Keikalla: Scandinavian Music Group (+Pohjolan Ilmari)

Ihanat Kokkoset Klubilla

Scandinavian Music Groupilla menee livenä vahvasti. Meneillään olevan kiertueen keikat ovat lähes järjestäen olleet loppuunmyytyjä, eikä tammikuinen lauantai Turun Klubilla ollut poikkeus.

Ilta polkaistiin käyntiin Pohjolan Ilmarin toimesta. Talviflunssa oli kuitenkin ottanut pohjoisen miehen syliinsä ja lämmittely jäi muutaman biisin mittaiseksi vedoksi. Ex-Ultra Bra -pasunisti osoitti kuitenkin vedollaan, että miehellä menee hyvin. Oma ääni on löytynyt ja ainakin pieni yleisö on löytänyt miehen. Varsinkin "suuri hitti" Kun mä keitin mun soppaa osui ja upposi. Festarikiinnityksiä lienee tulossa ensi kesäksi useampia. Toivottavasti yhä useampi löytää Ilmarin musiikin. Yhteiskiertue Hande Nurmion kanssa olisi muuten kova sana. Promoottorit saavat vapaasti käyttää ideaa. Se saattaisi vaikka poikia jotain kokeellista ja uutta, jota tuli viime postauksessa hieman kaivattua.

Lauantain odotetuin akti oli kuitenkin SMG. Lisälatausta yleisön joukossa oli havaittavissa sitten kevään keikan. Olisiko johtunut
siitä, että Terhin raskaus tulee aiheuttamaan ainakin jonkinmoisen keikkatauon tässä jonkin ajan kuluttua.

SMG on siitä kiva bändi, että kaikki soittajat ovat ammattilaisia ja vieläpä varsin hyviä. Käytännössä keikalle voi siis lähteä melko turvallisin mielin, kun tietty taso on taattu.

Niin tälläkin kertaa. Ilmeistä päätelleen kaikilla oli kivaa. Bändi tuntui viihtyvän lauteilla ja naisvoittoisesta yleisöstä yhteislaulut irtosivat komeasti. Sitä paitsi Kokkoset ovat aina ihania.

Sen pistin merkille, että nyt kun nuorempi Kokkonen on integroitunut luontevaksi osaksi bändiä, kokonaisuus on parantunut. Muutosta on tapahtunut myös vajaassa puolessa vuodessa. Viimeksi bändi tuli bongattua Ruisrockissa. Pauliina on entistä enemmän lavalla kotonaan ja bändi on entistä enemmän kahden vokalistin ryhmä.

Viime toukokuusta settiä oli uusittu jonkin verran. Mukaan oli otettu kokoelmalevyllekin laitettu Tehosekoitin-laina Kaikki nuoret tyypit sekä Mustana maidolla kylmänä kuumana, joka jäi sekä kesällä että keväällä hyllylle.

Kaikki oli illassa kohdallaan, mutta mitään sellaista Klubilla ei koettu, että tätä iltaa muistelisi vielä vuosien päästä. Hyvää musiikkia kuitenkin kuultiin ja keikan jälkeen suurin osa yleisöstä lienee poistui paikalta hyvillä mielin. Ei se sen vaikeampaa ole.

(Kuvia saa isompaan kokoon klikkaamalla.)



"Herkkää"


"Terhi Puoluepoliittisella kentällä"



"Toisessa maailmassa olemme vain me"

Lisää DBTL-kiinnityksiä

Tällainen putkahti sähköpostiin.

--------------

tiedote 28.1., julkaisuvapaa heti

EPPU NORMAALI JA YÖ DBTL-FESTIVAALIIN

Pe-la -talvitarjous päättyy 31.1.

Turun Down By The Laituri -kaupunkifestivaali esittelee tulevana kesänä suomirokin täyskäden. Aiemmin julkaistujen Lauri Tähkän ja Dingon lisäksi tapahtumassa esiintyvät myös Yö ja Eppu Normaali, jotka pääesiintyvät DBTL:in Pääteltan arkipäivinä. Eput nähdään lavalla keskiviikkona 28.7., Yö torstaina 29.7., Lauri Tähkä perjantaina 30.7. ja Dingo lauantaina 31.7. Jokaisena tapahtumapäivänä esiintyy myös useita muita artisteja.

Keskiviikon ja torstain ennakkomyynti on alkanut Lippupalvelun lippukaupoissa

ja verkkomyynnissä http://www.lippupalvelu.fi. Perjantain ja lauantain käsittävä, 50 euron erikoishintainen yhdistelmälipputarjous on voimassa 31.1. saakka, jonka jälkeen ennakkomyynnissä

jatkavat Pääteltan päivät keskiviikosta lauantaihin hintaan 30 euroa/päivä. Teltan ikäraja on 18 vuotta.

----------------------------

Eput, Yö, Dingo, Lauri Tähkä... En sano muuta kuin, että kauas on tultu Laiturin alkuperäisestä ideasta. Muistaakseni menneinä vuosisatoina kyseinen kansanjuhla oli melko poikkitaiteellinen häppeninki, missä oikeasti saattoi törmätä johonkin kokeelliseen, erilaiseen ja jännään.

Lisää naisia!

Kanta-asiakkaalla on oikeus valittaa.

Välttelin lahjakkaasti taas töitä iltapäivällä. Onneksi Itella toi mukanaan tuoreen Soundin, joka tarjoaa aina mukavan pakopaikan velvollisuuksilta.

Tätä(kin) rokkilehteä vaivaa tietty pysähtyneisyys ja sitä tulikin jo aiemmin sivuttua. En siis lätise ainakaan tällä erää tästä enempää.

Sen sijaan huomioni kiinnittyi kanteen. Uuden vuosikymmenen kunniaksi kannessa pönöttää Ville Valo. Ensireaktio oli kielteinen, koska minä nyt vaan en satu pitämään Valosta. Minusta myös tuntuu, että Soundin kannessa on ollut Valo melko usein. Ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Ensinnäkin Soundin kannet edustavat kyseisen lehden omaa kaanonia, joka vaikuttaa olevan melko suppea. Toisekseen Soundin kaanon on rankasti miesvaltainen. Teen tämän julkean yleistyksen syvällisen tutkimustyön jälkeen.

Otantani käsittää Soundit alkaen numerosta 1/02 alkaen eli käytännössä sen ajan, jonka olen tilaaja ollut. Ensimmäinen kotiin kannettu numero oli joulukuun 2001 numero. Sen kannessa oli Andy McCoy.

Tuore tammikuun 2010 numero on siis otannan 89. numero. Tänä aikana Ville Valo on ollut Soundin kannessa kuusi kertaa. Lisäksi yhdessä lehdessä olevassa vaihtoehtokannessa on Valo. Ei siis loppujen lopuksi kauhean usein. Valon esiintymistiheys on kuitenkin tasaisen varma.

Valo edustaa kuitenkin vain yhtä osaa pysähtyneisyydestä. Laajempi kuva selviää, kun kansia selaa hieman. Samat bändit ja artistit ovat kansikuvamateriaalia vuodesta toiseen. CMX/Yrjänä, YUP/Martikainen, Apulanta/Toni W, Ismo Alanko, Nightwishin eri inkarnaatiot, Iron Maiden, Metallica, AC/DC ja Red Hot Chili Peppers tulevat vastaan yhtä vääjäämättömästi kuin vuodenajat vaihtuvat.

Rock itsessään ei ole niin pysähtynyt kuin kansikuvaotannasta voisi päätellä. Enkä usko, että Soundin lukijatkaan ovat, vaikka eivät hipeintä indie-porukkaa edustakaan.

Huvittavinta tässä runsaan kahdeksan vuoden tutkielmassani oli se, että täysin naisvetoisia kansia on Soundiin tuona aikana tehty kaksi (2!). 2004 kannessa olivat Terhi Kokkonen ja Kemopetrolin Laura (tuo oli muuten toinen noista aiemmin mainitsemistani vaihtoehtoisista kansista). 2007 kanteen kelpasivat Jonna Tervomaa ja Irina. Muutoin naisia on esiintynyt vain miesten rinnalla.

Kertooko tämä nyt sitten mistä? Kansallisen mediatutkimuksen mukaan Soundi tavoittaa 152 000 lukijaa. Ehkä kaikki ovat tyytyväisiä. Lukijakunta on tarkasti segmentoitu ja sitä miellyttävät nämä valinnat. Moniko edes mahtaa irtonumerona musiikkilehtiä nykyään ostaa? En tiedä. Ehkä niitä naisia ei tarvita irtonumeromyyntiä kosiskelemaan.

Vai onko tässä nyt vaan vika katsojan silmässä? Siitä etten oikein lämpene HIMille, Yrjänälle, Iron Maidenille tai Nightwishille? Vai alanko vaan vanhemmiten livetä yhä enemmän turvallisesta mainstreamesta kohti hc-punkkia ja toisaalta runotyttö-indie-poppia? Ovatko tällaiset irtiotot kolmenkympin kriisin ensioireita?

Enimmäkseen tässä taisi olla kyse siitä, että jollain oli alkuillasta vähän turhan paljon vapaa-aikaa.

P.S.

Ilmaista musiikkia on jälleen jaossa netissä. Päivi "Bääbs" Kankaron (joo, se sama Bääbs, joka on Euroviisuehdokkaana ja joka on tatuoinut taiteilijanimensä rintaansa) TV-resistori on julkaissut uuden biisin pitkän ja tuskaisen kypsyttelyn jälkeen. Sen voi ladata omakseen TV-resistorin kotisivulta. Suosittelen tsekkaamaan.

Rokkimerkkejä

Kauan tätä jo oikeastaan odotettiinkin.

Postimerkkejä on maailmanhistoriassa tehty kaikista mahdollisista aiheista. Nyt myös Suomessa menneen maailman rokkitähdistä.

Ei nuo valinnat mitenkään yllätä. Ovat kaiketi jopa ihan perusteltavissa, mutta olkaa hyvät ihmiset ystävällisiä: älkää lähettäkö minulle kirjettä, jossa on Mamba, Popeda, Yö tai Dingo-postimerkki. Pyydän.

Toisaalta, lähettääkö kukaan enää fyysistä korttia tahi kirjettä koskaan mihinkään?

Keikalla: Tuomo

Ei ihan Sam Moore...

...mutta täysiverinen soul-mies kuitenkin.

Onneksi Tuomo ehti lyhyellä kiertueellaan poiketa Turussakin ennen kuin mies siirtää fyysisen olemuksensa kevääksi Pariisiin. Ilman Tuomoa kaupungin keikkatarjonta olisi ollut yhtä hyvää keikkaa laihempi.

Klubille olisi lauantai-iltana enemmänkin väkeä mahtunut, mutta tunnelma yleisössä oli silti kohdallaan. Eturivin tyttösilläkin oli mukavasti tilaa liikehdintään, mikä ilolla pantiin lavallakin merkille.

Päästaran takana komppasi nelihenkinen bändi (rummut-congat-kitara-basso), joka piti huolen siitä, että groove oli kohdallaan. Tuomon taustaryhmä osoitti jälleen kerran, ettei välttämättä tarvitse olla sairaan nopee ollakseen hyvä. Tyylitaitoinen pidättely on monesti vetoavampaa kuin koko repertuaarin ripotteleminen yhteen biisiin. Tuomo itse esitteli multi-instrumentaalisuuttaan vaihtelemalla illan mittaan koskettimista kitaraan.

Setti käsitti kaikki kolme Tuomon soololevyä painottuen ymmärrettävästi hieman enemmän kuun alussa julkaistun My Private Sundayn biiseihin. Ehkä tästä johtuen kokonaisvaikutelma jäi hieman slovaripainotteiseksi. Enemmänkin potkua olisi taloon mahtunut. Toisaalta menopalat maistuivat sitäkin paremmalta, kun ne rikkoivat taidokasta fiilistelyä.

Kauttaaltaan keikka oli huolella rakennettu ja soljui yhtenäisenä virtana eteenpäin nostaen hymyn huulille. Uuden levyn biiseistä maukkaimmin livenä soivat Back To Day One, The Torturee's Mantra ja The Perfect Day. Vanhemmasta tuotannosta The Grant sekä varsinaisen setin päättänyt My Thing -levyltä napattu Don't Take It Too Hard nousi tasalaatuisen illan kärkibiisien joukkoon.

Kauemminkin Tuomoa olisi kuunnellut. Vajaa puolentoista tunnin setti on toki ihan standardin mittainen, mutta esimerkiksi joku huolella valittu Stevie Wonder -laina olisi istunut settiin ongelmitta.

Muutoin erinomaisessa illassa jäi ehkä hieman kaivelemaan se, ettei ihanan täydellistä Good Nightia kuultu keikan lopuksi. Toisaalta ehkä parempi niin. Biisi olisi saattanut aiheuttaa sivuun kirjoittaneessa täydellisen ja peruuttamattoman romahduksen.

Levyarvostelu: Herra Ylppö ja ihmiset - Pojat ei tanssi

Putroksi Samulin paikalle


Herra Ylpön toinen soololevy oli kuulemma ainakin joissain piireissä odotettu tapaus. Pitihän tämän tsekkaamiseen nyt pari päivää käyttää. Aiemmin olin Ylpön sooloja kuullut satunnaisesti ja Maj Karmasta en ole ikinä erityisesti perustanut. Itselle uuteen musiikkiin tutustuminen on kuitenkin aina virkistävä joskin arvaamaton kokemus. Muistuttaa avantoon hyppäämistä, kannattaa kokeilla valvotuissa olosuhteissa.

Herra Ylpön ensimmäistä soololevyä, 2008 ilmestynyttä Sata vuotta -lättyä, on kehuttu isolla kädellä. Eikä oikeastaan syyttä. Muutaman hätäisen kuuntelukerran perusteella siitä löytyy kivasti koukkua ja persoonallisia sävellysratkaisuja. Samaistumispintaa nuoruutensa kadottaneen miehen elämään tarjoaa esimerkiksi Videovuokraamon tyttö. Ei kai ollut ihme, että yhteen aikaan tuli juostua lähivuokraamossa lähes joka ilta. Ei lainkaan huono levy siis.

Jos unohdetaan tämän tuoreemman tapauksen otsakkeen kielioppivirhe, niin uusikaan levy ei ole huono, mutta edellisen lätyn kaltaiset koukut ovat vähissä. Lisäksi itseäni kiusaa aivan suunnattomasti se, että Ylppö kuulostaa aiempaa enemmän Putron Samulilta. Kannattaa tsekata vaikkapa levyn nimiraita, Pikkukaupungin James Dean tai Entiset tyttöystävät. Sanoituksissa kyllä on ideaa.

Sinänsä mielenkiintoista muuten, että Putro itse pääsi aika vakuuttavasti viime vuonna julkaistulla Elämä on juhlalla irti omista maneereistaan ja Sen Kahvilan soundista. Ilmeisesti valtakuntaan ei mahdu kahta Putron maneereilla laulavaa miestä samaan aikaan.

Monet Pojat ei tanssi -laserlevyn sävellykset puolestaan on kuin Hynysen Jounin pöytälaatikosta. Sekään ei automaattisesti ole huono, mutta aika metritavara runttaamista tämä nyt kyllä on.

Hiukan nihkeä fiilis tästä uudemmasta levystä väistämättä jää, kun sitä vertaa edeltäneeseen Sata vuotta -levyyn. Ei välttämättä ole levylle eduksi, että ainoat mieleen jäävät asiat ovat vertailua aiempiin tai muiden tuotoksiin. Ei tässä mitään vikaa ole, mutta kovin vähän tästä käteen jää.

3/5

Parhaat palat:

Pojat ei tanssi
Piraija

Kauneus satuttaa

Jotkut biisit vaan on sellasia...

Tarkoitan siis sellaisia kappaleita, jotka irrtottavat täysin todellisuudesta ja nykyhetkestä, kun ne kuulee. Sellaisia kuin SMG:n Emmylou. Biisejä, jotka ovat niin kauniita, että sieluun sattuu aina ne kuullessaan. Toisaalta ne ovat vaarallisia, kun menevät ja aiheuttavat välittömän pakokauhun. Eikä esimerkiksi ruuhkabussista pääse välttämättä kovin äkkiä pakoon maailmaa, eikä ainakaan sinne minne haluaisi.

Jostain syystä vaan sekoitan tuon alun muutaman tahdin verran aina Takarivin pojille -kappaleeseen. Ei ne edes ole niin samanlaisia biisejä. Hyviä kylläkin.

SMG on muuten keikalla Turussa ensi viikolla. Kiihkeästi odotan tuota, vaikka eivät kuitenkaan Emmylouta soita. Ehkä sittenkin parempi niin. Lautturin kuuleminen PMMP:n keikalla on ihan riittävän kova pala.

Levyarvostelu: John Hiatt - The Open Road

Avoin tie on päällystetty rouhealla hiekalla



Nimeä John Hiattin suurin hitti. Jaa, sellaista ei ole vai?

Lähimpänä oikeata vastausta lienee Have a Little Faith on Me vuodelta 1987. Rouhean rockin peruskallioihin lukeutuva John Hiatt ei koskaan ole saavuttanut suuria myyntilukuja tai suuren yleisön tietoisuutta. Syytä tähän voi oikeastaan vain arvailla, sillä countrylla, americanalla, uudella aallolla ja räminällä maustetulla roots-rockilla ovat monet muutkin menestyneet myös 2000-luvulla.

Pienten piirien ja muusikkokollegoiden parissa vuonna 1952 syntynyt Hiatt sen sijaan nauttii vankkaa suosiota (muun muassa Iggy Pop ja Bonnie Raitt ovat Hiattia coveroineet). Siinä mielessä Hiattin urasta voi löytää samankaltaisuuksia esimerkiksi Joe Grusheckyn uraan. Myös musiikillisesti miehet asustelevat samoilla kulmilla.

Autoja vapaa-ajallaan harrastavan Hiattin levytysura alkoi jo vuonna 1974. Maaliskuun alussa kauppoihin ehtivä The Open Road -pitkäsoitto on miehen uran 21. studiolevy. 11 raitaa käsittävä paketti ei mitään kovin uutta väripalettiin tuo, mutta tuskin sitä tässä tapauksessa kaivataankaan. Vaihtelua on riittävästi hitaiden ja nopeampien sekä rouheampien ja tunnelmoivammin maalailevien palojen välillä. Hiatt on oman paikkansa löytänyt, eikä hänen rajattu yleisönsä todennäköisesti uusia temppuja kaipaakaan. Ei tähän oikein istuisikaan hip hop-rytmien sämpläys.

Myös kappaleet henkivät oman paikkansa löytämistä. Äänessä on elämäänsä tyytyväinen mies, joka ei kuitenkaan jää piehtaroimaan nostalgiaan. Hän näkee tulevaisuuden mahdollisuutena löytää jotain uutta, mutta nykyinenkin elämänpiiri tuntuu riittävän.

Ehkä se juttu on iässä. Hiatt käy kovaa vauhtia kohti kuuttakymmentä ja edelleen hän on varsin luomisvoimainen artisti. The Open Road ja parin vuoden takainen Same Old Man lukeutuvat Hiattin vahvimpien töiden joukkoon.

Ehkä tuossa iässä on jotain erityistä. Osapuilleen samassa iässä uudelleen luomisvoimansa ovat löytäneet myös muun muassa Dylan, Springsteen ja Fogerty.

4/5

Parhaat palat:

The Open Road
Like a Freight Train
Homeland

P.S. John Hiatt konsertoi Kulttuuritalolla Helsingissä helmikuun 6. päivä yhdessä Lyle Lovettin kanssa. Vahvasti suosittelen tarkastamaan, jos kalenterissa on vielä tilaa. Tai vaikkei olisikaan, suosittelen raivaamaan sitä.

Haamut tulevat

Kenet Sinä kutsut?

Viime päivien jälkeen pitäisi kai kirjoittaa Kaarina Hazardista, hyvistä journalistisista tavoista, suomalaisten medialukutaidosta tai sen puutteesta tai määritellä kolumni.

Jätänpä kuitenkin kaikesta tuosta kirjoittamatta. Viikolla kerrottiin nimittäin siitäkin, että kovasti viime kuukausina työn alla ollut Ghostbusters-elokuva on saanut ohjaajan. Myös kaksi ensimmäistä leffaa ohjannut Ivan Reitman ottaa jälleen tuolin haltuunsa.

Call me cynic, mutta jotenkin tämä tuntuu nähdyltä jutulta. Alkuperäinen pätkä oli mainio, jatko-osa menetteli, mutta mitä uutta kolmas osa tuo? Leffaa näkemättä ja käsikirjoituksesta mitään tietämättä tuomitsen vanhan lämmittelyksi. Vetänee jonkun verran väkeä, mutta tuskin tuo leffasaagaan mitään olennaista lisää.

Hollywoodissa on tuntunut jo useamman vuoden olevan pulaa kelvollisista uusista ideoista ja pätevistä käsikirjoituksista. Ihmisten nostalgiannälkää ruokitaan kuppaamalla uudelleen ja uudelleen 70- ja 80-lukujen hittileffoja. Tai vaihtoehtoisesti jatko-osilla munitaan uusienkin leffojen hyvät ideat (mainitsiko joku takarivissä Matrixin?).

Onko jatko-osista siis ensinnäkään mihinkään muuhun kuin helppoon rahastukseen? Ensimmäisen hittileffan jälkeen jonkun verran tuottavaa jatkoa ei liene kovin vaikea kynäillä. Harvakseltaan

Huonontavatko keskinkertaiset jatkolämmittelyt alkuperäistä leffaa? Eivät, jos niitä voi käsitellä yksittäisinä elokuvina ja unohtaa leffantekijöiden myöhemmät synnit. Useimmiten jatko-osat eivät vaan pärjää mitenkään alkuperäiselle. Tuoreus jää puuttumaan, kun uutta näkökulmaa ei oikein löydetä. Esimerkkejä: Rockyt (jatko-osat sisältävät toki yksittäisiä hupikohtauksia, mutta leffoinahan ne ovat melko karmeita), Blues Brothers (musiikkikohtaukset toki jatkossakin mahtavia) ja Lämäri (mainio sporttiraina, mutta edes paatuneimmat lätkäjätkät eivät halua puhua Lämärin toisesta tai kolmannesta osasta). Tai entäs Poliisiopisto. Tai siis ei mitään...

Trilogiat ovat siinä mielessä hankalampia tapauksia, että niitä harvemmin pystyy erottelemaan toisistaan. Ensimmäinen Matrix on yksiselitteisen loistava, mutta trilogiana Matrix on pitkälti kelvoton. Star Wars -trilogia (episodit 4-6) on parhautta ja jälkimmäinen esi-trilogia kehnohko. Tähtien Sodan tapauksessa alkuperäisen trilogian erinomaisuuteen yksi keskeinen selitys on se, että se oli valmiiksi kirjoitettu kolmen leffan pituiseksi.

Onneksi maailmassa on muutama esimerkki hyvistäkin jatko-osista. Kolmas Die Hard potkii lähes yhtä kovaa kuin ykkönenkin, Paluu Tulevaisuuteen on ehkä 80-luvun hiteistä kaikkein tasalaatuisin trilogia. Sitten on sellaisiakin leffapareja kuin Before Sunrise-Before Sunset, joissa jatko-osa jopa syventää alkuperäistä ja tekee siitä paremman.

(Molemmat aurinkoleffat löytyvät muuten SunPutkesta kokonaisuudessaan. Suosittelen vakaasti, jos on sellainen kolmisen tuntia aikaa. Ja suosittelen vaikkei olisikaan aikaa. Kolme tuntia elämästään voi kuluttaa pirun paljon huonomminkin).

Ne muutamat onnistumiset kaiketi antavat uskoa yrittää aina uudelleen.

Maija studiossa

Huhtikuu on kuukausista julmin?

Aurinkoisen ja lämpimän kevään ensimmäisiä varmoja merkkejä on se, että keskitalvella alkaa tipahdella kiihtyvään tahtiin tietoja kevään levyjulkaisuista ja kiertueista.

Vilkkumaan Maija, eli Koko Kansan Maija, julkaisee uuden levynsä huhtikuun puolessa välissä ja studiosessiot ovat nyt kuumimmillaan.

Loppiaisena kirjoittamansa blogimerkinnän perusteella Maija puhkuu intoa, which is nice. Blogosfäärin tällä laidalla odotetaan lopputulosta mielenkiinnolla ja pelätään pahinta.

Maija oli oikeasti mielenkiintoinen ja hyväkin artisti vuosituhannen alussa. Siis ennen Ei-levyn megasuosiota, mutta se on tässä tarinassa sivuseikka. Tässä ei nyt ole kysymys siitä, että kaikki toisen demon jälkeen on kategorisesti aina paskaa ja suosio on epähauskaa ja kaupallista.

Ei oli ensimmäinen Vilkkumaan levy, joka tuli ostettua vasta reilusti levyn ilmestymisen jälkeen. Sen jälkeen Maijan hengentuotokset on tullut hankittua vähä kerrallaan jotain reittejä, mutta hyllyntäytteeksi ne lähinnä ovat jääneet.

Suurin syy ostamattomuuteen on ollut Vilkkumaan muuttunut ääni. Mitä tapahtui sille vuosituhannen vaihteen heleä-ääniselle Maijalle?

Pari vuotta takaperin ilmestyneellä Superpallolla oli ongelmia monella sektorilla: melodioissa, sanoissa ja tuotannossa. Riku Mattila teki Kauko Röyhkän kanssa vuoden 2008 parhaan kotimaisen levyn, mutta Maijan kanssa yhteistyö ei toiminut alkuunkaan. Tai voihan se olla, että studiossa oli parasta ikinä, mutta levylle fiilis ei välittynyt. Sitä paitsi Superpallo soundaa umpeen tuotettuna aika hirveältä.

Suurin ongelma oli kuitenkin Vilkkumaan laulu, joka on muuttunut tasaisesti huonompaan suuntaan joka studiolevyllä.

Mikä tässä jutussa on niin vaikeaa? Akustissävytteinen Ilta Savoyssa -livelevy (2007) kuitenkin osoittaa, että Maija pystyy laulamaan ihan hyvinkin. Studiossa (ja useimmilla livekeikoilla) nainen vaan tuntuu nykyään rääkkäävään ääntään. Miksi ihmeessä, kun aineista parempaankin ilmaisuun on?

Sattumaa tai ei, myös Vilkkumaan levymyynnit ovat laskeneet tasaisesti 2003 vuoden huipusta lähtien. Osiltaan netti syö fyysisten levyjen menekkiä, mutta ei selitä kaikkea. Ei on ÄKT:n tilastojen mukaan myynyt runsaat 120 000 kappaletta. Superpallo on myynyt toistaiseksi vajaa 20 000.

Huhtikuussahan tuo sitten selviää, onko uudesta levystä mihinkään. En halua kuulostaa tarpeettoman skeptiseltä, mutta jos levyllä on biisi nimeltä Dingo ja Yö, niin voiko levy olla hyvä...

Parempi myöhään...

Big Man joined the band...

You want to be like him, but you just can not. Because under the sun, there's only one CLARENCE "BIG MAN" CLEMONS. And he's 68 years young.

Shades of Nowhere: Bad New Times

Alkuvuoden päräyttävin musiikkivideo on tässä. Ja on biisissäkin asiallinen meininki. Kannattaa myös huomioida vähintään sivuosa-Jussin arvoinen roolisuoritus tuossa runsaan kolmen ja puolen minuutin jälkeen.




P.S. Halmeen Tony aka Ludwig Borga tuli sitten näköjään tiensä päähän viime yönä. Eipä oikeastaan yllätä, kun muistaa mitä Halmeesta viime aikoina on lehdissä kirjoitettu. Eihän mies kovin hyväkuntoiselta näyttänyt viime kuukausien aikana. Taas tuli sitten yksi nimi lisää loputtoman pitkään listaan "alle 50-vuotiaina kuolleet entiset showpainijat".

Pasista Läski-Rapaan

Piti kirjoittaa ihan muusta, mutta pari viime päivää show'n on Länsi-Suomen läänin pääkaupungissa vienyt paikallisen jalkapallojoukkueen valmentajakuviot.

Rautiaisen Pasi pakkasi kamansa ja kakkoskoutsina viime vuoden toiminut Marko "Rapa" Rajamäki ottaa musta-valkoisen futisjengin komentoonsa. Valmentajavaihdosta on puitu ansiokkaasti Puoliajassa. Sieltä sopii lukea tapahtumien taustoista ja kulusta.

Muutama vuosi sitten TPS:ssa alettiin rakentaa jalkapallojoukkueen vahvaa identiteettiä tavoitteena päästä pysyvästi kotimaisen futiksen kärkeen ja haalia jonkinlaista menestystä myös Euroopan kentiltä. Pysyvyyttä ja jatkuvuutta rakentaneella jalkapallo-TPS:lla neljä viimeisintä valmentajapestiä on päättyneet vuoden jälkeen. Kolme viimeisintä (Mixu Paatelainen, Martti Kuusela ja Pasi Rautiainen) ovat myös taanneet medianäkyvyyden. Onko näkyvyyden ja menestysodotusten (monesti itseluotujen) tuomat sivuvaikutukset ja paineet tulleet liian nopeasti seuralle, jonka nousu kohti kotimaista kärkeä on tapahtunut ehkä hieman hätiköiden?

Nähdäkseni TPS:n jalkapallojoukkueen kivijalan rakentamisessa riittää vielä työsarkaa, jotta oikeasti olisi teoreettisiakaan saumoja kasvaa "Suomen Rosenborgiksi" kuten tavoitteeksi on pari vuotta sitten linjattu. Sille tielle uusi päävalmentaja on varmaan ihan hyvä valinta. Rajamäen valinnassa on lisäksi ainakin se muutos aiempaan linjaan nähden, että nyt ei ole valmiiksi tunnettua koutsia. Ehkä seurajohto antaa Rapalle myös kasvaa valmentajana.

P.S. Elvari olisi tänään täyttänyt 75 vuotta. Ei huono.

P.P.S. Se mistä piti kirjoittaa oli kuolema, erityisesti Willie Mitchellin kuolema. Kovan luokan poistumalla taas aloitettiin uusi vuosikymmen. Jos Willie syystä tai toisesta on tuntematon, niin lyhyt oppimäärä on tarjolla täällä. Muistokirjoitus tällä kertaa musiikin muodossa.

Levyavostelu: Tuomo - My Own Private Sunday

Toimii myös viikolla

Uuden vuosikymmenen alun odotetuimpiin levyihin ainakin näillä leveysasteilla lukeutui Tuomon kolmas soololevy. Olihan Tuomon kaksi edellistä levyä silkkaa parhautta. Uusinta levyä kuunnellessa käy äkkiä selväksi, ettei odotus ollut turha.

My Private Sunday -nimeä kantava lätty ei ole aivan niin groovaava kuin olisi voinut odottaa. Vain muutamalla raidalla ylletään tanssittaviin tempoihin. Pienen totuttelun jälkeen lievä hidastempoisuus ei kuitenkaan haittaa. 12 kappaleen kokonaisuus on selkeä ja johdonmukainen, josta ei täyteraitoja löydy. Biisit eivät ole päätyneet levylle sattumalta.

Levy on veistelty pitkälti samasta hyvästä puusta kuin vajaa vuosi sitten ilmestynyt Reaches Out For You. Uusi levy soi hieman edeltäjäänsä intiimimpänä ja vähäeleisempänä, ikään kuin Out For Youn pikkuveljenä. Useissa biiseissä koskettimet ja jouset ovat pääosassa, eikä taustoja ole kuorrutettu yhtä täyteläisiksi kuin edellisellä levyllä. Myös jazzin sävyjä musiikista on löydettävissä. Vähäeleinen ja entistä herkempi musiikki vaatii kuulijalta entistä enemmän.

Tekstit on löydetty edellisen levyn tavoin samasta saavuttamattoman rakkauden poukamasta, jossa mustan musiikin suuret mestarit Stevie Wonder, Sam Cooke ja Marvin Gaye ovat vuoroillaan vierailleet. Vaikka aivan Good Nightin tasoisia romantikon perimmäisiin sydänpoimuihin iskeviä kappaleita My Private Sunday ei sisälläkään, lähelle päästään. Varsinkin Hold Me (Till The Morning) ja The Circus onnistuvat kiteyttämään jotain olennaista ihmiselon ajoittaisesta vaikeudesta.

Tuomon ääni on aivan yhtä mahtava kuin ennenkin. Samaan aikaan äärimmäisen hauras ja toisaalta hunajainen. Vihjailevimmatkin rivit kuulostavat Tuomon laulamina yhtä viattomilta kuin Marvin Gayen konsanaan.

Tyylitietoinen Tuomo jatkaa takuuvarmaa työtään myös My Own Private Sundaylla. Omassa sarjassaan Tuomo on edelleen maamme kiistaton mestari.


4/5

Parhaat palat:

The Circus
Hold me (Till The Morning)
Mutually Assured



P.S. Äijän livekunto sopii tarkastaa kiertueella, joka alkaa piakkoin. Julkaistuja keikkoja tämän kuun puolen välin jälkeen ainakin Jyväskylässä, Helsingissä ja Turussa. Lienee tulossa muitakin, kunhan vuosi tästä edistyy.

Museokamaa

Kenellä tulevaisuudessa on takanaan loistava tulevaisuus?

Kuten aiemmin (linkki) tuli jo mainittua, on Yle kunnostautunut viime aikoina näyttämällä parhaita paloja rock'n'roll hall of fame 25-vuotisjuhlakonsertin parhaita paloja. Sarjan kolmatta osaa tarkastaessani tuli mieleen seikka, jota olen pohtinut joskus aiemminkin.

Esiintyjälista oli tuossa kolmannessakin osassa komea ja kiistamatonta rock-kaanonia (mm. U2, Patti Smith, Mick Jagger, Ozzy Osbourne ja Metallica). Se että rockin ympärille järjestetään turvonneita hyväntekeväisyyskonsertteja, joissa esitetään vaihtelevantasoisia vetoja, ei tietenkään ole mikään ihme. Rock syntyi kapinasta, mutta rockin kapina kuoli joskus 70-luvun alkupuolella. Sitten syntyi kapinamusiikki punk. Punkinkin suuret airueet Clash, Sex Pistols ja Ramones on kaikki aateloitu rock'n'roll hall of fameen.

Rock-kapinan kuoleminen on tietenkin ollut itsestäänselvyys jo ties kuinka kauan. Let's face it. Rock oli 50-60-lukujen nuorille kapinamusiikkia. Nykyään sen ympärille järjestetään erilaisia kokoontumisajoja ja akateemisissa laitoksissa suunnitellaan rock-historian opettamista nykynuorisolle.

Kiinnostavinta tämän alustuksen jälkeen on pohtia, mikä on sitä tämän päivän kapinamusiikkia, joka joskus 2030-40 elää samanlaista kanonisoitua elämää kuin rock 2000-luvulla. Järjestetäänkö parinkymmenen vuoden päästä isoja häppeninkejä, joissa muistellaan girl poweria, brittipoppia, ihania emo-poikia tai itsetietoista indiemusaa?

Varmaan järjestetään, mutta 2000-luvun pirstaloituneella musiikkikentällä mistään bändistä voi tulla niin isoa ja kokonaisia sukupolvia liikuttavaa Juttua kuin 60-luvun rock-dinosauruksista. Toisekseen jotenkin tuntuu siltä, ettei yksikään nykypäivän bändi tule tekemään yli 25 vuoden menestyksekästä uraa.

P.S. Neljäs ja viimeinen osa Hall of fame -sarjaa tulee kakkoselta ensi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä alkaen katsojaystävälliseen aikaan 01.40. Niitä tulevaisuuden Hall of fame -suuruuksia voi pohtia vaikka tämän esityksen tahtiin.

Taistelu rasismia vastaan

Helsingin Sanomat kirjoitti viime vuoden lopulla kulttuurisivullaan, että Belgiassa tutkitaan mahdollisuutta kieltää Tintti Kongossa -sarjakuva-albumin myynti. Kongolainen Bienvenu Mbutu teki kanteen jo 2007. Sama mies on tehnyt vastaavanlaisen kanteen myös Ranskassa.

Itse en muistaakseni ole kyseistä Tinttiä lukenut, mutta esimerkkien perusteella rasismi on kiistatta luettavissa sarjakuvasta.

Tarkoitus tässä on taas varmasti hyvä, mutta jotenkin tuntuu, että taas lähdetään ongelmaa ratkaisemaan. Se tässä hieman mietityttää, että keskitytäänkö tässä nyt taas ihan oikeisiin asioihin. Jotenkin tuntuu, että rasismin vastaisen taistelun ja kansalaisvaikuttamisen paras keino ei välttämättä ole hyökätä yksittäistä sarjakuvaa vastaan, joka on alunperin julkaistu 1930-luvulla. Samoin perustein voisi maailmassa kieltää aika paljon muutakin, esimerkiksi Raamatun.

Rasismi on tyhmää ja tarpeetonta ja mitä pikemmin sitä saadaan maailmasta vähennettyä sen parempi. Mutta katoaako rasismi nykymaailmasta sillä, että yritetään kieltää historiaa? Eikö olisi parempi oppia historiasta? Tällaiset rasismiin mahdollisesti kannustavat teokset voisi varustaa esimerkiksi massiivisella esipuheella, jossa kerrotaan rasismista ja vaikka kohta kohdalta käytäisiin läpi kyseisen teoksen rasistiset kohdat.

Ihanteellisessa maailmassa rasismia ei olisi, mutta valitettavasti emme asu ihanteellisessa maailmassa. Silti rasismia vastaan voi ja pitää taistella. Ongelman peittely ei kuitenkaan johda mihinkään.

Toki onhan sitä ennenkin osattu vaieta tietyistä historiallisista faktoista. Suomihan esimerkiksi oli puolueeton pienehkössä 1930-40-lukujen vaihteessa sattuneessa maailmanpoliittisessa kahakassa. Saksalaiset olivat vaan ihan lomamatkalla täällä sattumalta samaan aikaan.

Jos historiaa aletaan kieltää, niin eikö siinä pitäisi olla johdonmukainen. Samalla kun silotellaan siirtomaa-ajan rasismi pois voitaisiin kieltää myös kaikki sodat ja yleiset kansanmurhat. Mitään ei ole koskaan tapahtunut. Maailmassa on aina ollut rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Eikun...

Kai sitä sitten pitäisi alkaa muokata myös esimerkiksi lauluja ja poistaa alkuun kaikki n-sanat kaikista biiseistä. Ja miksei kukaan ole vetänyt Mikko Alataloa edesvastuuseen Kyllä sitä nyt ollaan niin neekeriä -biisin esittämisestä? Se on toki yhtäläinen mielenterveysuhka kaikille ihmisille ihonväriin katsomatta.



Ja haluaisinpa nähdä sen suomalaisen musiikintekijän, joka tällaisenkin veisun nykyaikana uskaltaisi tehdä.