tahi kirjettä koskaan mihinkään?

Keikalla: Tuomo

Ei ihan Sam Moore...

...mutta täysiverinen soul-mies kuitenkin.

Onneksi Tuomo ehti lyhyellä kiertueellaan poiketa Turussakin ennen kuin mies siirtää fyysisen olemuksensa kevääksi Pariisiin. Ilman Tuomoa kaupungin keikkatarjonta olisi ollut yhtä hyvää keikkaa laihempi.

Klubille olisi lauantai-iltana enemmänkin väkeä mahtunut, mutta tunnelma yleisössä oli silti kohdallaan. Eturivin tyttösilläkin oli mukavasti tilaa liikehdintään, mikä ilolla pantiin lavallakin merkille.

Päästaran takana komppasi nelihenkinen bändi (rummut-congat-kitara-basso), joka piti huolen siitä, että groove oli kohdallaan. Tuomon taustaryhmä osoitti jälleen kerran, ettei välttämättä tarvitse olla sairaan nopee ollakseen hyvä. Tyylitaitoinen pidättely on monesti vetoavampaa kuin koko repertuaarin ripotteleminen yhteen biisiin. Tuomo itse esitteli multi-instrumentaalisuuttaan vaihtelemalla illan mittaan koskettimista kitaraan.

Setti käsitti kaikki kolme Tuomon soololevyä painottuen ymmärrettävästi hieman enemmän kuun alussa julkaistun My Private Sundayn biiseihin. Ehkä tästä johtuen kokonaisvaikutelma jäi hieman slovaripainotteiseksi. Enemmänkin potkua olisi taloon mahtunut. Toisaalta menopalat maistuivat sitäkin paremmalta, kun ne rikkoivat taidokasta fiilistelyä.

Kauttaaltaan keikka oli huolella rakennettu ja soljui yhtenäisenä virtana eteenpäin nostaen hymyn huulille. Uuden levyn biiseistä maukkaimmin livenä soivat Back To Day One, The Torturee's Mantra ja The Perfect Day. Vanhemmasta tuotannosta The Grant sekä varsinaisen setin päättänyt My Thing -levyltä napattu Don't Take It Too Hard nousi tasalaatuisen illan kärkibiisien joukkoon.

Kauemminkin Tuomoa olisi kuunnellut. Vajaa puolentoista tunnin setti on toki ihan standardin mittainen, mutta esimerkiksi joku huolella valittu Stevie Wonder -laina olisi istunut settiin ongelmitta.

Muutoin erinomaisessa illassa jäi ehkä hieman kaivelemaan se, ettei ihanan täydellistä Good Nightia kuultu keikan lopuksi. Toisaalta ehkä parempi niin. Biisi olisi saattanut aiheuttaa sivuun kirjoittaneessa täydellisen ja peruuttamattoman romahduksen.

Levyarvostelu: Herra Ylppö ja ihmiset - Pojat ei tanssi

Putroksi Samulin paikalle


Herra Ylpön toinen soololevy oli kuulemma ainakin joissain piireissä odotettu tapaus. Pitihän tämän tsekkaamiseen nyt pari päivää käyttää. Aiemmin olin Ylpön sooloja kuullut satunnaisesti ja Maj Karmasta en ole ikinä erityisesti perustanut. Itselle uuteen musiikkiin tutustuminen on kuitenkin aina virkistävä joskin arvaamaton kokemus. Muistuttaa avantoon hyppäämistä, kannattaa kokeilla valvotuissa olosuhteissa.

Herra Ylpön ensimmäistä soololevyä, 2008 ilmestynyttä Sata vuotta -lättyä, on kehuttu isolla kädellä. Eikä oikeastaan syyttä. Muutaman hätäisen kuuntelukerran perusteella siitä löytyy kivasti koukkua ja persoonallisia sävellysratkaisuja. Samaistumispintaa nuoruutensa kadottaneen miehen elämään tarjoaa esimerkiksi Videovuokraamon tyttö. Ei kai ollut ihme, että yhteen aikaan tuli juostua lähivuokraamossa lähes joka ilta. Ei lainkaan huono levy siis.

Jos unohdetaan tämän tuoreemman tapauksen otsakkeen kielioppivirhe, niin uusikaan levy ei ole huono, mutta edellisen lätyn kaltaiset koukut ovat vähissä. Lisäksi itseäni kiusaa aivan suunnattomasti se, että Ylppö kuulostaa aiempaa enemmän Putron Samulilta. Kannattaa tsekata vaikkapa levyn nimiraita, Pikkukaupungin James Dean tai Entiset tyttöystävät. Sanoituksissa kyllä on ideaa.

Sinänsä mielenkiintoista muuten, että Putro itse pääsi aika vakuuttavasti viime vuonna julkaistulla Elämä on juhlalla irti omista maneereistaan ja Sen Kahvilan soundista. Ilmeisesti valtakuntaan ei mahdu kahta Putron maneereilla laulavaa miestä samaan aikaan.

Monet Pojat ei tanssi -laserlevyn sävellykset puolestaan on kuin Hynysen Jounin pöytälaatikosta. Sekään ei automaattisesti ole huono, mutta aika metritavara runttaamista tämä nyt kyllä on.

Hiukan nihkeä fiilis tästä uudemmasta levystä väistämättä jää, kun sitä vertaa edeltäneeseen Sata vuotta -levyyn. Ei välttämättä ole levylle eduksi, että ainoat mieleen jäävät asiat ovat vertailua aiempiin tai muiden tuotoksiin. Ei tässä mitään vikaa ole, mutta kovin vähän tästä käteen jää.

3/5

Parhaat palat:

Pojat ei tanssi
Piraija

Kauneus satuttaa

Jotkut biisit vaan on sellasia...

Tarkoitan siis sellaisia kappaleita, jotka irrtottavat täysin todellisuudesta ja nykyhetkestä, kun ne kuulee. Sellaisia kuin SMG:n Emmylou. Biisejä, jotka ovat niin kauniita, että sieluun sattuu aina ne kuullessaan. Toisaalta ne ovat vaarallisia, kun menevät ja aiheuttavat välittömän pakokauhun. Eikä esimerkiksi ruuhkabussista pääse välttämättä kovin äkkiä pakoon maailmaa, eikä ainakaan sinne minne haluaisi.

Jostain syystä vaan sekoitan tuon alun muutaman tahdin verran aina Takarivin pojille -kappaleeseen. Ei ne edes ole niin samanlaisia biisejä. Hyviä kylläkin.

SMG on muuten keikalla Turussa ensi viikolla. Kiihkeästi odotan tuota, vaikka eivät kuitenkaan Emmylouta soita. Ehkä sittenkin parempi niin. Lautturin kuuleminen PMMP:n keikalla on ihan riittävän kova pala.

Levyarvostelu: John Hiatt - The Open Road

Avoin tie on päällystetty rouhealla hiekalla



Nimeä John Hiattin suurin hitti. Jaa, sellaista ei ole vai?

Lähimpänä oikeata vastausta lienee Have a Little Faith on Me vuodelta 1987. Rouhean rockin peruskallioihin lukeutuva John Hiatt ei koskaan ole saavuttanut suuria myyntilukuja tai suuren yleisön tietoisuutta. Syytä tähän voi oikeastaan vain arvailla, sillä countrylla, americanalla, uudella aallolla ja räminällä maustetulla roots-rockilla ovat monet muutkin menestyneet myös 2000-luvulla.

Pienten piirien ja muusikkokollegoiden parissa vuonna 1952 syntynyt Hiatt sen sijaan nauttii vankkaa suosiota (muun muassa Iggy Pop ja Bonnie Raitt ovat Hiattia coveroineet). Siinä mielessä Hiattin urasta voi löytää samankaltaisuuksia esimerkiksi Joe Grusheckyn uraan. Myös musiikillisesti miehet asustelevat samoilla kulmilla.

Autoja vapaa-ajallaan harrastavan Hiattin levytysura alkoi jo vuonna 1974. Maaliskuun alussa kauppoihin ehtivä The Open Road -pitkäsoitto on miehen uran 21. studiolevy. 11 raitaa käsittävä paketti ei mitään kovin uutta väripalettiin tuo, mutta tuskin sitä tässä tapauksessa kaivataankaan. Vaihtelua on riittävästi hitaiden ja nopeampien sekä rouheampien ja tunnelmoivammin maalailevien palojen välillä. Hiatt on oman paikkansa löytänyt, eikä hänen rajattu yleisönsä todennäköisesti uusia temppuja kaipaakaan. Ei tähän oikein istuisikaan hip hop-rytmien sämpläys.

Myös kappaleet henkivät oman paikkansa löytämistä. Äänessä on elämäänsä tyytyväinen mies, joka ei kuitenkaan jää piehtaroimaan nostalgiaan. Hän näkee tulevaisuuden mahdollisuutena löytää jotain uutta, mutta nykyinenkin elämänpiiri tuntuu riittävän.

Ehkä se juttu on iässä. Hiatt käy kovaa vauhtia kohti kuuttakymmentä ja edelleen hän on varsin luomisvoimainen artisti. The Open Road ja parin vuoden takainen Same Old Man lukeutuvat Hiattin vahvimpien töiden joukkoon.

Ehkä tuossa iässä on jotain erityistä. Osapuilleen samassa iässä uudelleen luomisvoimansa ovat löytäneet myös muun muassa Dylan, Springsteen ja Fogerty.

4/5

Parhaat palat:

The Open Road
Like a Freight Train
Homeland

P.S. John Hiatt konsertoi Kulttuuritalolla Helsingissä helmikuun 6. päivä yhdessä Lyle Lovettin kanssa. Vahvasti suosittelen tarkastamaan, jos kalenterissa on vielä tilaa. Tai vaikkei olisikaan, suosittelen raivaamaan sitä.

Haamut tulevat

Kenet Sinä kutsut?

Viime päivien jälkeen pitäisi kai kirjoittaa Kaarina Hazardista, hyvistä journalistisista tavoista, suomalaisten medialukutaidosta tai sen puutteesta tai määritellä kolumni.

Jätänpä kuitenkin kaikesta tuosta kirjoittamatta. Viikolla kerrottiin nimittäin siitäkin, että kovasti viime kuukausina työn alla ollut Ghostbusters-elokuva on saanut ohjaajan. Myös kaksi ensimmäistä leffaa ohjannut Ivan Reitman ottaa jälleen tuolin haltuunsa.

Call me cynic, mutta jotenkin tämä tuntuu nähdyltä jutulta. Alkuperäinen pätkä oli mainio, jatko-osa menetteli, mutta mitä uutta kolmas osa tuo? Leffaa näkemättä ja käsikirjoituksesta mitään tietämättä tuomitsen vanhan lämmittelyksi. Vetänee jonkun verran väkeä, mutta tuskin tuo leffasaagaan mitään olennaista lisää.

Hollywoodissa on tuntunut jo useamman vuoden olevan pulaa kelvollisista uusista ideoista ja pätevistä käsikirjoituksista. Ihmisten nostalgiannälkää ruokitaan kuppaamalla uudelleen ja uudelleen 70- ja 80-lukujen hittileffoja. Tai vaihtoehtoisesti jatko-osilla munitaan uusienkin leffojen hyvät ideat (mainitsiko joku takarivissä Matrixin?).

Onko jatko-osista siis ensinnäkään mihinkään muuhun kuin helppoon rahastukseen? Ensimmäisen hittileffan jälkeen jonkun verran tuottavaa jatkoa ei liene kovin vaikea kynäillä. Harvakseltaan

Huonontavatko keskinkertaiset jatkolämmittelyt alkuperäistä leffaa? Eivät, jos niitä voi käsitellä yksittäisinä elokuvina ja unohtaa leffantekijöiden myöhemmät synnit. Useimmiten jatko-osat eivät vaan pärjää mitenkään alkuperäiselle. Tuoreus jää puuttumaan, kun uutta näkökulmaa ei oikein löydetä. Esimerkkejä: Rockyt (jatko-osat sisältävät toki yksittäisiä hupikohtauksia, mutta leffoinahan ne ovat melko karmeita), Blues Brothers (musiikkikohtaukset toki jatkossakin mahtavia) ja Lämäri (mainio sporttiraina, mutta edes paatuneimmat lätkäjätkät eivät halua puhua Lämärin toisesta tai kolmannesta osasta). Tai entäs Poliisiopisto. Tai siis ei mitään...

Trilogiat ovat siinä mielessä hankalampia tapauksia, että niitä harvemmin pystyy erottelemaan toisistaan. Ensimmäinen Matrix on yksiselitteisen loistava, mutta trilogiana Matrix on pitkälti kelvoton. Star Wars -trilogia (episodit 4-6) on parhautta ja jälkimmäinen esi-trilogia kehnohko. Tähtien Sodan tapauksessa alkuperäisen trilogian erinomaisuuteen yksi keskeinen selitys on se, että se oli valmiiksi kirjoitettu kolmen leffan pituiseksi.

Onneksi maailmassa on muutama esimerkki hyvistäkin jatko-osista. Kolmas Die Hard potkii lähes yhtä kovaa kuin ykkönenkin, Paluu Tulevaisuuteen on ehkä 80-luvun hiteistä kaikkein tasalaatuisin trilogia. Sitten on sellaisiakin leffapareja kuin Before Sunrise-Before Sunset, joissa jatko-osa jopa syventää alkuperäistä ja tekee siitä paremman.

(Molemmat aurinkoleffat löytyvät muuten SunPutkesta kokonaisuudessaan. Suosittelen vakaasti, jos on sellainen kolmisen tuntia aikaa. Ja suosittelen vaikkei olisikaan aikaa. Kolme tuntia elämästään voi kuluttaa pirun paljon huonomminkin).

Ne muutamat onnistumiset kaiketi antavat uskoa yrittää aina uudelleen.