Paljonko on paljon? Minua on koulussa viime aikoina useampaan otteeseen kehotettu tätä miettimään, koska journalistin on syytä konkretisoida lukijalle lukuja.
Esimerkki musiikkimaailmasta:
Kyseinen uutinen löytyy tämän päivän Iltasanomista.
Springsteenille jättitappiot
Bruce "Pomo" Springsteen sai tuta, että lama iskee myös maailmanluokan tähtien kukkaroihin. Breaking newsin mukaan mukaan Springsteen myi yhden taloistaan 150 000 dollarin eli noin 110 000 euron tappiolla. Springsteen osti Floridassa sijaitsevan kartanonsa huhtikuussa 2008 reilulla kolmella miljoonalla dollarilla. Hieman sen jälkeen asuntomarkkinat romahtivat. Tällä hetkellä Pomo asuu myymänsä talon naapurissa.
150 000 dollaria, shit load of money? Toki. Mutta tuskin se Brucen kukkarossa ihan kauheasti tuntuu. Kuten Iltasanomat vajaa kuukausi sitten kertoi, Bruce tienasi viime vuonna reilut 58 miljoonaa dollaria. Vuonna 2008 Brucen tulot olivat muuten runsaat 120 miljoonaa dollaria.
Sitä paitsi se naapuritalo, jossa pariskunta Springsteen tällä hetkellä majailee, ostettiin myöhemmin 4,6 miljoonalla taalalla. Eikä se New Jerseyssä olevan ranchinkaan ylläpito ihan ilmaista varmaan ole. Ehkä tämän olisi voinut puristaa sen kuuluisan paljonko on paljon -tuubin läpi. Saatiinhan siitä kuitenkin ihan kiva sivuntäyte.
Tämän jutun piti alkaa eri tavalla, mutta (ilmeisesti) Miljoonasade on tullut tiensä päähän. Valitettavaa, muttei kuitenkaan kovin yllättävää. Viimeisin uusi levyhän bändiltä tuli pihalle melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten. Se oli armeijassa ollessa melkoinen piristysruiske.
Tämä olkoon siis yhden kiihkeän rakkaustarinan muistokirjoitus.
Mutta, kelataan alkuun. Ensimmäinen elävä muistikuva on Samppalinnan maauimalan reunalta kesältä 1995. Siellä pohjalla soitti viisi äijää Rocktopusia ja ihmiset rannalla ihmettelivät, että onks toi mahdollista.
Se oli siistiä. Kuten myös 1996 ilmestynyt Poikapainia&digitaalidaameja oli siisti levy. Miljoonasade pysyi tutkassa, mutta siellä ulkoreunalla. Olin varmaan liian ahdistunut, angstinen ja ahdistunut.. ai sanoin sen jo. No, liian teini kuuntelemaan positiivisen pohjavireen omaavia lauluja. Tuohon aikaan kun en tiennyt Käärmeenkantaja-levystä yhtään mitään.
Miljoonasateen uuteen, lopulliseen, löytämiseen tarvittiin uusi live-elämys. Tällä kertaa laivalla. 12.11.1998. Sen jälkeen homma oli siinä.
Suhteeni bändiin oli kiihkeä ja intensiivinen. Parin vuoden aikana Salon Hessu ja kumppanit tuli tsekattua pitkälti toistakymmentä kertaa. Silloinen tyttöystävänikin ehti luulla Milkkareiden olevan SE tärkeä bändi minulle (Bruce kun oli hautautunut hetkeksi hieman sivummalle, vai kertoiko se sittenkin siitä perustavanlaatuisesta piirteestä, ettei ko. suhteella ollut hirveästi tulevaisuutta).
Viime vuosina (2001-->) ehdin nähdä bändin vielä muutaman kerran, mutta tuolloin bändi oli jo pop-museon nostalgia-akti. Keikat olivat kyllä hyviä myös tuolloin, mutta enemmän yhteisen historian kuin musiikillisen relevanssin vuoksi.
Syystä tai toisesta bändi vaan jäi, niin kuin jotkut (hyvätkin) ystävät joskus jäävät. Ei tullut pidettyä hirveästi yhteyttä. Toki olisi auttanut, jos bändi olisi ollut aktiivisempi minun suuntaani.
En kuitenkaan ole katkera siitä, hiukan haikea vain. Miljoonasade oli kuitenkin yhden varsin tärkeän elämänvaiheen soundtrack. Kiitos muistoista.
P.S.
Miljoonasadetta löytyy myös Ylen elävästä arkistosta. Tsekatkaa.
P.P.S.
Taannoin tuli listattua noita huonoja covereita. Tämä olisi kyllä kuulunut listalle.
Tämän vuosituhannen kovin uusi bändi The Gaslight Anthem on julkaissut kesäkuussa julkaistavalta levyltään uuden biisin. Sitä sopii kuulostella bändin Myspace-sivulta.
Äsken kun laitoin biisin soimaan ensimmäistä kertaa, jännitys oli suuri. Samanlaista en ole kokenut pariin-kolmeen vuoteen. Johan sitä kaivattiinkin. Bändin neljännen levyn haluan sitten varmaan pitää ihan pimennossa, mutta tästä odotuksesta otetaan kaikki irti pieninäkin annoksina.
Kesäkuu on ihan kohta!
P.S. Uuden levyn kansi on aivan sairaan makean näköinen.
Kevät voidaan julistaa alkanneeksi, sillä jääkiekon SM-liigan runkosarja saatiin tarvottua päätökseen. Nyt alkavat sitten ne pelit, joita katsojat, media, toimihenkilöt ja pelaajat ovat 58 kierroksen ajan odottaneet.
Tuli ennen kauden alkua kirjattua runkosarjan loppusijoitusarvaus paperille. Se on tässä alla ja suluissa toteutuneet sijoitukset.
Ei tuo kokonaisuutena ihan metsään mennyt. Jokerit petti täysin, Kärpät jonkun verran. Lukko yllätti rankasti, myös TPS oli ennakoitua parempi (Suikkanen on taikuri). Ilves floppasi, mutta en nyt itse ihan hirveästi odottanutkaan. Ensi kaudella sitten Hiitelä sr. nostaa jengin suosta. Mutta ensin täytyy selvittää karsinnat.
Kaikkein karuin varmaan tilanne on SaiPassa. Ennakko-odotuksiin nähden 11. sija on hyvä suoritus, mutta parin viime kierroksen aikana pullahtaminen pleijareista saattaa kirpaista isompaakin miestä.
Listauksiahan on netti piukassa. Perjantain kunniaksi kymmenen melko karmeaa coveria. Ihan absoluuttinen lista ei ole, sillä jonkun helmen olen hätäpäissäni saattanut unohtaa. Vähän sillä silmällä näitä on valittu, että alkuperäinen biisi tai esittäjä ovat jotenkin henkilökohtaisesti tärkeitä. Täydennyksiä mielellään kommentteihin.
11. Enrique Iglesias: Sad Eyes (orig. Bruce Springsteen)
Eihän tässä ole mitään. Kaikki se koskettavuus, joka alkuperäisesityksessä on, häviää Enriquen järjettömän määinnän alle.
10. Mikko Alatalo: Anna mulle lovee (The Spencer Davis Group)
Siis ou nou. Juutuuppi ei tarjoa Mikon vedosta. Paranee siis tyytyä Koleran versiointiin, joka on itse asiassa kaikin puolin parempi, tai ainakin huumorikerroin on kohdillaan.
9. Michael Bolton: When a Man Loves Woman (Percy Sledge)
Okei, myönnetään, ettei tämä nyt niin hirveä ole. Boltonin ääni riittää tämän klassikon tulkintaan ihan kohtuullisesti. Bolton kuuluu vaan niihin artisteihin, joilla on pakonomainen tarve vääntää hirveät määrät covereita klassikoista. En ole koskaan ymmärtänyt tuota tarvetta. Nykyään keskinkertaisia cover-esityksiä kutsutaan Idolsiksi.
8. Madonna: American Pie (Don McLean)
Vaikka M itse niin luuleekin, se että nimi sattuu olemaan Madonna ei oikeuta tekemään ihan mitä huvittaa. The day the music died. Ei se ollutkaan silloin, kun Buddy Hollyn lentokone putosi. Se oli silloin, kun Madonna keksi levyttää tämän.
7. Elton John: The Show Must Go On (Queen)
Elton on ihan hyvä laulaja, mutta jotkut biisit ovat pyhiä. Miksi versioida kappaleita, joita ei voi tehdä paremmin, eikä kannata tehdä eri tavalla. Kukaan ei ole vetänyt yhtäkään Queenin biisiä paremmin kuin Freddie. Eltonin puolustuksena tässä on sentään se, että kyse on tribuuttikonsertista. Mutta minulle Queen on covereiden suhteen pyhin kaikista bändeistä.
6. Jessica Simpson: These Boots Are Made For Walking (Nancy Sinatra)
Earth to Jessica. Newsflash. Vaatteista tinkiminen ja perseen pyörittäminen eivät ole seksikkyyden tae. Less is more, niin kuin tapaavat jossain päin maailmaa sanoa. Sitä paitsi musiikkikin on pahasti raiskattu.
5. Bono: Hallelujah (Leonard Cohen)
Tällä ei ole edes samaa puolustusta kuin Elton Johnilla. Tarkennus: on okei esittää huonoja covereita livenä, mutta ei tarvitse hukata kenenkään studiotyöntekijän aikaa levyttämällä näitä. Bonolla on tainnut olla liian kiire maailman pelastamisen kanssa, eikä ole ihan hirveästi ehtinyt nähdä vaivaa tämän eteen. No, ainakin se on erilainen.
4. Celine Dion&Anastacia: You Shook Me All Night Long (AC/DC)
Tarkennus edellä sanottuun. Celine Dionin ei ole okei esittää huonoja covereita missään. Ei edes Las Vegasissa. Oleks sää rock ku soitat ilmakitaraakin, vai häh?
3. Britney Spears: (I Can't Get No) Satisfaction (The Rolling Stones)
Tähän olisi voinut valita myös Britneyn I Love Rock'n'rollin, mutta...
2. William Shatner: Mr. Tambourine Man (The Byrds)/Lucy in the Sky With Diamonds (The Beatles)
Kova kamppailu. Päättäkää te.
1. Boney M: Heart of Gold (Neil Young)
Voi ei! Mikä antikliimaksi. Juutuub ei tarjoa studioversiota tästä hirvityksestä. No Spotify auttaa tässä. Liveversiosta kun ei tule kappaleen kaikkein hienoimpia vivahteita esiin.
Tampereella poikkeaminen sekä Turussa poikennut David Beckham sekoitti allekirjoittaneenkin rutiinit siinä määrin, että viime päivien musiikilliset häppeningit ovat jääneet huomioitta. Seuraa siis fast forward nykyhetkeen.
*
Ruisrock julkisti uusia kiinnityksiä. Sanokaa mitä sanotte, mutta itseäni Ozzy, The Specials ja Canned Heat kiinnostavat, vaikka eivät olekaan kuuminta hottia 2010-luvulla. Canned Heatin 1971 Ruisrockin keikkaa on tämänkin blogin kommenteissa ehditty kehua ja Specialsin eka levy kuuluu kiistatta maailman kaikkien aikojen eliittiin. Toivottavasti myös Ozzy on soittokunnossa.
Ruisrockin esiintyjäjako eri päiville vain hieman hämmentää. Perjantai on perinteisesti ainakin muutaman vuoden ajan ollut jonkun sortin mörköpäivä metallisine bändeineen. Niin näyttäisi nytkin olevan. Ozzy, NOFX, Amorphis, Finntroll ja Tarot menevät pureksimatta alas. Mutta mitä mainittu Canned Heat tekee perjantaissa?? Going Up the Country ei ehkä ihan saumattomasti mene yhteen muun perjantain ohjelmiston kanssa. No, ainahan on Let's Work Together.
*
Michael Jacksonin perikunta solmi Sony Musicin kanssa julkaisusopimuksen. Maailman rahakkaimman sopimuksen (ikinä, koskaan, missään) arvoksi on paljastunut vaatimaton noin 150 miljoonaa euroa. Perikunta kiittää ja toivottavasti Sonykin on tyytyväinen. Parin-kolmen levyn verran olisi kuulemma uuttakin materiaalia tarjolla ja loppu kymmenen levyn sopimuksesta kuitataan sitten taas Thrillerin ja Off the Wallin seuraavilla uusintapainoksilla. No, onhan näille kai ostajia. Eihän Jacksonin levyjä ole vielä painettu miljardiakaan kappaletta.
* Abba, Genesis, Jimmy Cliff, The Hollies, The Stooges ja muutama muu tärkeä bändi&henkilö nimettiin jälleen rock'n'roll Hall of Fameen. Totta kai sitten syntyi vastareaktioita, missä ihmeteltiin, miksei esim. Red Hot Chili Peppers ole kunniagalleriassa.
Monroen Miken bändi tai siis Mike Monroe on kokenut muutoksia, jotka eivät ilmeisesti ole pysyviä. Rumpalin tuolilla on mies vaihtunut (Jimmy Clarke --> Karl Rosqvist) kuin myös toisen kitaran varressa (Todd Youth --> Steve Conte). Toivomme ja oletamme, että bändi pysyy kuitenkin kasassa jatkossakin.
*
Virallinen americanan hukattu tapaus/sekopää/lahjakkain ikinä eli Ryan Adams ilmoitti joitakin kuukausia sitten lopettavansa musiikin teon ja keskittyvänsä kirjailijan uraan. No, nyt Adamsilla on kuitenkin (ainakin) kolme bändiä kasassa.
Edelleenkin jää vaan epäselväksi, onko Adams aikamme suurin musiikkinero vai vaan maanis-depressiivinen adhd-tapaus. Vai onko käynyt vaan niin, että kun huumeet eivät enää ilmeisesti kuulu Ryanin päiväohjelmaan, on mies jäänyt yhtä vahvaan kahvikoukkuun kuin Dave Grohl.
Vuosien saatossa Brucen niin sanotusta tavallisuudesta on kirjoitettu valtavasti. Joko hän on maailman tavallisin rock-tähti tai sitten maailman paras näyttelijä.
Henkilökohtaisesti uskon tavallisuuteen, vaikka äijältä kaapista Oscarkin löytyy. Mutta sehän tulikin musiikista. Minulla on tarve uskoa siihen tavallisuuteen, ja toisaalta minulla on hyviä todisteita.
Sitä paitsi parodiahan kumpuaa aina todellisesta elämästä.
Toisaalta olen huomannut myös, että artisti vaikuttaa suhteellisen täysipäiseltä, ei ainakaan vähennä musiikin arvostustani. Jos joku täysi sekopää tekee hyvää musiikkia, ei se musiikilta pois ole, mutta on jotenkin hauska ainakin uskotella itselleen, että artisti on suhteellisen normaali.
Taannoin New Jerseyssä kuulin teorian, joka kuulosti ihan hyvältä. Tämän teorian esittäneen miehen mukaan kovana Elvis-fanina tunnettu Bruce aikanaan järkyttyi pahasti siitä, että Elvis elämänsä viimeisinä vuosina ammuskeli telkkareita. Tämän teorian mukaan Bruce on tämän vuoksi nähnyt valtavasti vaivaa pitääkseen itsensä niin normaalina kuin mahdollista.
No, joka tapauksessa. Siihen on vaan kasvanut kiinni... Brucen musiikki on soinut käytännössä kaikkien elämäni isojen käänteiden taustalla. Siinä vaan kävi niin, koska man there's an opera out on the turnpike.
Levytetty musiikki on yksi osa Bruce-faniutta, mutta toinen, jopa ehkä tärkeämpi osa, on keikat.
Siis kuinka monta? Se on kysymys, jonka olen kuullut aika monta kertaa, kun jossain yhteydessä mainitsen montako kertaa olen Brucen keikan nähnyt (26 and counting). Miksi ihmeessä, eikö se ole kuitenkin aina soita ne samat biisit? Se on sitten yleensä jatkokysymys. No, ei soita.
Miksi sinne sitten tulee lähdettyä kerta toisensa perään? Sen lisäksi siis, että näkee ja kuulee maailman parasta musiikkia, näkee uusia paikkoja ja tapaa hyviä tyyppejä.
Brucen keikat ovat maailman parhaat bileet. Ne ovat myös parasta huumetta. "No pharmaceutical product could ever equal the rush you get when the band hits that groove, the people are dancing, shouting, and swaying, and the house is rocking!", kuten Blues Brothers 2000:ssa todetaan.
Se on varmaan juuri se olennaisin juttu Brucenkin kohdalla. Keikan aiheuttama puhdas energiaryöppy ja intohimo, jolla Bruce bändeineen työhönsä ilta toisensa jälkeen suhtautuu. E Street Band on paras esimerkki, mutta palo soittaa musiikkia näkyy myös muiden kokoonpanojen kanssa ja sooloesiintymisissä. Intensiteetti ja esityksen vangitsevuus ovat jotain sellaista, mitä en minkään muun artistin kohdalla ole löytänyt. Kun kerran esiintyjä näyttää nauttivansa hommastaan siinä määrin, kai siinä yleisönkin jäsen kokee sanoinkuvaamatonta iloa, tuntee olevansa elossa ja on ymmärtävinään pienen hetken ajan kuinka hienoa elämä voi parhaimmillaan olla.
Tsekatkaapa videota uudelleen pätkä neljästä viiteen minuuttiin. 70-luvun puolivälistä lähtien BTR:ää on veivattu varovasti arvioiden joitakin tuhansia kertoja yleisön edessä, eikä tuosta kehonkielestä suurempaa kyllästymistä ole havaittavissa.
Ja jos E Street Bandista puhutaan, kyseessä on Pomolleen uskomattoman lojaali porukka. Se ystävyys joka on vajaan 40 vuoden aikana kehittynyt, myös näkyy esiintymisessä.
Se on myös melko vetoavaa, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Bändi kun pystyy soittamaan lähes mitä tahansa. Kaikki keikat ovat loistavia, mutta koskaan ei tiedä, milloin kohdalle osuu aivan käsittämätön keikka. Periaatteessa mitä tahansa voi tapahtua. Niin kuin 18. kesäkuuta 2008 Amsterdamissa.
Toki homma toimii myös muiden kokoonpanojen kanssa tai yksin, mutta E Street Band on kuitenkin ylitse muiden. Onhan se Maailman Paras Bändi.
Ystäväkirja yrittää selittää jotain, mitä ei voi selittää. Penny Lane tiivisti asian osuvasti Almost Famousissa.
And if you ever get lonely, you just go to record store and visit your friends.
----
'Cause Tramps like us...
Yksittäinen muistikuva, sen täytyy olla jostain vuosien 1984-86 väliltä. Autosta (Mitsubishi Lancer vm. -83) totta kai. Suurin osa varhaislapsuuteni muistosta on autosta matkalla mummolaan tai matkalla kotiin mummolasta. Niiltä kilometreiltä suomalaista maantietä ja isän kokoelma c-kaseteilta on peräisin aika iso osa musiikkimakuani. Niiden kasettien joukossa oli myös äänitettynä Born In The USA lp.
Sieltä se lähti. Jokin siinä vakuutti heti, en oikein tiedä mikä se juttu alunperin oli. Mutta ehkä minut olisi vielä voinut pelastaa. Vasta vuonna 1998 otin ratkaisevan askeleen, kun lintsasin ensimmäistä kertaa koulusta saadakseni mahdollisimman nopeasti Brucen Tracks-boksin. Ei sillä, että sitä pelastusta koskaan olisin itse kaivannut. Rahankäyttöön se olisi kyllä vaikuttanut. Olisi ne rahat johonkin muuhunkin voinut käyttää, mutta tuskin paremmin.
Miksei? Koska...
Koska parhaille elämyksille ja ikuisesti säilyville muistoille ei voi laittaa hintalappua. Suoraan tai välillisesti Brucen musiikin kautta olen saanut elämääni ystäviä, kiertänyt maailmaa, tuntenut valtavaa iloa keikoilla... Priceless sanoisi new jerseyläinen.
Springsteenin musiikki on kuin paras ystävä, jolle ensimmäisenä kertoo elämän käänteistä. Niihin teksteihin on kirjoitettu kaikki: haaveet ja pelot. Springsteenin teksteistä tuntuu löytyvän jokaiseen elämäntilanteeseen apua, kunhan vaan löytää oikean kappaleen. Vaikeina hetkinä niistä hakee lohtua. Iloisina aikoina taas peilaa tunteitaan niihin. Ne saavat kosketuksiin oman maailmani kanssa.
Vajaan neljän vuosikymmenen aikana Bruce on ehtinyt luoda tuota alkemiaa parinkymmenen studiolevyn verran. Joukkoon mahtuu heikompiakin esityksiä toki, mutta niissä heikoimmissakin vedoissa pystyy erottamaan jonkin pointin, miksi se levy on tehty. Nykyisen kertakäyttömusiikin aikana tuollaista arvostaa, vaikka levy ei muuten olisikaan kovin vetävä.
Musiikkifriikin elämän hienoimpia hetkiä on se, kun pyytämättä ja yllättäen vastaan tulee uusi bändi, josta innostuu heti melko paljon. Näitä tulee aina silloin tällöin vastaan. Viime vuosina kovimmat tällaiset hetket on tullut koettua Gaslight Anthemin, Frank Turnerin ja Ryan Adamsin parissa.
Sunnuntai-iltana vastaani käveli The Subways. 2002 perustettu brittibändi on jostain syystä jäänyt katvealueeseen sujuvasti. No toisaalta, en ole koskaan väittänytkään löytäväni parhaita bändejä ensimmäisenä. Parempi kuitenkin myöhään kuin jättää kokonaan löytämättä. Toimii!
Viime aikojen vetoavampia löytöjä on britti Simon Tofieldin ihana Simon's cat animaatio/sarjakuva.
Itse kun olen viimeisen päälle kissaihminen ja kun taloudessa pyörii muutaman kuukauden ikäinen kissa, on animoidun nälkäisen kissan seikkailut tutun oloisia. Niissä ikään kuin on samaistumispintaa.
Simonin kissa on viime vuosien monista Youtubesta ponnistaneista hiteistä. Nyt nälkäisen kissan elämää voi tutkia myös painetussa muodossa. Hae oma kappaleesi hyvin varustetuista liikkeistä.
Pääkaupunkiseudun keikkajärjestäjät eivät selvästikään olleet miettineet kaikkea ihan loppuun asti, kun olivat buukanneet samalle päivälle Joss Stonen ja Otis Taylorin. Jälkimmäisen keikasta sain tosin tietää vasta edellisenä päivänä ja Jossiin oli lippu hanskassa, joten suuremmilta päihkäilyiltä vältyttiin. Otis haltuun sitten ensi kerralla.
Neiti Stone kiinnosti yllättävän paljon suomalaisia. Kulttuuritalo oli kutakuinkin täynnä. Jossin listasijoitukset kun eivät varsinkaan Suomessa parin viime vuoden aikana päätä huimanneet. No, äidit ja tyttäret sekä yksittäiset mieskatsojat olivat löytäneet hyvin paikalle.
Syystä tai toisesta Jossin lämppäriksi oli valikoitunut Axl Smith.
*hiljaisuus*
Noh, Axl oli varmaan ihan hyvä. 2000-lukulaiset MTV muuvsit oli kunnossa, bändi soitti ihan mukiinmenevästi ja vaatteet oli kai ihan hienot. Viimeisen päälle olleissa muotilenkkareissa oli asiaankuuluvat siivekkeet, jotka olisivat varmasti saaneet Hermeksenkin kateelliseksi. Putosi ilmeisesti kohderyhmään ihan kivasti. Harmi vaan, että olen viitisentoista vuotta liian vanha ja väärää sukupuolta.
Mutta meikälle entisen vj:n esiintymisestä ei jäänyt mitään käteen. Samanlaisia akteja mahtuu 15 tusinaan. Funkin ja hiphopin suuntaanhan tässä kurkoteltiin, mutta ei Akselilla kyllä minun silmissäni tapettia enempää ollut karismaa. Kovin tyhjäksi ja muoviseksi jäi.
Onneksi Joss pelasti homman. Aluksi aavistuksen jännittynyt esiintyminen rentoutui muutaman biisin jälkeen ja sen jälkeen lasketeltiinkin varsin hyvien tuulten mukana. Soulissa asenne on tärkeää. Jossin läsnäolossa oli sopiva sekoitus vanhan ajan soul-diivaa ja ainakin aidolta vaikuttanutta välittömyyttä. Soul-koulunsa hän on myös käynyt ja keikan lopussa yleisö saikin kasan valkoisia ruusuja.
Setti painottui hieman kahden jälkimmäisen levyn (Introducing Joss Stone, Colour Me Free) biiseihin, mutta koko soolotuotanto ehdittiin kyllä käydä läpi. Neljän levyn jälkeen diskografia on paisunut Jossillakin sen verran, että sellaiset helmet kuin Right To Be Wrong ja Spoiled jäivät kuulematta.
Tällä kertaa keikka oli vajaan puolentoista tunnin kestollaan sopivan pituinen. Jollain toisella keikalla tuo olisi tuntunut auttamattoman lyhyeltä, mutta tältä keikalta ei jäänyt kaipaamaan enempää. Tai jäi. Juuri sopivasti. Olisi sinne settiin mahtunut pari biisiä lisää tai joku huolella valittu cover-veto. No, Helsingissä kuitenkin kuultiin myös yksi levyttämätön biisi, joten suureen valitukseen ei ole aihetta. Sitä paitsi on taito lopettaa ajoissa ja jättää yleisöön pieni nälkä. Joss Stonen soul-kattaus oli maittava, mutta se jätti haluamaan lisää.
Ruisrock julkaisi hetki sitten ensimmäiset artistikiinnitykset. Kansanpuistossa tanssataan tulevana suvena muun muassa näiden tahtiin:
Amon Amarth Amorphis Arch Enemy Barones Belle&Sebastian Billy Talent Disco Ensemble Don Huonot Finntroll Flogging Molly Florence and The Machine Irina Ismo Alanko&Teho-osasto Kotiteollisuus Lauri Tähkä&Elonkerjuu Michael Monroe Mokoma NOFX PMMP Popeda Porcupine Tree Prince of Assyria Rise Against Samuli Putro Scandinavian Music Group Sonata Artica Stam1na Tarot The Ark The Baseballs The Sonics The Sounds Vesa-Matti Loiri Viikate
The Sonics ja NOFX kiinnostaa kovin. Muutama muukin herättää tyytyväistä hyrinää. Hyvä alku, mutta toivotaan vielä kunnon räjäytystä.
Psst. Kesäkuun puolessa välissä kolmoslevynsä julkaisevan Gaslight Anthemin kiertueaikataulu on lyöty heinäkuun ensimmäiseen päivään asti kiinni. Amsterdamista ehtisi varmaan runsaassa viikossa ihan kivasti tännekin suuntaan.
P.S. Jeff Becknäyttää tulevan Poriin "jazz"festareille. Pitäisi varmaan innostua, mutta jotenkin en nyt ihan vielä jaksa. Katsotaan kunhan kuun lopulla saavat koko ohjelman julki.
Muutama tunti sitten päättynyt kiekkofinaali Vancouverissa tarjosi mukavaa pöhinää, kun oikea mies tuli ja ratkaisi oikealla hetkellä.
Koko peli näennäisesti varjojen mailla. Älytön määrä duunia kuitenkin pelin kuluessa. Siinä jälleen yksi Suuren Pelaajan merkki. Crosby pelasi koko turnauksen voitosta, ei omista pisteistä. Draama nyt sattui olemaan kirjoitettu niin, että oikeat pelaajat usein nousevat sankareiksi. Se toki johtuu siitä, että isoilla pelaajilla pää kestää isoilla hetkillä.
Jenkeissä tarinalle oli varmasti kirjoitettu erilainen loppu. 30 vuotta Lake Placidista ja vajaa kuukausi Brian Burken pojan kuolemasta. Molemmin päin draama olisi ollut huikea ja toinen upeista joukkueista olisi hävinnyt.
Seuraavaksi voidaankin jäädä odottamaan kesän isoa tapahtumaa eli futiksen MM-kisoja. Kiekon vieroitusoireitakaan ei tarvitse jäädä potemaan, kun kotimaassa kiekko putoaa jäähän jo tiistaina niin SM-liigassa kuin Mestiksessäkin. Jää siellä kyllä on, mutta miksei se näytä samalta kuin televisiossa.
