Syntynyt rokkaamaan

Isoin pokaali

2010-05-25T21:07:00.003+03:00

Kesäkuu on urheilufanille hienoa aikaa. Jalkapallon MM-kisat alkavat kesäkuun 11. päivä. Lätkäkausikin jatkuu vielä Stanley Cup -finaalien verran. Vaihteeksi on odotusarvo korkealla (vaikka Habsin lento ei ihan kestänytkään). Joka tapauksessa vastakkain on kaksi perinteikästä joukkuetta. Sympatiat ovat kyllä aavistuksen Chicagon suunnassa. Tunnelmaan sopii virittäytyä vaikka hienon seitsemän osaa käsittävän Broad Street Bullies -dokkarin avulla. Let's drop the puck (once more). Sitten pelataan futista.

Nyt ollaan lähellä...

2010-04-27T06:05:00.002+03:00

Haetaan vähän fiilistä. Tänään saattaa tapahtua jotain sellaista, johon varmasti kukaan ei tosissaan uskonut, kun liigakausi 09-10 alkoi. Mutta ei vielä puhuta mistään mitään. Mestaruuslippikkiksiä ei tietenkään ole olemassakaan.

Yhdeksän vuotta on pitkä aika. Paljon on siinä ajassa ehtinyt tapahtua. Tässä voi vielä olla kova työ pitää myöhemmin illalla tunteet kurissa. Tai sitten pitää stressata, että mistä saa Hämeenlinnaan liput keskiviikoksi.

Fiilistä sopii hakea vaikka Ylen Elävästä arkistosta tai TPS:n omalta Youtube-kanavalta. Lyhyeen oppimäärään riittää alla oleva linkki.

Yhden päivän soundtrack

2010-04-08T23:12:00.002+03:00

Ja jos on epäselvää mistä tässä nyt kitistään, kysymys on tästä.

A change is gonna come

2010-04-01T23:51:00.002+03:00

Tämän oli pakko tapahtua

Muutoksia tapahtuu. Nyt tapahtuu sellainen muutos tämän blogin elämässä, että musiikkihöpinät siirtyvät uuteen osoitteeseen eli Rock City-blogiin. Rock Citysta kuulette todennäköisesti vielä lisää tässä jossain vaiheessa.

Tämä blogi jää toki myös elämään. Asiaa tulossa sitten kaikesta muusta paitsi musiikista.

Paljouden problematiikka

2010-03-25T18:10:00.005+02:00

Journalisti kysyy: Paljonko on paljon?

Paljonko on paljon? Minua on koulussa viime aikoina useampaan otteeseen kehotettu tätä miettimään, koska journalistin on syytä konkretisoida lukijalle lukuja.

Esimerkki musiikkimaailmasta:

Kyseinen uutinen löytyy tämän päivän Iltasanomista.

Springsteenille jättitappiot

Bruce "Pomo" Springsteen sai tuta, että lama iskee myös maailmanluokan tähtien kukkaroihin. Breaking newsin mukaan mukaan Springsteen myi yhden taloistaan 150 000 dollarin eli noin 110 000 euron tappiolla.
Springsteen osti Floridassa sijaitsevan kartanonsa huhtikuussa 2008 reilulla kolmella miljoonalla dollarilla. Hieman sen jälkeen asuntomarkkinat romahtivat.
Tällä hetkellä Pomo asuu myymänsä talon naapurissa.

150 000 dollaria, shit load of money? Toki. Mutta tuskin se Brucen kukkarossa ihan kauheasti tuntuu. Kuten Iltasanomat vajaa kuukausi sitten kertoi, Bruce tienasi viime vuonna reilut 58 miljoonaa dollaria. Vuonna 2008 Brucen tulot olivat muuten runsaat 120 miljoonaa dollaria.

Sitä paitsi se naapuritalo, jossa pariskunta Springsteen tällä hetkellä majailee, ostettiin myöhemmin 4,6 miljoonalla taalalla. Eikä se New Jerseyssä olevan ranchinkaan ylläpito ihan ilmaista varmaan ole. Ehkä tämän olisi voinut puristaa sen kuuluisan paljonko on paljon -tuubin läpi. Saatiinhan siitä kuitenkin ihan kiva sivuntäyte.

Ystäväkirja: Miljoonasade

2010-03-24T21:37:00.003+02:00

Mayday mayday

Tämän jutun piti alkaa eri tavalla, mutta (ilmeisesti) Miljoonasade on tullut tiensä päähän. Valitettavaa, muttei kuitenkaan kovin yllättävää. Viimeisin uusi levyhän bändiltä tuli pihalle melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten. Se oli armeijassa ollessa melkoinen piristysruiske.

Tämä olkoon siis yhden kiihkeän rakkaustarinan muistokirjoitus.

Mutta, kelataan alkuun. Ensimmäinen elävä muistikuva on Samppalinnan maauimalan reunalta kesältä 1995. Siellä pohjalla soitti viisi äijää Rocktopusia ja ihmiset rannalla ihmettelivät, että onks toi mahdollista.

Se oli siistiä. Kuten myös 1996 ilmestynyt Poikapainia&digitaalidaameja oli siisti levy. Miljoonasade pysyi tutkassa, mutta siellä ulkoreunalla. Olin varmaan liian ahdistunut, angstinen ja ahdistunut.. ai sanoin sen jo. No, liian teini kuuntelemaan positiivisen pohjavireen omaavia lauluja. Tuohon aikaan kun en tiennyt Käärmeenkantaja-levystä yhtään mitään.

Miljoonasateen uuteen, lopulliseen, löytämiseen tarvittiin uusi live-elämys. Tällä kertaa laivalla. 12.11.1998. Sen jälkeen homma oli siinä.

Suhteeni bändiin oli kiihkeä ja intensiivinen. Parin vuoden aikana Salon Hessu ja kumppanit tuli tsekattua pitkälti toistakymmentä kertaa. Silloinen tyttöystävänikin ehti luulla Milkkareiden olevan SE tärkeä bändi minulle (Bruce kun oli hautautunut hetkeksi hieman sivummalle, vai kertoiko se sittenkin siitä perustavanlaatuisesta piirteestä, ettei ko. suhteella ollut hirveästi tulevaisuutta).

Viime vuosina (2001-->) ehdin nähdä bändin vielä muutaman kerran, mutta tuolloin bändi oli jo pop-museon nostalgia-akti. Keikat olivat kyllä hyviä myös tuolloin, mutta enemmän yhteisen historian kuin musiikillisen relevanssin vuoksi.

Syystä tai toisesta bändi vaan jäi, niin kuin jotkut (hyvätkin) ystävät joskus jäävät. Ei tullut pidettyä hirveästi yhteyttä. Toki olisi auttanut, jos bändi olisi ollut aktiivisempi minun suuntaani.

En kuitenkaan ole katkera siitä, hiukan haikea vain. Miljoonasade oli kuitenkin yhden varsin tärkeän elämänvaiheen soundtrack. Kiitos muistoista.

P.S.

Miljoonasadetta löytyy myös Ylen elävästä arkistosta. Tsekatkaa.

P.P.S.

Taannoin tuli listattua noita huonoja covereita. Tämä olisi kyllä kuulunut listalle.

Mainos: Parasta musiikkia just nyt

2010-03-23T22:31:00.007+02:00

Kaikki seis heti nyt! Etusivu uusiksi!

Tämän vuosituhannen kovin uusi bändi The Gaslight Anthem on julkaissut kesäkuussa julkaistavalta levyltään uuden biisin. Sitä sopii kuulostella bändin Myspace-sivulta.

Äsken kun laitoin biisin soimaan ensimmäistä kertaa, jännitys oli suuri. Samanlaista en ole kokenut pariin-kolmeen vuoteen. Johan sitä kaivattiinkin. Bändin neljännen levyn haluan sitten varmaan pitää ihan pimennossa, mutta tästä odotuksesta otetaan kaikki irti pieninäkin annoksina.

Kesäkuu on ihan kohta!

P.S. Uuden levyn kansi on aivan sairaan makean näköinen.

Ayrton Senna 50

2010-03-21T12:45:00.003+02:00

21.3.1960-1.5.1994

Gone but not forgotten. Saudade.

On siis kevät

2010-03-20T20:37:00.002+02:00

Hei me veikataan.

Kevät voidaan julistaa alkanneeksi, sillä jääkiekon SM-liigan runkosarja saatiin tarvottua päätökseen. Nyt alkavat sitten ne pelit, joita katsojat, media, toimihenkilöt ja pelaajat ovat 58 kierroksen ajan odottaneet.

Tuli ennen kauden alkua kirjattua runkosarjan loppusijoitusarvaus paperille. Se on tässä alla ja suluissa toteutuneet sijoitukset.

1. JYP (JYP)
2. Jokerit (KalPa)
3. HIFK (Lukko)
4. KalPa (HIFK)
5. Kärpät (HPK)
6. Blues (TPS)
-------
7. HPK (Tappara)
8. Pelicans (Blues)
9. Lukko (Kärpät)
10. TPS (Jokerit)
-------
11. Ilves (SaiPa)
12. Tappara (Pelicans)
13. Ässät (Ässät)
14. SaiPa (Ilves)

Ei tuo kokonaisuutena ihan metsään mennyt. Jokerit petti täysin, Kärpät jonkun verran. Lukko yllätti rankasti, myös TPS oli ennakoitua parempi (Suikkanen on taikuri). Ilves floppasi, mutta en nyt itse ihan hirveästi odottanutkaan. Ensi kaudella sitten Hiitelä sr. nostaa jengin suosta. Mutta ensin täytyy selvittää karsinnat.

Kaikkein karuin varmaan tilanne on SaiPassa. Ennakko-odotuksiin nähden 11. sija on hyvä suoritus, mutta parin viime kierroksen aikana pullahtaminen pleijareista saattaa kirpaista isompaakin miestä.

Ny rillataan, eikun ensin pelataan tosipelit.

Carmeat Coverit top 11

2010-03-19T05:52:00.004+02:00

Silta yli synkän virran.

Listauksiahan on netti piukassa. Perjantain kunniaksi kymmenen melko karmeaa coveria. Ihan absoluuttinen lista ei ole, sillä jonkun helmen olen hätäpäissäni saattanut unohtaa. Vähän sillä silmällä näitä on valittu, että alkuperäinen biisi tai esittäjä ovat jotenkin henkilökohtaisesti tärkeitä. Täydennyksiä mielellään kommentteihin.

11. Enrique Iglesias: Sad Eyes (orig. Bruce Springsteen)

Eihän tässä ole mitään. Kaikki se koskettavuus, joka alkuperäisesityksessä on, häviää Enriquen järjettömän määinnän alle.

10. Mikko Alatalo: Anna mulle lovee (The Spencer Davis Group)

Siis ou nou. Juutuuppi ei tarjoa Mikon vedosta. Paranee siis tyytyä Koleran versiointiin, joka on itse asiassa kaikin puolin parempi, tai ainakin huumorikerroin on kohdillaan.

9. Michael Bolton: When a Man Loves Woman (Percy Sledge)

Okei, myönnetään, ettei tämä nyt niin hirveä ole. Boltonin ääni riittää tämän klassikon tulkintaan ihan kohtuullisesti. Bolton kuuluu vaan niihin artisteihin, joilla on pakonomainen tarve vääntää hirveät määrät covereita klassikoista. En ole koskaan ymmärtänyt tuota tarvetta. Nykyään keskinkertaisia cover-esityksiä kutsutaan Idolsiksi.

8. Madonna: American Pie (Don McLean)

Vaikka M itse niin luuleekin, se että nimi sattuu olemaan Madonna ei oikeuta tekemään ihan mitä huvittaa. The day the music died. Ei se ollutkaan silloin, kun Buddy Hollyn lentokone putosi. Se oli silloin, kun Madonna keksi levyttää tämän.

7. Elton John: The Show Must Go On (Queen)

Elton on ihan hyvä laulaja, mutta jotkut biisit ovat pyhiä. Miksi versioida kappaleita, joita ei voi tehdä paremmin, eikä kannata tehdä eri tavalla. Kukaan ei ole vetänyt yhtäkään Queenin biisiä paremmin kuin Freddie. Eltonin puolustuksena tässä on sentään se, että kyse on tribuuttikonsertista. Mutta minulle Queen on covereiden suhteen pyhin kaikista bändeistä.

6. Jessica Simpson: These Boots Are Made For Walking (Nancy Sinatra)

Earth to Jessica. Newsflash. Vaatteista tinkiminen ja perseen pyörittäminen eivät ole seksikkyyden tae. Less is more, niin kuin tapaavat jossain päin maailmaa sanoa. Sitä paitsi musiikkikin on pahasti raiskattu.

5. Bono: Hallelujah (Leonard Cohen)

Tällä ei ole edes samaa puolustusta kuin Elton Johnilla. Tarkennus: on okei esittää huonoja covereita livenä, mutta ei tarvitse hukata kenenkään studiotyöntekijän aikaa levyttämällä näitä. Bonolla on tainnut olla liian kiire maailman pelastamisen kanssa, eikä ole ihan hirveästi ehtinyt nähdä vaivaa tämän eteen. No, ainakin se on erilainen.

4. Celine Dion&Anastacia: You Shook Me All Night Long (AC/DC)

Tarkennus edellä sanottuun. Celine Dionin ei ole okei esittää huonoja covereita missään. Ei edes Las Vegasissa. Oleks sää rock ku soitat ilmakitaraakin, vai häh?

3. Britney Spears: (I Can't Get No) Satisfaction (The Rolling Stones)

Tähän olisi voinut valita myös Britneyn I Love Rock'n'rollin, mutta...

2. William Shatner: Mr. Tambourine Man (The Byrds)/Lucy in the Sky With Diamonds (The Beatles)

Kova kamppailu. Päättäkää te.

1. Boney M: Heart of Gold (Neil Young)

Voi ei! Mikä antikliimaksi. Juutuub ei tarjoa studioversiota tästä hirvityksestä. No Spotify auttaa tässä. Liveversiosta kun ei tule kappaleen kaikkein hienoimpia vivahteita esiin.

Spotify: Boney M. – Heart Of Gold

Loppukevennys:

Maailmanhistoriassahan on listattu myös huonoja levynkansia läpi maailmanhistorian. Tässä pari näkemystä aiheeseen.

Pikakelaus

2010-03-17T11:45:00.007+02:00

It's all happening

Tampereella poikkeaminen sekä Turussa poikennut David Beckham sekoitti allekirjoittaneenkin rutiinit siinä määrin, että viime päivien musiikilliset häppeningit ovat jääneet huomioitta. Seuraa siis fast forward nykyhetkeen.

*

Ruisrock julkisti uusia kiinnityksiä. Sanokaa mitä sanotte, mutta itseäni Ozzy, The Specials ja Canned Heat kiinnostavat, vaikka eivät olekaan kuuminta hottia 2010-luvulla. Canned Heatin 1971 Ruisrockin keikkaa on tämänkin blogin kommenteissa ehditty kehua ja Specialsin eka levy kuuluu kiistatta maailman kaikkien aikojen eliittiin. Toivottavasti myös Ozzy on soittokunnossa.

Ruisrockin esiintyjäjako eri päiville vain hieman hämmentää. Perjantai on perinteisesti ainakin muutaman vuoden ajan ollut jonkun sortin mörköpäivä metallisine bändeineen. Niin näyttäisi nytkin olevan. Ozzy, NOFX, Amorphis, Finntroll ja Tarot menevät pureksimatta alas. Mutta mitä mainittu Canned Heat tekee perjantaissa?? Going Up the Country ei ehkä ihan saumattomasti mene yhteen muun perjantain ohjelmiston kanssa. No, ainahan on Let's Work Together.

*

Michael Jacksonin perikunta solmi Sony Musicin kanssa julkaisusopimuksen. Maailman rahakkaimman sopimuksen (ikinä, koskaan, missään) arvoksi on paljastunut vaatimaton noin 150 miljoonaa euroa. Perikunta kiittää ja toivottavasti Sonykin on tyytyväinen. Parin-kolmen levyn verran olisi kuulemma uuttakin materiaalia tarjolla ja loppu kymmenen levyn sopimuksesta kuitataan sitten taas Thrillerin ja Off the Wallin seuraavilla uusintapainoksilla. No, onhan näille kai ostajia. Eihän Jacksonin levyjä ole vielä painettu miljardiakaan kappaletta.

*

Abba, Genesis, Jimmy Cliff, The Hollies, The Stooges ja muutama muu tärkeä bändi&henkilö nimettiin jälleen rock'n'roll Hall of Fameen. Totta kai sitten syntyi vastareaktioita, missä ihmeteltiin, miksei esim. Red Hot Chili Peppers ole kunniagalleriassa.

*

Danko Jonesin uusi biisi kuultavissa täältä.

*

Monroen Miken bändi tai siis Mike Monroe on kokenut muutoksia, jotka eivät ilmeisesti ole pysyviä. Rumpalin tuolilla on mies vaihtunut (Jimmy Clarke --> Karl Rosqvist) kuin myös toisen kitaran varressa (Todd Youth --> Steve Conte). Toivomme ja oletamme, että bändi pysyy kuitenkin kasassa jatkossakin.

*

Virallinen americanan hukattu tapaus/sekopää/lahjakkain ikinä eli Ryan Adams ilmoitti joitakin kuukausia sitten lopettavansa musiikin teon ja keskittyvänsä kirjailijan uraan. No, nyt Adamsilla on kuitenkin (ainakin) kolme bändiä kasassa.

Äijä imitoi Axl Rosea, tekee kitaravetoista rockia tai vääntää mörkömusiikkia. Kauas on tultu Whiskeytownin countrysta tai soolouran alkuaikojen Amysta.

Edelleenkin jää vaan epäselväksi, onko Adams aikamme suurin musiikkinero vai vaan maanis-depressiivinen adhd-tapaus. Vai onko käynyt vaan niin, että kun huumeet eivät enää ilmeisesti kuulu Ryanin päiväohjelmaan, on mies jäänyt yhtä vahvaan kahvikoukkuun kuin Dave Grohl.

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 3/3)

2010-03-12T15:43:00.004+02:00

Growin' up...

Vuosien saatossa Brucen niin sanotusta tavallisuudesta on kirjoitettu valtavasti. Joko hän on maailman tavallisin rock-tähti tai sitten maailman paras näyttelijä.

Henkilökohtaisesti uskon tavallisuuteen, vaikka äijältä kaapista Oscarkin löytyy. Mutta sehän tulikin musiikista. Minulla on tarve uskoa siihen tavallisuuteen, ja toisaalta minulla on hyviä todisteita.

Sitä paitsi parodiahan kumpuaa aina todellisesta elämästä.

Toisaalta olen huomannut myös, että artisti vaikuttaa suhteellisen täysipäiseltä, ei ainakaan vähennä musiikin arvostustani. Jos joku täysi sekopää tekee hyvää musiikkia, ei se musiikilta pois ole, mutta on jotenkin hauska ainakin uskotella itselleen, että artisti on suhteellisen normaali.

Taannoin New Jerseyssä kuulin teorian, joka kuulosti ihan hyvältä. Tämän teorian esittäneen miehen mukaan kovana Elvis-fanina tunnettu Bruce aikanaan järkyttyi pahasti siitä, että Elvis elämänsä viimeisinä vuosina ammuskeli telkkareita. Tämän teorian mukaan Bruce on tämän vuoksi nähnyt valtavasti vaivaa pitääkseen itsensä niin normaalina kuin mahdollista.

No, joka tapauksessa. Siihen on vaan kasvanut kiinni... Brucen musiikki on soinut käytännössä kaikkien elämäni isojen käänteiden taustalla. Siinä vaan kävi niin, koska man there's an opera out on the turnpike.

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 2/3)

2010-03-12T15:40:00.000+02:00

Talk about a dream, try to make it real...

Levytetty musiikki on yksi osa Bruce-faniutta, mutta toinen, jopa ehkä tärkeämpi osa, on keikat.

Siis kuinka monta? Se on kysymys, jonka olen kuullut aika monta kertaa, kun jossain yhteydessä mainitsen montako kertaa olen Brucen keikan nähnyt (26 and counting). Miksi ihmeessä, eikö se ole kuitenkin aina soita ne samat biisit? Se on sitten yleensä jatkokysymys. No, ei soita.

Miksi sinne sitten tulee lähdettyä kerta toisensa perään? Sen lisäksi siis, että näkee ja kuulee maailman parasta musiikkia, näkee uusia paikkoja ja tapaa hyviä tyyppejä.

Brucen keikat ovat maailman parhaat bileet. Ne ovat myös parasta huumetta. "No pharmaceutical product could ever equal the rush you get when the band hits that groove, the people are dancing, shouting, and swaying, and the house is rocking!", kuten Blues Brothers 2000:ssa todetaan.

Se on varmaan juuri se olennaisin juttu Brucenkin kohdalla. Keikan aiheuttama puhdas energiaryöppy ja intohimo, jolla Bruce bändeineen työhönsä ilta toisensa jälkeen suhtautuu. E Street Band on paras esimerkki, mutta palo soittaa musiikkia näkyy myös muiden kokoonpanojen kanssa ja sooloesiintymisissä. Intensiteetti ja esityksen vangitsevuus ovat jotain sellaista, mitä en minkään muun artistin kohdalla ole löytänyt. Kun kerran esiintyjä näyttää nauttivansa hommastaan siinä määrin, kai siinä yleisönkin jäsen kokee sanoinkuvaamatonta iloa, tuntee olevansa elossa ja on ymmärtävinään pienen hetken ajan kuinka hienoa elämä voi parhaimmillaan olla.

Tsekatkaapa videota uudelleen pätkä neljästä viiteen minuuttiin. 70-luvun puolivälistä lähtien BTR:ää on veivattu varovasti arvioiden joitakin tuhansia kertoja yleisön edessä, eikä tuosta kehonkielestä suurempaa kyllästymistä ole havaittavissa.

Ja jos E Street Bandista puhutaan, kyseessä on Pomolleen uskomattoman lojaali porukka. Se ystävyys joka on vajaan 40 vuoden aikana kehittynyt, myös näkyy esiintymisessä.

Se on myös melko vetoavaa, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Bändi kun pystyy soittamaan lähes mitä tahansa. Kaikki keikat ovat loistavia, mutta koskaan ei tiedä, milloin kohdalle osuu aivan käsittämätön keikka. Periaatteessa mitä tahansa voi tapahtua. Niin kuin 18. kesäkuuta 2008 Amsterdamissa.

Toki homma toimii myös muiden kokoonpanojen kanssa tai yksin, mutta E Street Band on kuitenkin ylitse muiden. Onhan se Maailman Paras Bändi.

Jatkuu osassa 3...

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 1/3)

2010-03-12T14:19:00.005+02:00

Ystäväkirja yrittää selittää jotain, mitä ei voi selittää. Penny Lane tiivisti asian osuvasti Almost Famousissa.

And if you ever get lonely, you just go to record store and visit your friends.

----

'Cause Tramps like us...

Yksittäinen muistikuva, sen täytyy olla jostain vuosien 1984-86 väliltä. Autosta (Mitsubishi Lancer vm. -83) totta kai. Suurin osa varhaislapsuuteni muistosta on autosta matkalla mummolaan tai matkalla kotiin mummolasta. Niiltä kilometreiltä suomalaista maantietä ja isän kokoelma c-kaseteilta on peräisin aika iso osa musiikkimakuani. Niiden kasettien joukossa oli myös äänitettynä Born In The USA lp.

Sieltä se lähti. Jokin siinä vakuutti heti, en oikein tiedä mikä se juttu alunperin oli. Mutta ehkä minut olisi vielä voinut pelastaa. Vasta vuonna 1998 otin ratkaisevan askeleen, kun lintsasin ensimmäistä kertaa koulusta saadakseni mahdollisimman nopeasti Brucen Tracks-boksin. Ei sillä, että sitä pelastusta koskaan olisin itse kaivannut. Rahankäyttöön se olisi kyllä vaikuttanut. Olisi ne rahat johonkin muuhunkin voinut käyttää, mutta tuskin paremmin.

Miksei? Koska...

Koska parhaille elämyksille ja ikuisesti säilyville muistoille ei voi laittaa hintalappua. Suoraan tai välillisesti Brucen musiikin kautta olen saanut elämääni ystäviä, kiertänyt maailmaa, tuntenut valtavaa iloa keikoilla... Priceless sanoisi new jerseyläinen.

Springsteenin musiikki on kuin paras ystävä, jolle ensimmäisenä kertoo elämän käänteistä. Niihin teksteihin on kirjoitettu kaikki: haaveet ja pelot. Springsteenin teksteistä tuntuu löytyvän jokaiseen elämäntilanteeseen apua, kunhan vaan löytää oikean kappaleen. Vaikeina hetkinä niistä hakee lohtua. Iloisina aikoina taas peilaa tunteitaan niihin. Ne saavat kosketuksiin oman maailmani kanssa.

Vajaan neljän vuosikymmenen aikana Bruce on ehtinyt luoda tuota alkemiaa parinkymmenen studiolevyn verran. Joukkoon mahtuu heikompiakin esityksiä toki, mutta niissä heikoimmissakin vedoissa pystyy erottamaan jonkin pointin, miksi se levy on tehty. Nykyisen kertakäyttömusiikin aikana tuollaista arvostaa, vaikka levy ei muuten olisikaan kovin vetävä.

Jatkuu osassa 2...

Mahtavuutta

2010-03-07T22:17:00.002+02:00

Where have you been?

Musiikkifriikin elämän hienoimpia hetkiä on se, kun pyytämättä ja yllättäen vastaan tulee uusi bändi, josta innostuu heti melko paljon. Näitä tulee aina silloin tällöin vastaan. Viime vuosina kovimmat tällaiset hetket on tullut koettua Gaslight Anthemin, Frank Turnerin ja Ryan Adamsin parissa.

Sunnuntai-iltana vastaani käveli The Subways. 2002 perustettu brittibändi on jostain syystä jäänyt katvealueeseen sujuvasti. No toisaalta, en ole koskaan väittänytkään löytäväni parhaita bändejä ensimmäisenä. Parempi kuitenkin myöhään kuin jättää kokonaan löytämättä. Toimii!

Mainos: Simon's cat

2010-03-06T19:15:00.002+02:00

Viime aikojen vetoavampia löytöjä on britti Simon Tofieldin ihana Simon's cat animaatio/sarjakuva.

Itse kun olen viimeisen päälle kissaihminen ja kun taloudessa pyörii muutaman kuukauden ikäinen kissa, on animoidun nälkäisen kissan seikkailut tutun oloisia. Niissä ikään kuin on samaistumispintaa.

Simonin kissa on viime vuosien monista Youtubesta ponnistaneista hiteistä. Nyt nälkäisen kissan elämää voi tutkia myös painetussa muodossa. Hae oma kappaleesi hyvin varustetuista liikkeistä.

Keikalla: Joss Stone (+Axl Smith)

2010-03-03T17:08:00.004+02:00

Soul-prinsessa tuli, näki ja vei mukanaan.

Pääkaupunkiseudun keikkajärjestäjät eivät selvästikään olleet miettineet kaikkea ihan loppuun asti, kun olivat buukanneet samalle päivälle Joss Stonen ja Otis Taylorin. Jälkimmäisen keikasta sain tosin tietää vasta edellisenä päivänä ja Jossiin oli lippu hanskassa, joten suuremmilta päihkäilyiltä vältyttiin. Otis haltuun sitten ensi kerralla.

Neiti Stone kiinnosti yllättävän paljon suomalaisia. Kulttuuritalo oli kutakuinkin täynnä. Jossin listasijoitukset kun eivät varsinkaan Suomessa parin viime vuoden aikana päätä huimanneet. No, äidit ja tyttäret sekä yksittäiset mieskatsojat olivat löytäneet hyvin paikalle.

Syystä tai toisesta Jossin lämppäriksi oli valikoitunut Axl Smith.

*hiljaisuus*

Noh, Axl oli varmaan ihan hyvä. 2000-lukulaiset MTV muuvsit oli kunnossa, bändi soitti ihan mukiinmenevästi ja vaatteet oli kai ihan hienot. Viimeisen päälle olleissa muotilenkkareissa oli asiaankuuluvat siivekkeet, jotka olisivat varmasti saaneet Hermeksenkin kateelliseksi. Putosi ilmeisesti kohderyhmään ihan kivasti. Harmi vaan, että olen viitisentoista vuotta liian vanha ja väärää sukupuolta.

Mutta meikälle entisen vj:n esiintymisestä ei jäänyt mitään käteen. Samanlaisia akteja mahtuu 15 tusinaan. Funkin ja hiphopin suuntaanhan tässä kurkoteltiin, mutta ei Akselilla kyllä minun silmissäni tapettia enempää ollut karismaa. Kovin tyhjäksi ja muoviseksi jäi.

Onneksi Joss pelasti homman. Aluksi aavistuksen jännittynyt esiintyminen rentoutui muutaman biisin jälkeen ja sen jälkeen lasketeltiinkin varsin hyvien tuulten mukana. Soulissa asenne on tärkeää. Jossin läsnäolossa oli sopiva sekoitus vanhan ajan soul-diivaa ja ainakin aidolta vaikuttanutta välittömyyttä. Soul-koulunsa hän on myös käynyt ja keikan lopussa yleisö saikin kasan valkoisia ruusuja.

Setti painottui hieman kahden jälkimmäisen levyn (Introducing Joss Stone, Colour Me Free) biiseihin, mutta koko soolotuotanto ehdittiin kyllä käydä läpi. Neljän levyn jälkeen diskografia on paisunut Jossillakin sen verran, että sellaiset helmet kuin Right To Be Wrong ja Spoiled jäivät kuulematta.

Tällä kertaa keikka oli vajaan puolentoista tunnin kestollaan sopivan pituinen. Jollain toisella keikalla tuo olisi tuntunut auttamattoman lyhyeltä, mutta tältä keikalta ei jäänyt kaipaamaan enempää. Tai jäi. Juuri sopivasti. Olisi sinne settiin mahtunut pari biisiä lisää tai joku huolella valittu cover-veto. No, Helsingissä kuitenkin kuultiin myös yksi levyttämätön biisi, joten suureen valitukseen ei ole aihetta. Sitä paitsi on taito lopettaa ajoissa ja jättää yleisöön pieni nälkä. Joss Stonen soul-kattaus oli maittava, mutta se jätti haluamaan lisää.

Ruisrock 40 vee

2010-03-02T11:30:00.005+02:00

Räjäytystä odotellessa...

Ruisrock julkaisi hetki sitten ensimmäiset artistikiinnitykset. Kansanpuistossa tanssataan tulevana suvena muun muassa näiden tahtiin:

Amon Amarth
Amorphis
Arch Enemy
Barones
Belle&Sebastian
Billy Talent
Disco Ensemble
Don Huonot
Finntroll
Flogging Molly
Florence and The Machine
Irina
Ismo Alanko&Teho-osasto
Kotiteollisuus
Lauri Tähkä&Elonkerjuu
Michael Monroe
Mokoma
NOFX
PMMP
Popeda
Porcupine Tree
Prince of Assyria
Rise Against
Samuli Putro
Scandinavian Music Group
Sonata Artica
Stam1na
Tarot
The Ark
The Baseballs
The Sonics
The Sounds
Vesa-Matti Loiri
Viikate

The Sonics ja NOFX kiinnostaa kovin. Muutama muukin herättää tyytyväistä hyrinää. Hyvä alku, mutta toivotaan vielä kunnon räjäytystä.

Psst. Kesäkuun puolessa välissä kolmoslevynsä julkaisevan Gaslight Anthemin kiertueaikataulu on lyöty heinäkuun ensimmäiseen päivään asti kiinni. Amsterdamista ehtisi varmaan runsaassa viikossa ihan kivasti tännekin suuntaan.

P.S. Jeff Beck näyttää tulevan Poriin "jazz"festareille. Pitäisi varmaan innostua, mutta jotenkin en nyt ihan vielä jaksa. Katsotaan kunhan kuun lopulla saavat koko ohjelman julki.

Kaukalo voittajia täynnä

2010-03-01T06:47:00.005+02:00

Tämän jälkeen mikään ei tunnu miltään.

Muutama tunti sitten päättynyt kiekkofinaali Vancouverissa tarjosi mukavaa pöhinää, kun oikea mies tuli ja ratkaisi oikealla hetkellä.

Koko peli näennäisesti varjojen mailla. Älytön määrä duunia kuitenkin pelin kuluessa. Siinä jälleen yksi Suuren Pelaajan merkki. Crosby pelasi koko turnauksen voitosta, ei omista pisteistä. Draama nyt sattui olemaan kirjoitettu niin, että oikeat pelaajat usein nousevat sankareiksi. Se toki johtuu siitä, että isoilla pelaajilla pää kestää isoilla hetkillä.

Jenkeissä tarinalle oli varmasti kirjoitettu erilainen loppu. 30 vuotta Lake Placidista ja vajaa kuukausi Brian Burken pojan kuolemasta. Molemmin päin draama olisi ollut huikea ja toinen upeista joukkueista olisi hävinnyt.

Seuraavaksi voidaankin jäädä odottamaan kesän isoa tapahtumaa eli futiksen MM-kisoja. Kiekon vieroitusoireitakaan ei tarvitse jäädä potemaan, kun kotimaassa kiekko putoaa jäähän jo tiistaina niin SM-liigassa kuin Mestiksessäkin. Jää siellä kyllä on, mutta miksei se näytä samalta kuin televisiossa.

Perseelleen vol. 3

2010-02-28T00:44:00.003+02:00

Nikkola haastoi paljastamaan oman totuuteni. Kyse on siis lauantaina päättyneen Mestiksen runkosarjan lopullisesta järjestyksestä. Näin veikkasin joskus lämpimän syksyn aikaan (suluissa sitten toteutunut järjestys):

1. Sport (KooKoo)
2. Jokipojat (Jokipojat)
3. KooKoo (LeKi)
4. D Team (Sport)
5. LeKi (D Team)
6. TuTo (TuTo)
7. Jukurit (K-Vantaa)
8. Hokki (Jukurit)
9. K-Vantaa (Hokki)
10. HeKi (SaPKo)
11. RoKi (HeKi)
12. SaPKo (RoKi)

Ei tällä osumatarkkuudella ehkä isoihin rahoihin päästäisi käsiksi kuitenkaan. 12 jengistä kaksi kohdalleen. Muut menevät suureksi osaksi sinne päin, mutta tolppia ei muistaakseni lasketa muualla kuin Änärissä. Palataan asiaan SM-liigan runkosarjan loputtua.

Perseelleen vol. 2

2010-02-27T22:45:00.006+02:00

Ja juuri kun kaikki näytti niin hyvältä...

Pari mitalia pariin tuntiin ja Suomen maine oli melkein pelastettu. Sitten tuli SE semifinaali...

Suomen lätkäjoukkueen USA-tappio ehdittiin nopeasti leimata kaikkien aikojen katastrofiksi. No, kohtalon ivaa tai mitä, mutta sitten muutama tunti tappion jälkeen Etelä-Amerikassa on käynnissä ihan oikea katastrofi.

Mutta back to hockey. En nyt ala sen enempää analysoimaan tappiota, koska, let's face it, meikä ei kykene. Muut ehkä kykenevät. Turpiin tuli, selkäranka naksahti kahdessa nollassa hajalle. Miksi? Se on sitten toinen juttu, jota viisaammat varmasti pohtivat pitkään ja hartaasti.

Mutta fakta on se, että vaikka Kipper olisi tuossa pelissä päästänyt vaan yhden maalin, Suomi olisi silti hävinnyt. Sen pari-kolme minuuttia mitä Suomi alussa kontrolloi kiekkoa, Jenkit hallitsi suvereenisti maalintekosektoria oman maalin edessä. Jenkkipakit olivat nopeampia ja vahvempia kuin Suomen hyökkääjät. Sama juttu kuin ottelun viimeisen 40 minuutin aikana. Jenkit tekivät tarvittavan, pitivät omasta maalistaan huolta. Ei sinne ollut Suomella mitään asiaa, eikä olisi ollut koko pelissä, vaikka numerot olisi olleet 20 minuutin jälkeen 0-0. Hyökkääjillä ei ollut Jenkkien maalille mitään jakoa ja pakit kusivat oman molarin muroihin.

Ilokseni olen huomannut, että yllättävän vähän tämä on nyt suomalaisessa mediassa homma on kaadettu Kipperin niskaan. Koska se on täysin kestämätön näkökanta. Onneksi Jukka Jalonen veti oikean johtopäätöksen. Kipper ei ole koskaan pelannut kahta huonoa peliä peräkkäin, joten se osasto on kunnossa. Pronssipelin alkuun mennessä joukkueessa pitää kyllä muuten tapahtua paljon, jos mitalista halutaan pelata tosissaan.

Suomalaisessa mediassa on kautta aikain ollut tapana löytää yksi likasanko, jonka päälle kaiken voi kaataa. Tällä kertaa se on vaihdellut. Jotkut ovat toki ristiinnaulinneet Kipperin, mm. Antero Mertaranta teki sen selostuksessaan epäsuorasti. Mutta hei, pakit eivät kyllä auttaneet yhtään. Kun Bäckström vaihdettiin maaliin, pelaamisessa ei muuttunut mikään. Sitten peli olikin jo 6-0 ja Jenkit kohteliaasti jäädyttivät numerot.

Päävalmentaja kantaa vastuun viimekädessä. Aika monet ovat vierittäneet myös Jalosen piikkiin tappion niin meillä kuin muualla. Joo, Suomen pelinjohto Jalosen johdolla jäätyi täysin ja joukkue siinä samalla tai toisin päin. Mutta toisaalta what can you do? No, siellä toisessa aitiossa asiat on tehty koko kisojen ajan vähän eri tavalla.

Pentti Peruspenkkiurheilija saattaa pitää Suomen semifinaalitappiota kauheana. Mutta isommassa kuvassa tappio kertoo paljon enemmän kotimaisen lätkän tilasta. Muut ovat menneet lujaa meistä ohi. Seuraava sukupolvi on nykyistä huonompi. Edes melko varmoja kortteja tulevaisuuden huipuiksi Suomessa on vain vähän. Sami Vatanen melko varmasti, Mikael Granlund luultavasti ja siinä ne taisivat ollakin. Henkilökohtaiset taidot eivät vain oikein millään mittarilla riitä vertailuissa maailman huippuihin. Se onkin sitten kokonaan toinen tarina, miksi näin on.

Suuren tappion hetkellä oltiin kovasti sitäkin mieltä varmaan useammassakin, varmuudella yhdessä, kisastudiossa, ettei pronssi pelastaisi mitään. Paskapuhetta. Jos se pronssi tulisi, niin aika paljon annettaisiin anteeksi keskiverron sporttijännärin kirjoissa. Kuka ennen kisoja rehellisesti uskoi Suomen pelaavan mitaleista? En minä ainakaan.

Se on sitten pitkälti kenttäpelaajista kiinni, tuleeko se pronssi. Kipper päästää korkeintaan kaksi, todennäköisesti vähemmän.

P.S. Tsekatkaa videotuomareita. Siellä on paljon asiaa. Aloittakaa vaikka tästä.

Perseelleen

2010-02-24T11:17:00.003+02:00

Olympialaiset Vancouverissa jatkuvat edelleen, mutta eiköhän tässä voi vähitellen kisoista alkaa tehdä yhteenvetoa. Hienot ja jännittävät kisat, jos sattuu olemaan sini-valkoiset lasit hukassa.

Lapinlahden linnut aikanaan tekivät kappaleen Perse. Kuvaa melko hyvin Suomen joukkuetta. Perse, perse, perse, kuten laulussa todetaan. Perseelleenhän nämä kisat ovat menneet, kuten tiedämme. On simahdettu, romahdettu, osallistuttu amputoitujen sarjaan, petytty ja valutettu elämää hukkaan. Ehkä luistelijat olisivat tarvinneet varaluistimien varaluistimet. No, joskus voitetaan ja joskus hävitään. Suomalaiset ovat ennen muuta osallistuneet.

Lienee viisaampien tahojen aika tehdä yhteenvetoa kisojen jälkeen. Kaik on mänt joka tapauksessa. Olen aina sanonut, että jos pystyy tekemään kauden parhaan suorituksensa tärkeimmässä kisassa, se on ihan hyvä suoritus. Sillä saa ainakin omassa katsannossani puhtaat paperit. Jälleen kerran kuitenkin valtaosa suomalaisista... no joo.

Ehkä sen psykologin olisi voinut kisoihin lennättää. Mentaalivalmennus olisi taas arvossaan.

Kisojen edetessä mediassa on tapahtunut jonkinlainen suhtautumistavan muutos. Ehkäpä turpiin saanut urheilukansa kaipaa positiivisia uutisia, joten niitä kansalle annetaan. Ja sitä paitsi pitäähän olla kiltisti, kun presidentti käskee.

Tai ehkä kisojen jälkeen huomataan, että kaikki on mennyt ihan odotetusti tai jopa tosi hyvin. Harmillinen painovirhe ennen kisoja vaan nostatti odotukset ylisuuriksi. Kisatavoitteesta (12 mitalia) kun jäi se viiva siitä ykkösen ja kakkosen välistä pois.

Mainos: Kuuntele hyvää musiikkia

2010-02-23T22:35:00.003+02:00

Nyt sitä on tarjolla.

Punkrock-orkesteri I Walk the Linen järjestyksessään neljäs pitkäsoitannainen Language of the Lost pläjähtää levykauppojen ja automarkettien hyllyille huomenna keskiviikkona. Tämän viikon ajan levyä saa kuunnella myös Rumban nettisivuilla (ei blogi, vaikka niin väittävätkin).

Laatutietoiset kuluttajat toki marssivat läheiseen levykauppaan, jota pitää se musiikista jotain tietävä janari joka tekee jatkuvaa tappiota, kun ala ei vaan kannata.

I Walk the Line lähtee myös kattavalle kevätkiertueelle. Check your local times.

Levyarvostelu: Johnny Cash - American VI Ain't No Grave

2010-02-22T17:17:00.003+02:00

Ei mitään uutta...

...mutta ketä haittaa?

Joku voisi väittää 2003 kuolleen Johnny Cashin kuudenteen osaan venynyttä American Recordings -sarjaa tuottaja Rick Rubinin ja Johnnyn perikunnan pahemman luokan ryöstökalastukseksi ja haudan kuppaamiseksi.

Mutta se tuskin Cash-faneja haittaa. Ei ainakaan minua. Mitään uutta Ain't No Grave-otsakkeen alla julkaistut vedot eivät tarjoa tuttuun kaavaan, jota Cash elämänsä viimeisen vajaan vuosikymmenen ajan yhdessä Rubinin kanssa toteutti. Mutta kun Johnny Cashin American-sarjasta on kyse, kukaan tuskin uusia polkuja odottaakaan. Kaikki tietänevät mitä on tulossa ja diggaavat tai sitten eivät.

American Recordings -sarjan jälki pysyy hämmästyttävän tasalaatuisena, vaikka varsinaisia American-levyjä on ehditty julkaista jo kuusi osaa ja viiden levyn Unearthed-boksi päälle. Siinä ehkä yksi merkittävistä eroista Cashin ja Vesku Loirin välillä. Viimeksi mainitun myöhäiskauden Lappi-trilogia alkoi maistua talkkunalta siinä kuudennen biisin kohdalla.

Tarjolla on kymmenen huolella valittua esitystä Amerikan laulukirjan lehdiltä muutaman vuosikymmenen aikajaksolta. Hurtin kaltaisia tajunnanräjäyttäviä Pommeja tämänkertaiseen kattaukseen ei ole mahtunut, mutta jälleen kerran Cash vetää biisit vastustamattomasti omiin nimiinsä.

Sitä paitsi pakkohan Johnny Cashia on uskoa, kun hän laulaa:
Don't look so sad, I know it's over But life goes on and this old world will keep on a-turnin' Let's just be glad we had some time to spend together

5/5

Parhaat palat:

Ain't No Grave
For The Good Times
Last Night I Had The Strangest Dream

Kaikkien aikojen festarikesä vol. tuhat

2010-02-17T12:38:00.004+02:00

Ihan kohta se tulee.

Kesähän on ihan tuossa nurkan takana. Todennäköisesti jo ennen lumien sulamista alkaa jokavuotinen kirjoittelu siitä, kuinka edessä oleva festarikesä on "kaikkien aikojen festarikesä". Siis kovempi, parempi ja laajempi kuin mikään kesä koskaan missään ikinä.

Näinhän se menee, ainakin jos kovuutta mitataan määrällä. Suomi alkaa hiljalleen irrottautua keikkatarjonnan puolesta kekkosslovakialaisesta maailmankuvasta, jossa kansalle ei juuri viihdykettä ollut tarjolla. 2000-luvulla myös ison maailman starat ovat karttapalloltaan löytäneet pohjoisen valtion nimeltä Finland. Nykyään katajaiselle kansalle onkin sirkushuvia tarjolla kalenterin täydeltä ja elämysbisnes on kova sana, vaikka taloustieteilijät kilpaa jostain taantumasta puhuvatkin.

Visioita kesäfestareiden suhteen tuntuu riittävän, ainakin tapahtumakirjosta päätellen. Jossain vaiheessa lienee kuitenkin kansalaisten maksukyvylle tulee rajat vastaan. Tarjontaa ja kilpailua alalla riittää. Ja lippujen hinnatkin kohoavat hiljalleen. Heikoimmat lenkit luultavasti putoavat pelistä jossain vaiheessa, kun tarjonta ylittää kysynnän ja/tai kansan maksukyvyn.

Lopuksi tarjoamme viikon vetovihjeinä: Them Crooked Vulturesin Ruisrock-kerroin laskee päivä päivältä. Tämä tuntematon uusi bändi soittaa Roskildessa viikkoa ennen kansanpuiston mökäjuhlaa. Kai viikossa Tanskasta Turkuun ajelee vaikka pikkupakulla. Pearl Jam on myös mantereella tuohon aikaan, mutta Ruisrock-viikonloppu on orkesterin osalta sunnuntaita lukuun ottamatta kiinni. Lauantaina bändi soittaa Portugalissa. Teoriassa ehtisivät kyllä sunnuntai-illaksi Suomeen hyvinkin, mutta ei olisi kaikkein kustannustehokkain ratkaisu. No parin viikon sisällä olemme varmaan viisaampia tämän(kin) suhteen.

P.S. Briteissä on muuten viime vuosina järjestetty melko kivat kinkerit, jossa kuulemma fasiliteetit ja logistiikka pelaa ja musiikkikin on ihan kuunneltavaa. Eikä ensi kesänkään line-up huonolta näytä. Viime kesän bileistä on kuulemma tarjolla myöhemmin tänä vuonna jonkun sortin kuvatallennettakin. Täyspitkiä keikkoja siis, eikä pelkästään kolmen biisin näytteitä. Odotellaan.

Mainos: Tehty Turussa

2010-02-11T07:59:00.005+02:00

Alkuvuoden kovin siirtouutinen

Jotkut ovat puhuneet Jonatan Johanssonin siirtymisestä TPS:n paitaan kovana juttuna. Onhan se, mutta kevään kovimmasta Kaappauksesta vastaa Yle.

Taannoisen tutkimuksen mukaan Ylen uutiset ovat maan luotetuimmat. Myös blogosfäärissä yhtiöllä menee lujaa, sillä nyt Ylen sivuille on ilmestynyt Made In Turku -blogi, joka julistaa Varsinaisen Suomen ilosanomaa. Ainakin me Heidekenillä syntyneet odotamme, että valistustyö kantaisi hedelmää myös Piikkiön (aka Siperian) tuolla puolen.

Nikkolahan on tuttu blogosfääristä jo ennestään. Onneksi nettimaailmassa voi kirjoittaa useampaan paikkaan. Vielä kun lätkän pelaaminenkin olisi mahdollista useammassa joukkueessa (lähes) samanaikaisesti. Alivaltiosihteerin sketsissähän tämä takavuosina onnistui Selänteen Teemulta.

Made In Turkuun tästä. Jatkossa löytyy myös sivupalkista.

Salaisuuksista Suurin

2010-02-09T18:26:00.004+02:00

Kenellä sytyttää?

Vuoden toiseksi odotetuin sporttikarnevaali alkaa muutaman päivän päästä Vancouverissa. Raportit kisakaupungin liepeiltä kertovat, että pöhinä alkaa olla kohdallaan.

Vaikka suomalaiset toisinaan väittävätkin olevansa lätkähulluja, kanadalaiset niitä lätkähulluja ovat. Suomalaiset ovat vaan menestyshulluja (ihminen haluaa saada sitä, mitä sillä ei ole). Kanukkien lätkäperinteet huomioon ottaen ei liene yllätys kenet kansa tahtoo olympiatulen sytyttäjäksi.

Kansaa ei tosin kuunnella. Mielenkiintoista siis nähdä, mihin tulokseen arvovaltainen raati, joka olympiatulen sytyttäjän valitsee, on tullut. Kanada on kaksi kertaa aiemmin isännöinyt olympialaisia. Sekä kesä- että talvikisoja kerran (Montreal 1976 ja Calgary 1988). Aiempina kertoina kanadalaiset ovat valinneet sytyttäjiksi teinejä, joilla ei juuri ole urheilutaustaa.

Olympiatulen sytyttämiseen liittyy suuria tunteita, ainakin ideologisella tasolla. Mutta on se ainakin minusta jostain syystä aina sykähdyttävä hetki. Varsinkin jos sytyttäjä sattuu olemaan joku sellainen ikoninen hahmo, johon itselläkin liittyy jotain tunteita. Atlanta 1996 never forget. Kanadan rajanaapuri on tosin aina osannut tuon show'n järjestämisen.

Toisinaan aina eri medioissa heitellään ajatusleikkiä, jos Suomi joskus pystyisi järjestämään talvikisat yhteistyössä esimerkiksi Ruotsin kanssa. Kesäkisoista eivät taida enää 2000-luvulla uneksia kuin rohkeimmat. Kukahan mahtaisi olla se talviurheilusankari, joka niiden kisojen tulen sytyttäisi? Viime aikoina kun näiden aikamme talviurheilun suurten sankarien kurssi on ollut kevyesti laskeva. Uusille sankareille olisi siis siinäkin mielessä tilausta.

Mutta ennen kuin kisat saadaan Suomeen, ne ovat Kanadassa. Pian se onneksi selviää, onko sytyttäjä Gretzky vai joku muu? Lähetys avajaisista alkaakin kivasti 03.45 perjantain ja lauantain välisenä yönä. Niiden jälkeen voidaankin aloittaa odottamaan lätkäfinaalia Kanada-Venäjä.

Mainos: Holvin kätköistä

2010-02-06T14:14:00.002+02:00

Mene suoraan holviin kulkematta lähtöruudun kautta.

Cream, Stevie Ray Vaughan, Bob Marley, Dire Straits, Bob Dylan, Neil Young, Pink Floyd, Bruce Springsteen, AC/DC, Van Morrison, Derek&The Dominos...

Kaikki edellä mainitut ovat osa musiikkikaanonia? Oikein. Kaikkien näiden (ja monien muiden) artistien livekeikkoja löytää Wolfgan's Vaultista? Oikein.

Wolfganin holvin idea on kovin yksinkertainen. Sieltä löytyy keikkoja menneiltä ajoilta (pääasiassa 60-80-luvuilta) ja niitä saa vapaasti kuunnella ja ihan ilmaiseksi. Koska kaikkihan tässä maailmassa pitää nykyään saada ilmaiseksi.

Kaikki keikat eivät ole kokonaisia, mutta kannattaa silti tsekata. Joukossa on sellaisia vetoja, joita ei välttämättä edes netin syövereistä joka paikasta löydä. Sivustolta löytää myös kaikenmoista muuta kivaa.

Holviin.

Keikalla: Scandinavian Music Group (+Pohjolan Ilmari)

2010-01-31T20:03:00.009+02:00

Ihanat Kokkoset Klubilla

Scandinavian Music Groupilla menee livenä vahvasti. Meneillään olevan kiertueen keikat ovat lähes järjestäen olleet loppuunmyytyjä, eikä tammikuinen lauantai Turun Klubilla ollut poikkeus.

Ilta polkaistiin käyntiin Pohjolan Ilmarin toimesta. Talviflunssa oli kuitenkin ottanut pohjoisen miehen syliinsä ja lämmittely jäi muutaman biisin mittaiseksi vedoksi. Ex-Ultra Bra -pasunisti osoitti kuitenkin vedollaan, että miehellä menee hyvin. Oma ääni on löytynyt ja ainakin pieni yleisö on löytänyt miehen. Varsinkin "suuri hitti" Kun mä keitin mun soppaa osui ja upposi. Festarikiinnityksiä lienee tulossa ensi kesäksi useampia. Toivottavasti yhä useampi löytää Ilmarin musiikin. Yhteiskiertue Hande Nurmion kanssa olisi muuten kova sana. Promoottorit saavat vapaasti käyttää ideaa. Se saattaisi vaikka poikia jotain kokeellista ja uutta, jota tuli viime postauksessa hieman kaivattua.

Lauantain odotetuin akti oli kuitenkin SMG. Lisälatausta yleisön joukossa oli havaittavissa sitten kevään keikan. Olisiko johtunut
siitä, että Terhin raskaus tulee aiheuttamaan ainakin jonkinmoisen keikkatauon tässä jonkin ajan kuluttua.

SMG on siitä kiva bändi, että kaikki soittajat ovat ammattilaisia ja vieläpä varsin hyviä. Käytännössä keikalle voi siis lähteä melko turvallisin mielin, kun tietty taso on taattu.

Niin tälläkin kertaa. Ilmeistä päätelleen kaikilla oli kivaa. Bändi tuntui viihtyvän lauteilla ja naisvoittoisesta yleisöstä yhteislaulut irtosivat komeasti. Sitä paitsi Kokkoset ovat aina ihania.

Sen pistin merkille, että nyt kun nuorempi Kokkonen on integroitunut luontevaksi osaksi bändiä, kokonaisuus on parantunut. Muutosta on tapahtunut myös vajaassa puolessa vuodessa. Viimeksi bändi tuli bongattua Ruisrockissa. Pauliina on entistä enemmän lavalla kotonaan ja bändi on entistä enemmän kahden vokalistin ryhmä.

Viime toukokuusta settiä oli uusittu jonkin verran. Mukaan oli otettu kokoelmalevyllekin laitettu Tehosekoitin-laina Kaikki nuoret tyypit sekä Mustana maidolla kylmänä kuumana, joka jäi sekä kesällä että keväällä hyllylle.

Kaikki oli illassa kohdallaan, mutta mitään sellaista Klubilla ei koettu, että tätä iltaa muistelisi vielä vuosien päästä. Hyvää musiikkia kuitenkin kuultiin ja keikan jälkeen suurin osa yleisöstä lienee poistui paikalta hyvillä mielin. Ei se sen vaikeampaa ole.

(Kuvia saa isompaan kokoon klikkaamalla.)

"Herkkää"

"Terhi Puoluepoliittisella kentällä"

"Toisessa maailmassa olemme vain me"

Lisää DBTL-kiinnityksiä

2010-01-28T15:51:00.003+02:00

Tällainen putkahti sähköpostiin.

--------------

tiedote 28.1., julkaisuvapaa heti

EPPU NORMAALI JA YÖ DBTL-FESTIVAALIIN

Pe-la -talvitarjous päättyy 31.1.

Turun Down By The Laituri -kaupunkifestivaali esittelee tulevana kesänä suomirokin täyskäden. Aiemmin julkaistujen Lauri Tähkän ja Dingon lisäksi tapahtumassa esiintyvät myös Yö ja Eppu Normaali, jotka pääesiintyvät DBTL:in Pääteltan arkipäivinä. Eput nähdään lavalla keskiviikkona 28.7., Yö torstaina 29.7., Lauri Tähkä perjantaina 30.7. ja Dingo lauantaina 31.7. Jokaisena tapahtumapäivänä esiintyy myös useita muita artisteja.

Keskiviikon ja torstain ennakkomyynti on alkanut Lippupalvelun lippukaupoissa

ja verkkomyynnissä http://www.lippupalvelu.fi. Perjantain ja lauantain käsittävä, 50 euron erikoishintainen yhdistelmälipputarjous on voimassa 31.1. saakka, jonka jälkeen ennakkomyynnissä

jatkavat Pääteltan päivät keskiviikosta lauantaihin hintaan 30 euroa/päivä. Teltan ikäraja on 18 vuotta.

----------------------------

Eput, Yö, Dingo, Lauri Tähkä... En sano muuta kuin, että kauas on tultu Laiturin alkuperäisestä ideasta. Muistaakseni menneinä vuosisatoina kyseinen kansanjuhla oli melko poikkitaiteellinen häppeninki, missä oikeasti saattoi törmätä johonkin kokeelliseen, erilaiseen ja jännään.

Lisää naisia!

2010-01-27T21:58:00.002+02:00

Kanta-asiakkaalla on oikeus valittaa.

Välttelin lahjakkaasti taas töitä iltapäivällä. Onneksi Itella toi mukanaan tuoreen Soundin, joka tarjoaa aina mukavan pakopaikan velvollisuuksilta.

Tätä(kin) rokkilehteä vaivaa tietty pysähtyneisyys ja sitä tulikin jo aiemmin sivuttua. En siis lätise ainakaan tällä erää tästä enempää.

Sen sijaan huomioni kiinnittyi kanteen. Uuden vuosikymmenen kunniaksi kannessa pönöttää Ville Valo. Ensireaktio oli kielteinen, koska minä nyt vaan en satu pitämään Valosta. Minusta myös tuntuu, että Soundin kannessa on ollut Valo melko usein. Ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Ensinnäkin Soundin kannet edustavat kyseisen lehden omaa kaanonia, joka vaikuttaa olevan melko suppea. Toisekseen Soundin kaanon on rankasti miesvaltainen. Teen tämän julkean yleistyksen syvällisen tutkimustyön jälkeen.

Otantani käsittää Soundit alkaen numerosta 1/02 alkaen eli käytännössä sen ajan, jonka olen tilaaja ollut. Ensimmäinen kotiin kannettu numero oli joulukuun 2001 numero. Sen kannessa oli Andy McCoy.

Tuore tammikuun 2010 numero on siis otannan 89. numero. Tänä aikana Ville Valo on ollut Soundin kannessa kuusi kertaa. Lisäksi yhdessä lehdessä olevassa vaihtoehtokannessa on Valo. Ei siis loppujen lopuksi kauhean usein. Valon esiintymistiheys on kuitenkin tasaisen varma.

Valo edustaa kuitenkin vain yhtä osaa pysähtyneisyydestä. Laajempi kuva selviää, kun kansia selaa hieman. Samat bändit ja artistit ovat kansikuvamateriaalia vuodesta toiseen. CMX/Yrjänä, YUP/Martikainen, Apulanta/Toni W, Ismo Alanko, Nightwishin eri inkarnaatiot, Iron Maiden, Metallica, AC/DC ja Red Hot Chili Peppers tulevat vastaan yhtä vääjäämättömästi kuin vuodenajat vaihtuvat.

Rock itsessään ei ole niin pysähtynyt kuin kansikuvaotannasta voisi päätellä. Enkä usko, että Soundin lukijatkaan ovat, vaikka eivät hipeintä indie-porukkaa edustakaan.

Huvittavinta tässä runsaan kahdeksan vuoden tutkielmassani oli se, että täysin naisvetoisia kansia on Soundiin tuona aikana tehty kaksi (2!). 2004 kannessa olivat Terhi Kokkonen ja Kemopetrolin Laura (tuo oli muuten toinen noista aiemmin mainitsemistani vaihtoehtoisista kansista). 2007 kanteen kelpasivat Jonna Tervomaa ja Irina. Muutoin naisia on esiintynyt vain miesten rinnalla.

Kertooko tämä nyt sitten mistä? Kansallisen mediatutkimuksen mukaan Soundi tavoittaa 152 000 lukijaa. Ehkä kaikki ovat tyytyväisiä. Lukijakunta on tarkasti segmentoitu ja sitä miellyttävät nämä valinnat. Moniko edes mahtaa irtonumerona musiikkilehtiä nykyään ostaa? En tiedä. Ehkä niitä naisia ei tarvita irtonumeromyyntiä kosiskelemaan.

Vai onko tässä nyt vaan vika katsojan silmässä? Siitä etten oikein lämpene HIMille, Yrjänälle, Iron Maidenille tai Nightwishille? Vai alanko vaan vanhemmiten livetä yhä enemmän turvallisesta mainstreamesta kohti hc-punkkia ja toisaalta runotyttö-indie-poppia? Ovatko tällaiset irtiotot kolmenkympin kriisin ensioireita?

Enimmäkseen tässä taisi olla kyse siitä, että jollain oli alkuillasta vähän turhan paljon vapaa-aikaa.

P.S.

Ilmaista musiikkia on jälleen jaossa netissä. Päivi "Bääbs" Kankaron (joo, se sama Bääbs, joka on Euroviisuehdokkaana ja joka on tatuoinut taiteilijanimensä rintaansa) TV-resistori on julkaissut uuden biisin pitkän ja tuskaisen kypsyttelyn jälkeen. Sen voi ladata omakseen TV-resistorin kotisivulta. Suosittelen tsekkaamaan.

Rokkimerkkejä

2010-01-25T23:05:00.002+02:00

Kauan tätä jo oikeastaan odotettiinkin.

Postimerkkejä on maailmanhistoriassa tehty kaikista mahdollisista aiheista. Nyt myös Suomessa menneen maailman rokkitähdistä.

Ei nuo valinnat mitenkään yllätä. Ovat kaiketi jopa ihan perusteltavissa, mutta olkaa hyvät ihmiset ystävällisiä: älkää lähettäkö minulle kirjettä, jossa on Mamba, Popeda, Yö tai Dingo-postimerkki. Pyydän.

Toisaalta, lähettääkö kukaan enää fyysistä korttia tahi kirjettä koskaan mihinkään?

Keikalla: Tuomo

2010-01-24T12:46:00.010+02:00

Ei ihan Sam Moore...

...mutta täysiverinen soul-mies kuitenkin.

Onneksi Tuomo ehti lyhyellä kiertueellaan poiketa Turussakin ennen kuin mies siirtää fyysisen olemuksensa kevääksi Pariisiin. Ilman Tuomoa kaupungin keikkatarjonta olisi ollut yhtä hyvää keikkaa laihempi.

Klubille olisi lauantai-iltana enemmänkin väkeä mahtunut, mutta tunnelma yleisössä oli silti kohdallaan. Eturivin tyttösilläkin oli mukavasti tilaa liikehdintään, mikä ilolla pantiin lavallakin merkille.

Päästaran takana komppasi nelihenkinen bändi (rummut-congat-kitara-basso), joka piti huolen siitä, että groove oli kohdallaan. Tuomon taustaryhmä osoitti jälleen kerran, ettei välttämättä tarvitse olla sairaan nopee ollakseen hyvä. Tyylitaitoinen pidättely on monesti vetoavampaa kuin koko repertuaarin ripotteleminen yhteen biisiin. Tuomo itse esitteli multi-instrumentaalisuuttaan vaihtelemalla illan mittaan koskettimista kitaraan.

Setti käsitti kaikki kolme Tuomon soololevyä painottuen ymmärrettävästi hieman enemmän kuun alussa julkaistun My Private Sundayn biiseihin. Ehkä tästä johtuen kokonaisvaikutelma jäi hieman slovaripainotteiseksi. Enemmänkin potkua olisi taloon mahtunut. Toisaalta menopalat maistuivat sitäkin paremmalta, kun ne rikkoivat taidokasta fiilistelyä.

Kauttaaltaan keikka oli huolella rakennettu ja soljui yhtenäisenä virtana eteenpäin nostaen hymyn huulille. Uuden levyn biiseistä maukkaimmin livenä soivat Back To Day One, The Torturee's Mantra ja The Perfect Day. Vanhemmasta tuotannosta The Grant sekä varsinaisen setin päättänyt My Thing -levyltä napattu Don't Take It Too Hard nousi tasalaatuisen illan kärkibiisien joukkoon.

Kauemminkin Tuomoa olisi kuunnellut. Vajaa puolentoista tunnin setti on toki ihan standardin mittainen, mutta esimerkiksi joku huolella valittu Stevie Wonder -laina olisi istunut settiin ongelmitta.

Muutoin erinomaisessa illassa jäi ehkä hieman kaivelemaan se, ettei ihanan täydellistä Good Nightia kuultu keikan lopuksi. Toisaalta ehkä parempi niin. Biisi olisi saattanut aiheuttaa sivuun kirjoittaneessa täydellisen ja peruuttamattoman romahduksen.

Levyarvostelu: Herra Ylppö ja ihmiset - Pojat ei tanssi

2010-01-21T14:41:00.003+02:00

Putroksi Samulin paikalle

Herra Ylpön toinen soololevy oli kuulemma ainakin joissain piireissä odotettu tapaus. Pitihän tämän tsekkaamiseen nyt pari päivää käyttää. Aiemmin olin Ylpön sooloja kuullut satunnaisesti ja Maj Karmasta en ole ikinä erityisesti perustanut. Itselle uuteen musiikkiin tutustuminen on kuitenkin aina virkistävä joskin arvaamaton kokemus. Muistuttaa avantoon hyppäämistä, kannattaa kokeilla valvotuissa olosuhteissa.

Herra Ylpön ensimmäistä soololevyä, 2008 ilmestynyttä Sata vuotta -lättyä, on kehuttu isolla kädellä. Eikä oikeastaan syyttä. Muutaman hätäisen kuuntelukerran perusteella siitä löytyy kivasti koukkua ja persoonallisia sävellysratkaisuja. Samaistumispintaa nuoruutensa kadottaneen miehen elämään tarjoaa esimerkiksi Videovuokraamon tyttö. Ei kai ollut ihme, että yhteen aikaan tuli juostua lähivuokraamossa lähes joka ilta. Ei lainkaan huono levy siis.

Jos unohdetaan tämän tuoreemman tapauksen otsakkeen kielioppivirhe, niin uusikaan levy ei ole huono, mutta edellisen lätyn kaltaiset koukut ovat vähissä. Lisäksi itseäni kiusaa aivan suunnattomasti se, että Ylppö kuulostaa aiempaa enemmän Putron Samulilta. Kannattaa tsekata vaikkapa levyn nimiraita, Pikkukaupungin James Dean tai Entiset tyttöystävät. Sanoituksissa kyllä on ideaa.

Sinänsä mielenkiintoista muuten, että Putro itse pääsi aika vakuuttavasti viime vuonna julkaistulla Elämä on juhlalla irti omista maneereistaan ja Sen Kahvilan soundista. Ilmeisesti valtakuntaan ei mahdu kahta Putron maneereilla laulavaa miestä samaan aikaan.

Monet Pojat ei tanssi -laserlevyn sävellykset puolestaan on kuin Hynysen Jounin pöytälaatikosta. Sekään ei automaattisesti ole huono, mutta aika metritavara runttaamista tämä nyt kyllä on.

Hiukan nihkeä fiilis tästä uudemmasta levystä väistämättä jää, kun sitä vertaa edeltäneeseen Sata vuotta -levyyn. Ei välttämättä ole levylle eduksi, että ainoat mieleen jäävät asiat ovat vertailua aiempiin tai muiden tuotoksiin. Ei tässä mitään vikaa ole, mutta kovin vähän tästä käteen jää.

3/5

Parhaat palat:

Pojat ei tanssi
Piraija

Kauneus satuttaa

2010-01-20T17:53:00.003+02:00

Jotkut biisit vaan on sellasia...

Tarkoitan siis sellaisia kappaleita, jotka irrtottavat täysin todellisuudesta ja nykyhetkestä, kun ne kuulee. Sellaisia kuin SMG:n Emmylou. Biisejä, jotka ovat niin kauniita, että sieluun sattuu aina ne kuullessaan. Toisaalta ne ovat vaarallisia, kun menevät ja aiheuttavat välittömän pakokauhun. Eikä esimerkiksi ruuhkabussista pääse välttämättä kovin äkkiä pakoon maailmaa, eikä ainakaan sinne minne haluaisi.

Jostain syystä vaan sekoitan tuon alun muutaman tahdin verran aina Takarivin pojille -kappaleeseen. Ei ne edes ole niin samanlaisia biisejä. Hyviä kylläkin.

SMG on muuten keikalla Turussa ensi viikolla. Kiihkeästi odotan tuota, vaikka eivät kuitenkaan Emmylouta soita. Ehkä sittenkin parempi niin. Lautturin kuuleminen PMMP:n keikalla on ihan riittävän kova pala.

Levyarvostelu: John Hiatt - The Open Road

2010-01-18T21:06:00.006+02:00

Avoin tie on päällystetty rouhealla hiekalla

Nimeä John Hiattin suurin hitti. Jaa, sellaista ei ole vai?

Lähimpänä oikeata vastausta lienee Have a Little Faith on Me vuodelta 1987. Rouhean rockin peruskallioihin lukeutuva John Hiatt ei koskaan ole saavuttanut suuria myyntilukuja tai suuren yleisön tietoisuutta. Syytä tähän voi oikeastaan vain arvailla, sillä countrylla, americanalla, uudella aallolla ja räminällä maustetulla roots-rockilla ovat monet muutkin menestyneet myös 2000-luvulla.

Pienten piirien ja muusikkokollegoiden parissa vuonna 1952 syntynyt Hiatt sen sijaan nauttii vankkaa suosiota (muun muassa Iggy Pop ja Bonnie Raitt ovat Hiattia coveroineet). Siinä mielessä Hiattin urasta voi löytää samankaltaisuuksia esimerkiksi Joe Grusheckyn uraan. Myös musiikillisesti miehet asustelevat samoilla kulmilla.

Autoja vapaa-ajallaan harrastavan Hiattin levytysura alkoi jo vuonna 1974. Maaliskuun alussa kauppoihin ehtivä The Open Road -pitkäsoitto on miehen uran 21. studiolevy. 11 raitaa käsittävä paketti ei mitään kovin uutta väripalettiin tuo, mutta tuskin sitä tässä tapauksessa kaivataankaan. Vaihtelua on riittävästi hitaiden ja nopeampien sekä rouheampien ja tunnelmoivammin maalailevien palojen välillä. Hiatt on oman paikkansa löytänyt, eikä hänen rajattu yleisönsä todennäköisesti uusia temppuja kaipaakaan. Ei tähän oikein istuisikaan hip hop-rytmien sämpläys.

Myös kappaleet henkivät oman paikkansa löytämistä. Äänessä on elämäänsä tyytyväinen mies, joka ei kuitenkaan jää piehtaroimaan nostalgiaan. Hän näkee tulevaisuuden mahdollisuutena löytää jotain uutta, mutta nykyinenkin elämänpiiri tuntuu riittävän.

Ehkä se juttu on iässä. Hiatt käy kovaa vauhtia kohti kuuttakymmentä ja edelleen hän on varsin luomisvoimainen artisti. The Open Road ja parin vuoden takainen Same Old Man lukeutuvat Hiattin vahvimpien töiden joukkoon.

Ehkä tuossa iässä on jotain erityistä. Osapuilleen samassa iässä uudelleen luomisvoimansa ovat löytäneet myös muun muassa Dylan, Springsteen ja Fogerty.

4/5

Parhaat palat:

The Open Road
Like a Freight Train
Homeland

P.S. John Hiatt konsertoi Kulttuuritalolla Helsingissä helmikuun 6. päivä yhdessä Lyle Lovettin kanssa. Vahvasti suosittelen tarkastamaan, jos kalenterissa on vielä tilaa. Tai vaikkei olisikaan, suosittelen raivaamaan sitä.

Haamut tulevat

2010-01-17T15:51:00.002+02:00

Kenet Sinä kutsut?

Viime päivien jälkeen pitäisi kai kirjoittaa Kaarina Hazardista, hyvistä journalistisista tavoista, suomalaisten medialukutaidosta tai sen puutteesta tai määritellä kolumni.

Jätänpä kuitenkin kaikesta tuosta kirjoittamatta. Viikolla kerrottiin nimittäin siitäkin, että kovasti viime kuukausina työn alla ollut Ghostbusters-elokuva on saanut ohjaajan. Myös kaksi ensimmäistä leffaa ohjannut Ivan Reitman ottaa jälleen tuolin haltuunsa.

Call me cynic, mutta jotenkin tämä tuntuu nähdyltä jutulta. Alkuperäinen pätkä oli mainio, jatko-osa menetteli, mutta mitä uutta kolmas osa tuo? Leffaa näkemättä ja käsikirjoituksesta mitään tietämättä tuomitsen vanhan lämmittelyksi. Vetänee jonkun verran väkeä, mutta tuskin tuo leffasaagaan mitään olennaista lisää.

Hollywoodissa on tuntunut jo useamman vuoden olevan pulaa kelvollisista uusista ideoista ja pätevistä käsikirjoituksista. Ihmisten nostalgiannälkää ruokitaan kuppaamalla uudelleen ja uudelleen 70- ja 80-lukujen hittileffoja. Tai vaihtoehtoisesti jatko-osilla munitaan uusienkin leffojen hyvät ideat (mainitsiko joku takarivissä Matrixin?).

Onko jatko-osista siis ensinnäkään mihinkään muuhun kuin helppoon rahastukseen? Ensimmäisen hittileffan jälkeen jonkun verran tuottavaa jatkoa ei liene kovin vaikea kynäillä. Harvakseltaan

Huonontavatko keskinkertaiset jatkolämmittelyt alkuperäistä leffaa? Eivät, jos niitä voi käsitellä yksittäisinä elokuvina ja unohtaa leffantekijöiden myöhemmät synnit. Useimmiten jatko-osat eivät vaan pärjää mitenkään alkuperäiselle. Tuoreus jää puuttumaan, kun uutta näkökulmaa ei oikein löydetä. Esimerkkejä: Rockyt (jatko-osat sisältävät toki yksittäisiä hupikohtauksia, mutta leffoinahan ne ovat melko karmeita), Blues Brothers (musiikkikohtaukset toki jatkossakin mahtavia) ja Lämäri (mainio sporttiraina, mutta edes paatuneimmat lätkäjätkät eivät halua puhua Lämärin toisesta tai kolmannesta osasta). Tai entäs Poliisiopisto. Tai siis ei mitään...

Trilogiat ovat siinä mielessä hankalampia tapauksia, että niitä harvemmin pystyy erottelemaan toisistaan. Ensimmäinen Matrix on yksiselitteisen loistava, mutta trilogiana Matrix on pitkälti kelvoton. Star Wars -trilogia (episodit 4-6) on parhautta ja jälkimmäinen esi-trilogia kehnohko. Tähtien Sodan tapauksessa alkuperäisen trilogian erinomaisuuteen yksi keskeinen selitys on se, että se oli valmiiksi kirjoitettu kolmen leffan pituiseksi.

Onneksi maailmassa on muutama esimerkki hyvistäkin jatko-osista. Kolmas Die Hard potkii lähes yhtä kovaa kuin ykkönenkin, Paluu Tulevaisuuteen on ehkä 80-luvun hiteistä kaikkein tasalaatuisin trilogia. Sitten on sellaisiakin leffapareja kuin Before Sunrise-Before Sunset, joissa jatko-osa jopa syventää alkuperäistä ja tekee siitä paremman.

(Molemmat aurinkoleffat löytyvät muuten SunPutkesta kokonaisuudessaan. Suosittelen vakaasti, jos on sellainen kolmisen tuntia aikaa. Ja suosittelen vaikkei olisikaan aikaa. Kolme tuntia elämästään voi kuluttaa pirun paljon huonomminkin).

Ne muutamat onnistumiset kaiketi antavat uskoa yrittää aina uudelleen.

Maija studiossa

2010-01-13T16:42:00.004+02:00

Huhtikuu on kuukausista julmin?

Aurinkoisen ja lämpimän kevään ensimmäisiä varmoja merkkejä on se, että keskitalvella alkaa tipahdella kiihtyvään tahtiin tietoja kevään levyjulkaisuista ja kiertueista.

Vilkkumaan Maija, eli Koko Kansan Maija, julkaisee uuden levynsä huhtikuun puolessa välissä ja studiosessiot ovat nyt kuumimmillaan.

Loppiaisena kirjoittamansa blogimerkinnän perusteella Maija puhkuu intoa, which is nice. Blogosfäärin tällä laidalla odotetaan lopputulosta mielenkiinnolla ja pelätään pahinta.

Maija oli oikeasti mielenkiintoinen ja hyväkin artisti vuosituhannen alussa. Siis ennen Ei-levyn megasuosiota, mutta se on tässä tarinassa sivuseikka. Tässä ei nyt ole kysymys siitä, että kaikki toisen demon jälkeen on kategorisesti aina paskaa ja suosio on epähauskaa ja kaupallista.

Ei oli ensimmäinen Vilkkumaan levy, joka tuli ostettua vasta reilusti levyn ilmestymisen jälkeen. Sen jälkeen Maijan hengentuotokset on tullut hankittua vähä kerrallaan jotain reittejä, mutta hyllyntäytteeksi ne lähinnä ovat jääneet.

Suurin syy ostamattomuuteen on ollut Vilkkumaan muuttunut ääni. Mitä tapahtui sille vuosituhannen vaihteen heleä-ääniselle Maijalle?

Pari vuotta takaperin ilmestyneellä Superpallolla oli ongelmia monella sektorilla: melodioissa, sanoissa ja tuotannossa. Riku Mattila teki Kauko Röyhkän kanssa vuoden 2008 parhaan kotimaisen levyn, mutta Maijan kanssa yhteistyö ei toiminut alkuunkaan. Tai voihan se olla, että studiossa oli parasta ikinä, mutta levylle fiilis ei välittynyt. Sitä paitsi Superpallo soundaa umpeen tuotettuna aika hirveältä.

Suurin ongelma oli kuitenkin Vilkkumaan laulu, joka on muuttunut tasaisesti huonompaan suuntaan joka studiolevyllä.

Mikä tässä jutussa on niin vaikeaa? Akustissävytteinen Ilta Savoyssa -livelevy (2007) kuitenkin osoittaa, että Maija pystyy laulamaan ihan hyvinkin. Studiossa (ja useimmilla livekeikoilla) nainen vaan tuntuu nykyään rääkkäävään ääntään. Miksi ihmeessä, kun aineista parempaankin ilmaisuun on?

Sattumaa tai ei, myös Vilkkumaan levymyynnit ovat laskeneet tasaisesti 2003 vuoden huipusta lähtien. Osiltaan netti syö fyysisten levyjen menekkiä, mutta ei selitä kaikkea. Ei on ÄKT:n tilastojen mukaan myynyt runsaat 120 000 kappaletta. Superpallo on myynyt toistaiseksi vajaa 20 000.

Huhtikuussahan tuo sitten selviää, onko uudesta levystä mihinkään. En halua kuulostaa tarpeettoman skeptiseltä, mutta jos levyllä on biisi nimeltä Dingo ja Yö, niin voiko levy olla hyvä...

Parempi myöhään...

2010-01-12T21:24:00.003+02:00

Big Man joined the band...

You want to be like him, but you just can not. Because under the sun, there's only one CLARENCE "BIG MAN" CLEMONS. And he's 68 years young.

Shades of Nowhere: Bad New Times

2010-01-10T19:40:00.008+02:00

Alkuvuoden päräyttävin musiikkivideo on tässä. Ja on biisissäkin asiallinen meininki. Kannattaa myös huomioida vähintään sivuosa-Jussin arvoinen roolisuoritus tuossa runsaan kolmen ja puolen minuutin jälkeen.

P.S. Halmeen Tony aka Ludwig Borga tuli sitten näköjään tiensä päähän viime yönä. Eipä oikeastaan yllätä, kun muistaa mitä Halmeesta viime aikoina on lehdissä kirjoitettu. Eihän mies kovin hyväkuntoiselta näyttänyt viime kuukausien aikana. Taas tuli sitten yksi nimi lisää loputtoman pitkään listaan "alle 50-vuotiaina kuolleet entiset showpainijat".

Pasista Läski-Rapaan

2010-01-08T23:33:00.003+02:00

Piti kirjoittaa ihan muusta, mutta pari viime päivää show'n on Länsi-Suomen läänin pääkaupungissa vienyt paikallisen jalkapallojoukkueen valmentajakuviot.

Rautiaisen Pasi pakkasi kamansa ja kakkoskoutsina viime vuoden toiminut Marko "Rapa" Rajamäki ottaa musta-valkoisen futisjengin komentoonsa. Valmentajavaihdosta on puitu ansiokkaasti Puoliajassa. Sieltä sopii lukea tapahtumien taustoista ja kulusta.

Muutama vuosi sitten TPS:ssa alettiin rakentaa jalkapallojoukkueen vahvaa identiteettiä tavoitteena päästä pysyvästi kotimaisen futiksen kärkeen ja haalia jonkinlaista menestystä myös Euroopan kentiltä. Pysyvyyttä ja jatkuvuutta rakentaneella jalkapallo-TPS:lla neljä viimeisintä valmentajapestiä on päättyneet vuoden jälkeen. Kolme viimeisintä (Mixu Paatelainen, Martti Kuusela ja Pasi Rautiainen) ovat myös taanneet medianäkyvyyden. Onko näkyvyyden ja menestysodotusten (monesti itseluotujen) tuomat sivuvaikutukset ja paineet tulleet liian nopeasti seuralle, jonka nousu kohti kotimaista kärkeä on tapahtunut ehkä hieman hätiköiden?

Nähdäkseni TPS:n jalkapallojoukkueen kivijalan rakentamisessa riittää vielä työsarkaa, jotta oikeasti olisi teoreettisiakaan saumoja kasvaa "Suomen Rosenborgiksi" kuten tavoitteeksi on pari vuotta sitten linjattu. Sille tielle uusi päävalmentaja on varmaan ihan hyvä valinta. Rajamäen valinnassa on lisäksi ainakin se muutos aiempaan linjaan nähden, että nyt ei ole valmiiksi tunnettua koutsia. Ehkä seurajohto antaa Rapalle myös kasvaa valmentajana.

P.S. Elvari olisi tänään täyttänyt 75 vuotta. Ei huono.

P.P.S. Se mistä piti kirjoittaa oli kuolema, erityisesti Willie Mitchellin kuolema. Kovan luokan poistumalla taas aloitettiin uusi vuosikymmen. Jos Willie syystä tai toisesta on tuntematon, niin lyhyt oppimäärä on tarjolla täällä. Muistokirjoitus tällä kertaa musiikin muodossa.

Levyavostelu: Tuomo - My Own Private Sunday

2010-01-06T18:29:00.003+02:00

Toimii myös viikolla

Uuden vuosikymmenen alun odotetuimpiin levyihin ainakin näillä leveysasteilla lukeutui Tuomon kolmas soololevy. Olihan Tuomon kaksi edellistä levyä silkkaa parhautta. Uusinta levyä kuunnellessa käy äkkiä selväksi, ettei odotus ollut turha.

My Private Sunday -nimeä kantava lätty ei ole aivan niin groovaava kuin olisi voinut odottaa. Vain muutamalla raidalla ylletään tanssittaviin tempoihin. Pienen totuttelun jälkeen lievä hidastempoisuus ei kuitenkaan haittaa. 12 kappaleen kokonaisuus on selkeä ja johdonmukainen, josta ei täyteraitoja löydy. Biisit eivät ole päätyneet levylle sattumalta.

Levy on veistelty pitkälti samasta hyvästä puusta kuin vajaa vuosi sitten ilmestynyt Reaches Out For You. Uusi levy soi hieman edeltäjäänsä intiimimpänä ja vähäeleisempänä, ikään kuin Out For Youn pikkuveljenä. Useissa biiseissä koskettimet ja jouset ovat pääosassa, eikä taustoja ole kuorrutettu yhtä täyteläisiksi kuin edellisellä levyllä. Myös jazzin sävyjä musiikista on löydettävissä. Vähäeleinen ja entistä herkempi musiikki vaatii kuulijalta entistä enemmän.

Tekstit on löydetty edellisen levyn tavoin samasta saavuttamattoman rakkauden poukamasta, jossa mustan musiikin suuret mestarit Stevie Wonder, Sam Cooke ja Marvin Gaye ovat vuoroillaan vierailleet. Vaikka aivan Good Nightin tasoisia romantikon perimmäisiin sydänpoimuihin iskeviä kappaleita My Private Sunday ei sisälläkään, lähelle päästään. Varsinkin Hold Me (Till The Morning) ja The Circus onnistuvat kiteyttämään jotain olennaista ihmiselon ajoittaisesta vaikeudesta.

Tuomon ääni on aivan yhtä mahtava kuin ennenkin. Samaan aikaan äärimmäisen hauras ja toisaalta hunajainen. Vihjailevimmatkin rivit kuulostavat Tuomon laulamina yhtä viattomilta kuin Marvin Gayen konsanaan.

Tyylitietoinen Tuomo jatkaa takuuvarmaa työtään myös My Own Private Sundaylla. Omassa sarjassaan Tuomo on edelleen maamme kiistaton mestari.

4/5

Parhaat palat:

The Circus
Hold me (Till The Morning)
Mutually Assured

P.S. Äijän livekunto sopii tarkastaa kiertueella, joka alkaa piakkoin. Julkaistuja keikkoja tämän kuun puolen välin jälkeen ainakin Jyväskylässä, Helsingissä ja Turussa. Lienee tulossa muitakin, kunhan vuosi tästä edistyy.

Museokamaa

2010-01-04T17:02:00.001+02:00

Kenellä tulevaisuudessa on takanaan loistava tulevaisuus?

Kuten aiemmin (linkki) tuli jo mainittua, on Yle kunnostautunut viime aikoina näyttämällä parhaita paloja rock'n'roll hall of fame 25-vuotisjuhlakonsertin parhaita paloja. Sarjan kolmatta osaa tarkastaessani tuli mieleen seikka, jota olen pohtinut joskus aiemminkin.

Esiintyjälista oli tuossa kolmannessakin osassa komea ja kiistamatonta rock-kaanonia (mm. U2, Patti Smith, Mick Jagger, Ozzy Osbourne ja Metallica). Se että rockin ympärille järjestetään turvonneita hyväntekeväisyyskonsertteja, joissa esitetään vaihtelevantasoisia vetoja, ei tietenkään ole mikään ihme. Rock syntyi kapinasta, mutta rockin kapina kuoli joskus 70-luvun alkupuolella. Sitten syntyi kapinamusiikki punk. Punkinkin suuret airueet Clash, Sex Pistols ja Ramones on kaikki aateloitu rock'n'roll hall of fameen.

Rock-kapinan kuoleminen on tietenkin ollut itsestäänselvyys jo ties kuinka kauan. Let's face it. Rock oli 50-60-lukujen nuorille kapinamusiikkia. Nykyään sen ympärille järjestetään erilaisia kokoontumisajoja ja akateemisissa laitoksissa suunnitellaan rock-historian opettamista nykynuorisolle.

Kiinnostavinta tämän alustuksen jälkeen on pohtia, mikä on sitä tämän päivän kapinamusiikkia, joka joskus 2030-40 elää samanlaista kanonisoitua elämää kuin rock 2000-luvulla. Järjestetäänkö parinkymmenen vuoden päästä isoja häppeninkejä, joissa muistellaan girl poweria, brittipoppia, ihania emo-poikia tai itsetietoista indiemusaa?

Varmaan järjestetään, mutta 2000-luvun pirstaloituneella musiikkikentällä mistään bändistä voi tulla niin isoa ja kokonaisia sukupolvia liikuttavaa Juttua kuin 60-luvun rock-dinosauruksista. Toisekseen jotenkin tuntuu siltä, ettei yksikään nykypäivän bändi tule tekemään yli 25 vuoden menestyksekästä uraa.

P.S. Neljäs ja viimeinen osa Hall of fame -sarjaa tulee kakkoselta ensi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä alkaen katsojaystävälliseen aikaan 01.40. Niitä tulevaisuuden Hall of fame -suuruuksia voi pohtia vaikka tämän esityksen tahtiin.

Taistelu rasismia vastaan

2010-01-02T21:18:00.002+02:00

Helsingin Sanomat kirjoitti viime vuoden lopulla kulttuurisivullaan, että Belgiassa tutkitaan mahdollisuutta kieltää Tintti Kongossa -sarjakuva-albumin myynti. Kongolainen Bienvenu Mbutu teki kanteen jo 2007. Sama mies on tehnyt vastaavanlaisen kanteen myös Ranskassa.

Itse en muistaakseni ole kyseistä Tinttiä lukenut, mutta esimerkkien perusteella rasismi on kiistatta luettavissa sarjakuvasta.

Tarkoitus tässä on taas varmasti hyvä, mutta jotenkin tuntuu, että taas lähdetään ongelmaa ratkaisemaan. Se tässä hieman mietityttää, että keskitytäänkö tässä nyt taas ihan oikeisiin asioihin. Jotenkin tuntuu, että rasismin vastaisen taistelun ja kansalaisvaikuttamisen paras keino ei välttämättä ole hyökätä yksittäistä sarjakuvaa vastaan, joka on alunperin julkaistu 1930-luvulla. Samoin perustein voisi maailmassa kieltää aika paljon muutakin, esimerkiksi Raamatun.

Rasismi on tyhmää ja tarpeetonta ja mitä pikemmin sitä saadaan maailmasta vähennettyä sen parempi. Mutta katoaako rasismi nykymaailmasta sillä, että yritetään kieltää historiaa? Eikö olisi parempi oppia historiasta? Tällaiset rasismiin mahdollisesti kannustavat teokset voisi varustaa esimerkiksi massiivisella esipuheella, jossa kerrotaan rasismista ja vaikka kohta kohdalta käytäisiin läpi kyseisen teoksen rasistiset kohdat.

Ihanteellisessa maailmassa rasismia ei olisi, mutta valitettavasti emme asu ihanteellisessa maailmassa. Silti rasismia vastaan voi ja pitää taistella. Ongelman peittely ei kuitenkaan johda mihinkään.

Toki onhan sitä ennenkin osattu vaieta tietyistä historiallisista faktoista. Suomihan esimerkiksi oli puolueeton pienehkössä 1930-40-lukujen vaihteessa sattuneessa maailmanpoliittisessa kahakassa. Saksalaiset olivat vaan ihan lomamatkalla täällä sattumalta samaan aikaan.

Jos historiaa aletaan kieltää, niin eikö siinä pitäisi olla johdonmukainen. Samalla kun silotellaan siirtomaa-ajan rasismi pois voitaisiin kieltää myös kaikki sodat ja yleiset kansanmurhat. Mitään ei ole koskaan tapahtunut. Maailmassa on aina ollut rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Eikun...

Kai sitä sitten pitäisi alkaa muokata myös esimerkiksi lauluja ja poistaa alkuun kaikki n-sanat kaikista biiseistä. Ja miksei kukaan ole vetänyt Mikko Alataloa edesvastuuseen Kyllä sitä nyt ollaan niin neekeriä -biisin esittämisestä? Se on toki yhtäläinen mielenterveysuhka kaikille ihmisille ihonväriin katsomatta.

Ja haluaisinpa nähdä sen suomalaisen musiikintekijän, joka tällaisenkin veisun nykyaikana uskaltaisi tehdä.

Uusi vuosi

2009-12-31T17:47:00.003+02:00

Kun vuotta on vielä muutama tunti jäljellä, on lienee vielä hyvä hetki muistuttaa, mikä olikaan se kaikkein kovin uusi bändi tällä vuosikymmenellä.

Homma toimii myös livenä, kuten esimerkiksi täältä voi todeta.

Mutta sujuu soitto Brian Fallonilta myös ilman muuta bändiä, kuten huomaamme.

Ensi vuonna sitten jotain aivan muuta.

Jalosen jengi

2009-12-30T15:28:00.003+02:00

Turha koittaa, Kanada voittaa...

Valtakunnan kovin puheenaihe on tänään ollut Leijonien Vancouverin miehistö. Aika odotettua kamaa lopulta. Keskustelua olisi syntynyt olisivatpa Jukka Jalosen valinnat olleet minkälaisia tahansa. Itse olisin valinnut suht samalla tavalla. Maalivahdit menivät oikein. Nummelinin Petu olisi kyllä kuulunut koneeseen Niskalan paikalle. Nyt pakistossa Timonen ja Salo tulevat vetämään niin paljon kuin suinkin jaksavat.

Hyökkääjistä en voi ymmärtää Ville Peltosen valintaa. Kokenut? Joo. Henkisesti vahva? Joo. Menossa heikohko kausi? Joo. Tuo lisäarvoa joukkueen pelaamiseen? Ei tuo.

Peltosen rooli tullee olemaan kolmos-nelosketjun pelaaja, koska ylempiin ketjuihin ei ole nykykunnossa Leijonissa asiaa. Käytännössä pitäisi jaksaa pelata nolla-nollaa huippumaiden parhaita vastaan. Villelle saattaa tulla siinä puuhassa nuha. Rouhija-ketjuihin olisi ollut riittävästi äijiä tarjolla vaikka Peltosen tilalle olisi otettu Jussi Jokinen.

Ihan kauheasti valinnoista ei silti kannata ehkä kuitenkaan veivata. Kaikkihan odottavat finaalia Kanada-Venäjä (28. helmikuuta). Muut maat pelaavat sitten muista sijoista. Jenkit saattaa olla yllättävän kova, samoin Ruotsi. Tshekkiin en usko, kun eivät tajunneet ottaa jengiinsä edes Allu Salakia. Suomi sitten on jossain näiden maiden välissä.

Olympialaisten alkuun on vajaa 1,5 kuukautta. Niitä odotellessa kannattaa panostaa nuorten MM-kisoihin. Toki jo alussa kursiivilla todettu pätee näihinkin kisoihin.

Lavaliikehdinnän alkeet

2009-12-28T09:24:00.005+02:00

Kuka imitoi ja ketä?

Tuli pari iltaa sitten katseltua Ylen koostetta Rock'n'roll Hall of Fame -kokoontumisajoista. Ihan kivoja esityksiä, mutta suurimman huomion vei se, että vanhoilla päivillään Art Garfunkelista on tullut vuosi vuodelta enemmän ja enemmän kävelevä Joe Cocker -parodia. Lavaliikehdintä alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän The Suurta Raspikurkkua. Tosin iän myötä Cockerin nykiminen, korjaan tulkitseminen, on hieman rauhoittunut. Noin 30 vuoden päästä miehet lienevät suht samalla tasolla. Vuonna 2040 Garfunkel tosin täyttäisi 99 vuotta ja 96. Voipi olla, ettei tuohon aikaan kumpikaan herroista enää liiku mihinkään suuntaan.

Sitä paitsi mahtava John Belushi (paras ikinä) hoiti Cocker-imitaation kotiin jo SNL-aikana.

P.S. Karhuherran bongaama Totuus Tiikeristä kannattaa tsekata. Mainio pätkä.

P.P.S. Mikähän siinä on, että joulun pyhinä muusikoita ja musiikkivaikuttajia tuntuu kaatuvan joka vuosi tasaista tahtia... Joe Strummer, James Brown, John Peel... Tänä vuonna viikatemies vieraili Vic Chesnuttin luona.

Mainos: Ismo Alanko Teholla

2009-12-27T11:54:00.003+02:00

Yksi alkuvuoden kovimpia levyjä tullee olemaan Alangon Ismon uusi albumi. Mukana jälleen myös Teho Majamäki. Laajahkoa kevätkiertuettakin pukkaa kuulemma. Ensimaistiaisia tulevasta voi bongata Ismon kotisivulta.

Vertailukohdaksi tarjoan yhden edellisen levyn helmistä.

Terveisiä sohvalta

2009-12-26T13:30:00.001+02:00

Pakollisen holiday seasonin parhaita puolia on se, että silloin saa vapaasti vetelehtiä, eikä kukaan tule aukomaan päätään siitä, että pitäisi olla dynaamisen tehokas ja muuta nykyajan vaatimusten mukaista. Siis noin viikon vuodessa voi vaan olla.

Sikäli kun on luistellut itsensä kohmeeseen ulkojäillä, lukenut kaikki keskeneräiset kirjat ja kuunnellut joululahjalevyt puhki, parasta vetelehtimistä voi harrastaa sohvalla leffoja katsellen. Niin kauan kun pizzataksit kulkevat, on meikäläisen pyhät pelastettu.

Leffojen valinnassa on oltava kuitenkin tarkkana. Tai ainakin on tiedettävä, mitä haluaa. Kannattaa välttää esimerkiksi Star Wars episodi ykköstä. Erittelyä elokuvan huonoudesta 70 minuutin verran:

Tällaiset leffaarvostelut ovat hieno taiteenlaji. Toisinaan niitä katselee jopa mieluummin kuin itse leffaa. Pakolliset vetelehtimispäivät voi käyttää vaikka kahlaten nettiä läpi ja etsiä moisia. Niitä kyllä löytyy.

Yhdenlaisia arvosteluja tarjoaa vaikkapa spill.com. Kannattaa tsekata ennen kuin roudaa itsensä leffaan.

P.S. SW episodi ykkösen paras katsontatapa on muuten hankkia piraattikopio Suomenlahden takaa. Itse aikanaan näin sellaisen, missä on tekstitykset olivat kuin suoraan ilotalon vessan seinästä kopioitu. Heviä shittiä siis, mutta sai siinä nauraa. Suosittelen myös niitä fani-pohjaisia julkaisuja, joista on editoitu kaikki Jar-Jar Binks-kohtaukset pois. Ei se leffa silti yhtään selkeämmäksi muutu, mutta eipä tarvitse katsoa leffahistorian ärsyttävintä mikä-se-nyt-onkaan.

Paras lahja (mitä ei voi saada)

2009-12-23T18:18:00.004+02:00

Mitä haluaisit joululahjaksi?

Tuota kysymystä olen kuullut muutaman kerran parin viime viikon aikana. En kuitenkaan liian montaa kertaa, ilmeisesti ei ole kauhean montaa läheistä ihmistä. Tai sitten en ole ollut riittävän kiltti.

Ihan hyvä vaan, ettei lahjapoliittisia kyselyjä juurikaan ole tullut. En nimittäin osaa vastata tuohon. Levyt ja kirjat ovat toki ihan mukavia, ainakin ne tarjoavat pakopaikan hetkeksi. Niitä saa ostaa. Mutta mitä oikeasti haluaisin joululahjaksi?

Joku viisas on joskus sanonut, ettei itse pitäisi koskaan sanoa mitään, koska se on kuitenkin jo sanottu paremmin. Niin kävi myös minun joululahjatoiveelleni. Nyt-liitteessä 50/09 Juhani Mykkäsen juttuun Myytinmurtajat-tv-sarjasta oli kirjattu minun toiveeni sanasta sanaan.

Savage kertoo, että tärkein hänen koskaan menettämänsä asia on isä. Jos hän saisi olla isänsä kanssa vielä päivän, hän viettäisi sen autossa.
"Ajaisin. Ajaisin jonnekin ja puhuisin. Ei väliä minne. Me puhuimme paljon. Parhaat hetkemme olivat pitkillä automatkoilla. Aina."

RATM voitti!

2009-12-21T16:28:00.004+02:00

Hyvä journalisti seuraa jutun ratkaisuun asti.

Eilen tuli mainittua kaksintaistelusta Rage Against The Machinen ja jonkun täysin tuntemattoman Joen välillä. Oikeus (ja siinä sivussa nuori ja lupaava metalliorkesteri) voitti. Asiasta voi lukea Ylen sivuilta.

Enää kiinnostaa se, että missä ja koska voittajabändi pitää Tom Morellon lupaileman ilmaiskeikan. Antaisikohan ensi kesän aikataulu mahdollisuuden pistäytyä siellä...

Them Crooked Vultures

2009-12-20T18:08:00.003+02:00

Tämän vuoden kovimpien levyjen joukkoon muualla kuin tässäkin blogissa on nostettu Them Crooked Vulturesin debyyttilevy. Tai siis sikäli kun debyyttilevystä voidaan puhua, kun bändissä on sellaiset nuoret ja lupaavat herrat kuin John Paul Jones, David Grohl ja Josh Homme.

No bändin joulukuun 8. päivä Kölnissä vetämän keikan voi tsekata täältä. Suosittelen.

Hyvä, paha, Spotify

2009-12-20T17:28:00.002+02:00

Viime päivinä Spotify-keskustelu on jälleen nostanut päätään ansiokkaasti. Useat lehdet tarttuivat kiinni Anssi Kelan blogikirjoitukseen.

Juttu kannattaa lukea ajatuksella. Sikäli kun Anssin blogissaan esittämät kuulopuheet pitävät paikkansa, elämme musiikkiteollisuudessa kovia aikoja. Tämä toki oli tiedossa muutenkin, sillä esim. The Edge on huolestunut cd-levyjen puolesta.

Itse liputan vahvasti Spotifyn puolesta ja se on helpottanut elämääni isosti. Olen myös ostanut Spotifyn käyttöön oton jälkeen enemmän levyjä, mutta pelkään olevani poikkeus. Levyostosten kohonnut määrä saattaa johtua enemmänkin töistä ja harrastuneisuudesta. Paljon potentiaalisia ostoksia on tullut myös tsekattua ja todettu sitten, ettei kannata ostaa.

Ideaalimaailmassahan Spotify ja vastaavat palvelut toimisivat uuden musiikin löytämisen kanavana (on niitä hyviäkin levyjä&artisteja tällä vuosikymmenellä tullut) ja se houkuttaisi ihmiset hankkimaan fyysisen levyn. Ideaalimaailmassa Spotify-soitoista artistit saisivat myös kunnollisen korvauksen.

Valitettava totuus vaan taitaa olla se, että valtaosa kansasta suhtautuu musiikkiin kertakäyttöhyödykkeenä. Monille riittää se, että musiikki on saatavilla. Ei sitä tarvitse omistaa. Nykyteknologia vielä mahdollista senkin, että Spotifyn saa kuulumaan kunnollisista äänentoistovehkeistä. Ei siis mikään ihme, että fyysiset levyt eivät houkuta.

En kyllä usko, että fyysiset levyt täysin katoavat. Tietty musiikkikuluttajien joukko haluaa edelleen musiikkinsa fyysisenä.

Elämme mielenkiintoisia aikoja, sanoisi joku...

P.S. Vielä parin tunnin ajan saamme jännittää kaksinkamppailua RATM vs. Joe McElderry. Lisätietoa vaikka täältä. Meikä voisi ainakin lähteä tuolle ilmaiskeikalle, joten toivotaanpa parasta.

P.S2. Ainakin kiistelty tekijänoikeuksien muutosehdotus on toistaiseksi haudattu. Hyvä niin, luulisin.

Vuoden 2009 levyt

2009-12-17T13:44:00.004+02:00

Tuossa vuosituhannen levyt -pöhinässä meinasi unohtua listata kuluneen vuoden parhaimmisto. Onneksi kotimainen musiikkilehdistö muistutti allekirjoittanutta tästäkin tarpeesta. Siispä seuraa kattavahko listaus vuoden parhaista levyistä, subjektiivisesti toki. Olen kuunnellut tänäkin vuonna suhteellisen vähän uutta musiikkia. Jätin jälleen livet ja kokoelmat listausten ulkopuolelle. Tsekatkaa silti vaikka pukin säkkiin Waitsin uusi live, Cohenin Live In London ja Hande Nurmion Dumari-boksi.

Kotimaiset:

1. PMMP: Veden varaan
2. Samae Koskinen: Elossa
3. Tuomo: Reaches Out For You
4. Regina: Puutarhatrilogia
5. Scandinavian Music Group: Palatkaa Pariisiin!
6. The Valkyrians: The Beat of Our Street
7. Jussi Syren&The Groundbreakers: From Vyborg to LA
8. Anssi Kela: Aukio
9. Asa&Toverit: Via Karelia
10. Them Bird Things: Fly, Them Bird Things, fly!

Ulkomaiset:

1. Joss Stone: Colour Me Free
2. Frank Turner: Poetry Of The Deed
3. Bruce Springsteen: Working On A Dream
4. Wolfmother: Cosmic Egg
5. Bob Dylan: Together Through Life
6. Them Crooked Vultures: Them Crooked Vultures
7. The Rural Alberta Advantage: Hometowns
8. Pearl Jam: Backspacer
9. Lily Allen: It's Not Me, It's You
10. Prince of Assyria: Missing Note

Yleishuomiona sanottakoon, että tämä vuosi oli sini-valkoisesti värittynyt. PMMP:n Veden varaan oli selvästi vuoden paras levy. Väittäisin, että top kolmoseen ei mahdu yhtään ulkomaista.

Paljon hyviä ulkomaisia levyjä tuli, mutta kärki oli aavistuksen tasapaksu. Mitään Gaslight Anthemin kaltaista piikkiä ei tämän vuoden levykasasta paljastunut. Lähimpänä ehkä Frank Turner, mutta sekin lähinnä huikean keikan vuoksi. Levykin on hyvä, mutta ei aivan huippu. Positiivinen yllätys oli myös se, että neiti Stone värkkäsi hyvän, itse asiassa tosi hyvän, levyn. Edellinen oli ikävästi puhki- ja tukkoon tuotettu.

Vuoden pettymys oli Working On A Dream. Okei, Brucen suhteen odotukset on aina katossa, eikä tuo huono levy ole. Mutta todella kovalle levylle tuosta olisi mahtunut ehkä 2-3 rallia. Mutta en valita, uusi levy tarkoitti uutta kiertuetta. Ja tänäkin vuonna paras näkemäni bändi oli...

THE HEART STOPPIN'
PANTS DROPPIN'
HARD ROCKIN'
EARTH SHOCKIN'
BOOTY SHAKIN'
LOVE MAKIN'
VIAGRA TAKIN'
HISTORY MAKIN'
LEGENDARY

E STREET BAND

Tämän vuosituhannen levyt

2009-12-13T15:09:00.003+02:00

Varoitus: tätä saa skrollata aika pitkään...

Yritin valita myös biisejä, mutta se oli liian vaikeaa. Ehkä vähän pidemmän kypsyttelyn jälkeen.

Tuli tuossa muutama yö sitten katseltua pimeää maantietä ja pohdittua kaikkien aikojen parhaita levyjä. High Fidelity -tyyppistä listaa emme seurani kanssa hyvästä yrityksestä huolimatta saaneet luotua. Ehkä siihen tulee vielä palattua, sillä listathan ovat parhautta.

Tuoreessa Suessa (12/09) Jari Mäkelä kiteyttää erilaisten listojen teon mainiosti.

"Keskivertokin musiikkifani ja kriitikko voi mielestään hallita rajattoman määrän albumeja, ja rock-albumien paremmuusjärjestykseen asettelu lienee maailman mielenkiintoisin urheilulaji heti potkupallojoukkueiden rankkaamisen jälkeen. Listojen lukeminen ja niiden mollaaminen on vielä viihdyttävämpää."

Ne parhaat futisjengit muuten ovat ManU, Brasilian maajoukkue ja TPS.

Mutta siis kuten taannoin tuli mainostettua näitä vuosikymmenen levyt -listoja on nyt ilmassa. Vuosikymmen on lopuillaan nyt (eikä vuoden päästä), joten näitä listoja on pukannut kaikissa vakavasti otettavissa musiikkimedioissa. Täältä listafriikeille alkuhätään listoja.

Eri musiikkimedioilla on myös oma kaanoninsa. Onhan se ihan ymmärrettävää. Formaatti se pitää olla lehdissäkin ja lukijakuntaa pitää palvella. Jotenkin kuitenkin varmaan kahlitsevaa, kun lehdessä pitää miettiä, minkälaisen listan sitä "kehtaa" tehdä. Väittäisin nimittäin, että monella toimittajalla on laajempi musiikkimaku kuin listat osoittavat. Mutta enhän sitä tiedä.

Rockin kaanon on muuten selvästi muotoutumassa uudelleen musiikkitoimittajien nuortuessa. Kaikkien aikojen levyjen listalle nousee Radioheadia (en ole koskaan tajunnut sitä), Strokesia, Nirvanaa ja muuta nykymusiikkia Beatlesin ja Beach Boysin sijaan. Näissähän on se mielenkiintoinen puoli, että nykyinen toimittajasukupolvi on elänyt nuoruuttaan 90-luvulla silloin kuin nuo nimenomaiset bändit olivat todella isoja. Yllättäen edellinen sukupolvi eli nuoruuttaan Beatlesin, Rolling Stonesin ja muiden vastaavien jyllätessä. Sattumaako? Niinpä.

Öisellä motarilla tuli pohdittua myös sitä, että pitääkö listauksiin ottaa yleisesti hyvinä pidettyjä levyjä (väittäisin, että useat oikeat musiikkitoimittajat tekevät ainakin osin näin, ehkä tietämättäänkin) vai voiko vetää reilusti oman täysin subjektiivisen mielipiteen mukaan. Vielä tärkeämpi kysymys listausta tehdessä on, kuinka paljon nostalgialle voi antaa tilaa?

Pari päivää asiaa pähkäiltyäni päädyin unohtamaan kaikenlaisen kaanonin, paitsi omani. Listaukset ovat kuitenkin aina subjektiivisia. Ihan sama kai se on, onko subjektiivisen valinnan peruste nostalgia tai henkilökohtainen muisto. Enemmän tai vähemmän ne hyvyydellään iskeneet levyt kuitenkin aina liittyvät jotenkin omaan senhetkiseen elämäntilanteeseen, luulisin. Ainakin minulla usein käy niin, että hyvä levy muistuttaa myös paljon jostain elämänvaiheesta. Eikä sitä nostalgiaa oikein sovi sivuttaakaan, kun ei omaa historiaansa pakoonkaan pääse.

Koska edellä Mäkelän Jarin kynällä oikeutettiin listojen rustaaminen melko tyhjentävästi, seuraa nyt allekirjoittaneen tämän vuosituhannen top 10 so far. Perusteluineen luonnollisesti.

Oli muuten hankala valita. Miten asettaa paremmuusjärjestykseen vaikkapa PMMP:n kaksi viimeistä levyä, Samae Koskisen Elossa-levyn ja Egotripin Matkustajan. Täydellistä pop-musiikkia kaikki omalla tavallaan. No tällaiseen päädyin puhtaasti subjektiivisen arpomisen tuloksena. Listalta on selvyyden vuoksi jätetty kokoelmat ja livelevyt pois.

10. Eppu Normaali - Sadan vuoden päästäkin

Eput ovat sitä nostalgiaosastoa, jota ei ehkä tulisi valittua listalle, jos takana ei olisi mittavaa yhteistä, yli 20 vuoden, historiaa. Ensimmäinen itse ostamani levy oli Eppujen Lyömättömät-kokoelma. Eppu Normaali on yksi niistä sellaisista hyvistä ystävistä, joille ei tarvitse soittaa välttämättä ollenkaan pariin vuoteen, mutta silti tietää kaiken olevan hyvin. Sitten joskus kun törmätään niin jatketaan juttua siitä, mihin viimeksi jäätiin.

En ole enää vuosiin kuunnellut Eppuja, mutta bändin koomaisen 90-luvun aikana sitä tuli usein toivottua, että bändi tekisi vielä yhden todella hyvän levyn. 2004 se hetki sitten koitti. Hyvä Eppu Normaali levy ei ole itsestäänselvyys nykyaikana, mutta tuolla levyllä kaikki osui kohdalleen.

9. Jesse Malin - The Fine Art Of Self Destruction

Se on aina hieno hetki musadiggarin elämässä, kun löytää jotain uutta, josta innostuu reilusti ja estoitta. Näin Kävi 2002 Jesse Malinin kanssa. Tyyppi oli tulossa Ryan Adamsin legendaarisen Savoy-teatterin keikan lämppäriksi, enkä tiennyt Malinista mitään. Kävin sitten samana iltapäivänä Keltaisessa jäänsärkijässä kuuntelemassa tätä levyä. Se oli kerrasta menoa. Hienot tarinat veivät romantikon mennessään.

8. J. Karjalainen - Lännen-Jukka

En tiedä johtuuko se omasta ikääntymisestä, mutta viime vuosina musiikkimaku on lipsunut entistä enemmän entistä rootsimpaan kamaan. Ensimmäisellä Lännen-Jukka levyllään Karjalainen pudotti leuan lattiaan. Electric Sauna (Suomen paras bändi) alkoi vaikuttaa hieman väsähtäneeltä ainakin levyillä, joten eteenpäin oli mentävä. Tai siis tässä tapauksessa taaksepäin.

Pointsit myös siitä, että Jiin lisäksi aika harvassa ovat ne kotimaiset artistit, jotka uskaltavat ottaa yhtä rajun irtioton aiempaan tuotantoon. Nurmio, Röyhkä ja varauksin Alangon Ismo. Onkos muita?

7. PMMP - Veden varaan

Tässä oli niitä useampiakin vaihtoehtoja, mutta sitten henkilökohtaiset syyt painoivat vaa'an tähän nimenomaiseen levyyn. Se leimautui vahvasti ilmestymisaikaansa ja henkilökohtaisiin elämänmyllerryksiini, jotka silloin tapahtuivat. Nykyään en juuri pystykään levyä kuuntelemaan. Mutta se ei muuta sitä, etteikö kyseessä olisi ensiluokkaista kotimaista pop-musiikkia. Jori on nero.

6. Leonard Cohen - Ten New Songs

Leonard Cohen on sellainen artisti, että hänen ääntään on pakko uskoa. Lähes koko 90-luvun hiljaiseloa munkkiluostarissa viettäneen kanadalaisen paluulevy oli käsittämättömän vahva.

5. Joss Stone - The Soul Sessions

High Fidelityssä kysyttiin, himmeneekö artistin aiempien aikojen maagisuus myöhempien rikosten myötä. Ainakaan suhteessani neiti Stonen kanssa ei käynyt niin, vaikka kolmas levy olikin melko kehno. Tänä vuonna ilmestynyt neljäs levy palaa hieman taas vähemmän tuotettuun maailmaan, mikä on hyvä. Ensimmäistä levyä minun ei tarvinnut kuunnella kuin puoli minuuttia ja olin rakastunut Jossin ääneen. Ensimmäinen levy on myös edelleen paras kokonaisuus, mutta se onkin tehty raskaan sarjan soul-covereista. Toista täysosumaa edelleen odottelen.

4. Anssi Kela - Nummela

Kun artisti tai levy myy älyttömästi (tässä tapauksessa yli 157 000 kappaletta), synnyttää se väistämättä vastareaktioita. Myös itsessäni Anssi on jäänyt viime vuosina vähemmälle kulutukselle. Fakta on kuitenkin se, että Anssi Kela on mainettaan parempi ja monipuolisempi muusikko. Toinen fakta on se, että Nummela on oikeasti ihan pirun hyvä levy.

Nummela on myös vaikuttanut elämääni myöhemmin ihan älyttömän paljon. Levyn myötävaikutuksella olen tavannut yhden parhaista ystävistäni, nähnyt hyviä keikkoja, saanut julkaistua ensimmäisen juttuni ja lähtenyt Englantiin. Onpa kyseisen levyn nimikappaleen kertosäe selittänyt minulle omaa käyttäytymistänikin eräällä bussimatkalla, kun en oikein ymmärtänyt, miksi siellä istuin. Se vain tuntui tarpeelliselta teolta. Eiköhän tuossa ole ihan tarpeeksi perusteluita tämän listan neljännelle sijalle.

3. Ryan Adams - Gold

Voi Ryan, mitä sinulle tapahtui? Adams on omassa katsannossani ehdottomasti lahjakkain 2000-luvun singer-songwriter. Yksi kaikkien aikojen lahjakkaimmista, ehkä jopa lahjakkain. Ryan Adams on myös aikamme suurin tuhlaajapoika.

Parhaimmillaan mies teki täydellistä musiikkia. Parhaimmillaan mies julkaisi huikeita albumeja. Huonoimmillaan hän teki keskinkertaisuutta. Ei siis aivan huonosti, mutta jonkinlainen itsesensuuri olisi voinut tehdä terää. Hieman harvemmalla julkaisutahdilla Adamsista olisi saanut puristettua todella timanttisia levyjä. Goldkaan ei ole ihan täydellinen Ryanin lahjoihin nähden. Silti se on parempi kuin suurin osa tämän vuosituhannen muusta musiikista.

2. The Gaslight Anthem - The 59 Sound

Toivon todella, että Gaslight Anthem pysyy kasassa, luomisvoimaisena ja tekee pitkän uran. Eihän pitkä ura koskaan jatkuvaa ilotulistusta ole, mutta tällä bändillä on eväitä vaikka mihin. Kahden levyn ja yhden ep:n jälkeen katalogista ei löydy yhtään huonoa biisiä. Gaslight Anthem on varteenotettavin ehdokas "uudeksi E Street Bandiksi" sitten... ikinä. Tämän bändin perässä voisin kuvitella kiertäväni Eurooppaa 20 vuoden päästä.

1. Bruce Springsteen (with the Seeger Sessions Band) - We Shall Overcome (American Land Edition)

Kuten jo lienee tähän mennessä tullut selväksi, yllätyksellisyys on kova juttu, vanha musiikki on kova juttu ja Bruce on kova juttu. Tätä taustaa vasten ei ole iso yllätys, että Springsteenin täysin puskista tullut Pete Seegerin katalogiin ja amerikkalaiseen perinnemusiikkiin luottanut projekti on kovin tämän vuosituhannen levy. Livenäkään melkein 20 soittajaa käsittänyt kokoonpano ei jäänyt jälkeen E Kadun Yhtyeestä kuin marginaalisesti.

This is my truth, what is yours?

Perusasioiden äärellä

2009-12-13T12:21:00.001+02:00

Mitä voisi tehdä sunnuntaina? Katsoa 80 minuuttia lätkädokkaria, juoda teetä ja pohtia, koska se lähikenttä jäädytetään...

Hyvää (ilmaista) musiikkia

2009-12-11T13:55:00.002+02:00

Smashing Pumpkins tuntuu ymmärtävän, ettei nykyistä kehitystä kannata yrittää pysäyttää, vaikka idealistiset romantikot (o/) asiaa eivät oikein sulatakaan.

Kotisivuillaan kurpitsat jakavat seuraavan vajaan vuoden ajan ilmaista musiikkia. Nettiin ilmestyy yksi uusi biisi per viikko yli 40 biisiä sisältävältä, pelkästään netissä jaettavalta, levyltä, vai miksi tätä pitäisi kutsua. Olkaapa hyvä.

Simply the best, always

2009-12-11T10:27:00.003+02:00

Oliko tämä nyt sitten uutinen?

Viime aikoina kotimaisen moottoriurheilujournalismin kuuma aihe on ollut jälleen kerran Kimi. Ralliin siirrytään. Pärjääkö se nyt vai pärjää? Melko sama. Ei se pärjää, ainakaan ihan vielä.

Se mistä piti kirjoittaa oli jotain paljon tärkeämpää. Taas kerran on kaikkien aikojen parhaat F1-kuskit rankattu. Tällä kertaa tulos oli oikea. Toki gallup tehtiinkin entisten kuskien kesken.

S uperação;
E sperança;
N unca desistir;
N inguém igual;
A ssenção!

Vaikea on vaan uskoa sitä, että ilman Suurimman Mestarin viimeisestä esiripusta tulee ensi keväänä jo 16 vuotta. Osapuilleen 15 vuotta sitten lopetin siis aktiivisen lajin seuraamisen. Ehkä jo ensi vuonna voin taas seurata. Brunoa odotellessa...

Keikalla: Frank Turner (+ Jaakko&Jay)

2009-12-08T15:28:00.003+02:00

I told you so...

Toisinaan musiikkitaivaan tähdet ovat keikalla oikeassa asennossa. Niitä keikkoja ei tule turhan usein vastaan, mutta ainakin niitä osaa arvostaa silloin. Usein asiaan liittyy se, että ne tulevat yllättäen ja pyytämättä.

Kutsun sellaista hetkeä nimellä "oikea keikka oikeaan aikaan". Ne ovat sellaisia hetkiä, jolloin elämän perustavanlaatuisesta rakenteesta paljastuu jotain olennaista, ymmärtää omasta elämästään jotain tärkeää ja ymmärtää (tai luulee ymmärtävänsä) ainakin pienen hetken ajan, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Tavastian rock-temppelissä osui tällainen ilta omalle kohdalleni maanantaina 7. joulukuuta. Frank Turner soitti juuri oikean keikan oikeaan aikaan. Eikä toki sovi vähätellä lämmittelijän roolissa kaahanneen Jaakko&Jayn roolia onnistuneen kokonaisuuden luojana. Kaksikon energinen folk-punk-räime toimii livenä takuuvarmasti aina. Puolen tunnin annos oli jälleen kerran juuri sopiva.

Turner itse on tullut melko pitkälle Million Deadin hc-punkista. Nelihenkisen bändin kanssa veivattu setti yltyi perinteiseen punkraivoon vain pariin otteeseen. Muutoin liikuttiin folk-punkin, perinteiseen rockiin kurkottavan ja protestilauluperinteestä ammentavan ilmaisun piirissä. Soittajat osasivat hommansa ja bändin soitannollisesta väripaletista löytyi riittävä määrä sävyjä. Bändi käytti koskettimia maukkaasti ja paikoin soundi johti ajatukseni Hold Steadyn tunnusomaiseen soundiin.

Päätähti antoi itsestään välittömän kuvan ja jutusteli yleisön kanssa useaan otteeseen. Spiikit toki olivat melko ennalta-arvattavia ja käsittelivät muun muassa suomen kielen vaikeutta ja Suomen ja Ruotsin vastakkainasettelua. Mutta entäs sitten? Joka keikalla toistuvat ohjelmanumerot (kuten yleisön jäsenen poimiminen lavalle huuliharppusooloa varten) eivät ole päälleliimattuja, jos niistä tulee välitön ja aito fiilis.

Erinomainen ilta kaiken kaikkiaan siis. Toki kaikenlaista napinan aihetta voisi löytää, jos sitä haluaisi kaivaa. Jaakko&Jay ei enää koskaan omalla kohdallani yllä siihen raikkauteen, kun ensimmäisen kerran kaksikon näin heistä etukäteen mitään tietämättä, Turnerin setti ei kestänyt kuin hiukan päälle tunnin ja ja ja... Valittaminen on tässä tapauksessa täysin turhaa. Kaikki olennainen tuli tehtyä ja koettua. Kun kohdalle osuu oikea keikka oikeaan aikaan, ei sitä kuulu pilata ylianalysoinnilla. Pitää vaan heittäytyä fiiliksen vietäväksi. Siitä musiikista nauttimisessa kuitenkin nähdäkseni pohjimmiltaan on kyse.

Menkää tarkistamaan nämä artistit, kun kohdalle jossain osuvat. Ette pety.

Paskaa lapsille?

2009-12-07T16:34:00.002+02:00

Tämän vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen kuulemma päättyy runsaan vuoden päästä. Senpä takia erityyppisiä "vuosikymmenen valiot" -listoja rakennellaan vielä tavallistakin innokkaammin ja vielä normaaliakin innostuneempina. Vaikka vuosikymmentä on yli kymmenesosa vielä jäljellä maailman musiikkilehdistö on jo julkaissut useampia 2000-luvun parhaat levyt/biisit/artistit/? -tyyppisiä järjestyksiä.

Ilkka Mattila teki HS:n sivuilla omia johtopäätöksiään otsakkeella Huono popvuosikymmen. Netti kuulemma tekee musiikin saamisen liian helpoksi. Myös muita ongelmia tai "ongelmia" Mattila nostaa esiin.

Suhtaudun itse vanhanaikaisen romanttisesti musiikkiin. Rakastan fyysistä levyä enkä ole kuin absoluuttisen pakon edessä valmis siihen, ettei musiikkia enää olisi kuin bittiavaruudessa. Kuitenkaan en näe nettiä musiikkia tuhoavana piruna. Päinvastoin.

Netti tekee musiikkiin tutustumisen helpoksi. Nykynuoriso on jo lähtökohtaisesti melko lyhytjännitteistä ja aika ylipäätään ei kannusta kovin pitkäaikaiseen pohdintaan tai odotteluun. Musiikkiin paneutuvat ihmiset kyllä antavat musiikille sen tarvitseman ajan. Itse olen netin kautta löytänyt valtavasti sellaista musiikkia, joka olisi varmastikin jäänyt muuten huomiotta. Olen myös innostunut suunnattomasti monistakin uusista bändeistä.

Mattila kirjoittaa: "Musiikkiteollisuus on maailmantalouden meressä säälittävän pieni pisara, mutta niinpä vain siitäkin otetaan kaikki irti, kun tarpeeksi monet uskovat, että vain tuloksella on väliä. Nuorethan kyllästyvät uuteen artistiin ensimmäisen levyn jälkeen, ja vanhemmat haluavat taas kuunnella vuodesta toiseen 30–40 vuotta sitten tehtyjä suosikkejaan.

Olemme siis saaneet paljon uusia artisteja, joista useimmat ovat jo lopettaneet ennen kuin saimme tietää, olisiko niistä tullut parempia. Ja lisäksi paljon Beatlesin ja Neil Youngin levyjä."

Tähän pätee sama minkä edellä esitin. Musiikki löytää reittinsä siitä kiinnostuneen kuluttajan luokse. Jos musiikki on riittävän hyvää, jää se elämään kertakäyttöhypen jälkeenkin. Mitä menneiden vuosikymmenten suosikkeihin tulee niin henkilökohtaisesti en esimerkiksi näe kovin surullisena asiana sitä, että Bruce Springsteen julkaisee levyjä tiuhempaan kuin koskaan, Bob Dylan elää taiteellisesti yhtä vahvaa luomisen kautta kuin 60-luvulla tai että Neil Young sai noin 30 vuoden kypsyttelyn jälkeen julkaistua ensimmäisen osan Archives-sarjaa.

Mattilan kirjoituksessa on rivien välissä toki hyviä pointtejakin, mutta itse en näkisi heti runsaan vuoden päästä päättyvää vuosikymmentä musiikillisesti huonona. Olisin enemmänkin huolissani esimerkiksi siitä, että radio tuntuu hakevan paikkaansa internet-aikakaudella tai siitä miksi edelleen vain promillejen tuhannesosa hyvästä musiikista pääsee mainstream-tietoisuuteen.

Huomautettakoon kauniiksi lopuksi, että kuluvan vuosikymmenen musiikkiin sopii perehtyä vaikkapa tänä iltana Tavastialla. Rokkiklupin lauteilla folk-punkin ykkösketjua Frank Turnerin ja Jaakko&Jayn muodossa. Ilkka Mattila ja muut epäilijät ovat sydämellisesti tervetulleita.

Festarikuume nousussa

2009-12-03T17:32:00.002+02:00

Sen kunniaksi pieni veikkauskilpailu.

Varsinaisessa Suomessa vasta odotellaan joulupukkia ja ensilunta, mutta ensi kesän festarikiinnityksiä tehdään meillä ja muualla juuri nyt. Provinssirockin ensimmäinen kova nimi oli suomalaiseen festarimaisemaan melko varma Rammstein. "Tän pitäis vetää väkee kivasti", todettaneen varmastikin Seinäjoen suunnalla.

Tuskin kysyntää ainakaan heikentää se, että saksalaisbändi käy tunnustelemassa maastoa helmikuussa Helsingissä. Homma toimii myös toiseen suuntaan. Itsekin odottelen joulukuista The Soundsin keikkaa viime kesän Ruisrockin jälkilämmöllä.

Myös Glastonbury julkaisi ensimmäiset kiinnityksensä. Legendaarinen festivaalihappeningin 40-vuotisjuhlia tahdittaa muun muassa U2.

Niinikään Ruisrock täyttää ensi kesänä 40 vuotta. 9.-11. heinäkuuta Ruissaloon odotetaan nimekästä kaartia. Merimaa esikuntineen tullee julkisuuteen asian tiimoilta. Helmikuun puolen välin tienoilla kuten viime vuonnakin.

Toivottavasti edellä mainittu irlantilaisbändi ei ole se isoin valttikortti. U2 olisi pitänyt nähdä Ruisrockissa 1982. Toisekseen "maailman isoin rockbändi" tulee Suomeen joka tapauksessa ensi elokuussa kahden keikan annoksena. Riittääkö kiinnostus kahteen kertaan? Ei.

Miten olisi vaikka viime kesän Glastonburyn pääesiintyjä? Samalla toteutuisi sitten myös Rainer Kosken ikuinen haave saada Springsteen Ruissaloon. Tosin Bruce ei kierrä ensi vuonna, mutta jos kiertäisi, takaan että Ruissaloon tulisi juuri sen verran väkeä kuin lippuja kehdattaisiin myydä.

Edellisellä kerralla tasalukua juhlimassa kävivät muun muassa Oasis ja Lou Reed. Sen jälkeen koittikin sitten vaikeat ajat. Nyt luulisin kuitenkin tapahtuman talouden olevan paremmin tiellä kuin vuosituhannen vaihteessa.

U2 on oma veikkaukseni, kunnes parempia ilmaantuu näköpiiriin. Toiveita toki olisi paljonkin Tom Waitsista alkaen.

Mikä olisi paras bändi Ruisrockiin 2010? Entä mikä on se ensi kesän pääesiintyjä on oikeasti? Ensimmäiselle oikein veikanneelle lupaan pienen musiikkiaiheisen palkinnon.

P.S. Jos akuutti Ruisrock-nostalgia alkaa vaivata, apua voi etsiä vaikka täältä.

Oikea askel

2009-12-02T17:28:00.002+02:00

Skenaario: jääkiekon SM-liigajoukkue on saanut edellisessä 13 ottelussa haalittua kasaan kuusi (6!) pistettä. Edellinen kolmen pisteen voitto on vajaan kahden kuukauden takaa. Keskiviikkopäivänä joukkue lähettää kutsun tiedotustilaisuuteen, joka liittyy valmennukseen. Potkut ja uutta äijää ruoriin?

Usein varmaan kuvio olisi juuri tämä. Turussa TPS teki keskiviikkona oikean ratkaisun Kai Suikkasen johtaman valmennusryhmän suhteen. Keskiviikkona julkistettu sopimus tarkoittaa sitä, että Suikkanen tiimeineen jatkaa Turussa kevääseen 2011 asti.

Tähän kohtaan Suikkasen jatko oli parasta mitä Palloseura pystyi tekemään. Ruissalon legendaarisen huvilan ollessa myynnissä ylimääräistä rahaa ei tosiaan ole. Lisäksi Suikkanen on varsin korkeassa kurssissa valmentajapörssissä. Kahvipöytäkeskusteluissa miestä oltiin jo viemässä isiensä maille Ouluun.

Seuraava askel olisikin kääntää pelillinen kurssi jälleen voitolliseksi. Torstaina olisi hyvä sauma aloittaa, kun Kärpät saapuu vierailulle etelään. Jos vaikka tällä kertaa vältyttäisiin siltä, että jossain vaiheessa peliä nukutaan kymppi ja peli menee sen mukana.

Brändi

2009-11-30T16:11:00.004+02:00

Kaiken takana on KJ?

Melkein joulukuulle joutui odottamaan ennen kuin tämän sesongin kiekkokeskustelussa päästiin taas vääntämään kaukalotappeluista. Hommahan lähti käyntiin viime viikon torstaina, kun odotetusti HIFK haki kalavelkojen maksua Tapparan Tuukka Mäntylälle. Tähän tapaan:

Caseahan edelsi IFK:n vetävä mainos, jolla taattiin kiinnostus häppeninkiin. Siitä syvempää analyysiä esimerkiksi Nikkola Mediasta.

No enivei. Nyt vesilasissa taas melskataan. Kenen on vastuu? Mitä tämä opettaa maamme nuorisolle tervehenkisestä urheilusta? Mihin jäi vastustajan kunnioittaminen? Entäs the Koodi? jne.

Suureen Tappelukeskusteluun en ota sen enempää kantaa. Lehdon Pete tekee sen omassa blogissaan tyhjentävästi. Kannattaa lukaista ajatuksella, jos ei ole vielä sitä tehnyt.

Edellä kerrottu ikään kuin alustuksena. Piti nimittäin siitä mainita, että Ilta Sanomien tämän päivän paperiversiossa on melko vetävä otsikko.

"Tappara: Kaiken takana on Jalonen".

Jutussa vedotaan Tapparan julkaisemaan tiedotteeseen, jossa ei hyväksytä HIFK:n tekemisiä. "Tappara ilmoitti lauantain tiedotteessa epäilevänsä, että valmentaja Jalonen on manipuloinut 'kokematonta seurajohtoa ja pelaajaa' Mäntylän jahtaamisessa."

Tiedote kokonaisuudessaan tässä.

Jäämme odottamaan jatkoa mielenkiinnolla. Vaikeahan tuollaista on todistaa puoleen tai toiseen. Kuka nyt ohjasi ja ketä. Olisi kieltämättä herkullista, jos selviäisi KJ:n ohjaavan diktaattorin ottein vanhaa kunnon brändiä. Olisi siinä sitten Hakki Hagmanilla ja muilla 80-luvun HIFK:n pukukoppikiusaajilla mietittävää.

Onhan Jalosella näyttöjä takavuosilta...

Joka tapauksessa keskustelu jatkuu. Odotamme eduskunnan kaatavaa välikysymystä.

Uusi alku 3.0

2009-11-27T08:00:00.005+02:00

On tullut aika...

Vajaan vuoden mittaisen tauon jälkeen on aika herättää blogi horroksestaan. Se on ollut mielessä jo pidemmän aikaa, mutta nyt aika on kypsempi kuin koskaan. Huomenna aika olisi vielä kypsempi, mutta ehkä se lipsuisi jo ylikypsän puolelle.

Paljon on vettä virrannut Aurajoessa ja niin edelleen. Viime keväänä elämä tuli väliin ja päivittäminen vaan jäi, kun ei ollut aikaa. Aikaa olisi toki ollut, jos sitä olisi järjestänyt, mutta henkisten resurssien kanssa oli vähän niin ja näin.

Toistaiseksi vuosi 2009 on tarjonnut pari oivallusta elämästä. Niistä ehkä lisää myöhemmin. Asiaa tulossa lattiasta kattoon. Tällä kertaa kirjoittaja ei kahlitse itseään vaan oikeita ja vääriä ajatuksia on tuloillaan aihepiiristä kuin aihepiiristä. Jotkut jutut voivat olla vain tarinoita. Se on yksi tämän vuoden oivallukseni.

Hyvä tarina on on pääasia, ei sen välttämättä tarvitse aina olla täysin totta. Hyvä tarina voi toki myös olla totta. Se jääköön lukijoiden päätettäväksi, mitä uskovat. Ne foorumit ovat sitten erikseen, joissa kaiken täytyy olla täysin totta. Tämä blogi ei ole sellainen.

Malliksi vähän tarinankerrontaa. Tämän höyryävän miehen voi bongata myös televisiosta ensi lauantaina.

Vuosi 2008: Osa 1 - musiikki

2009-01-02T16:30:00.001+02:00

Tähän aikaan vuodesta on tapana luoda katsaus menneeseen. Niin tekee myöskin tämä blogi useammassa osassa. Ensimmäisessä osassa lyhyt paluu menneeseen musiikkivuoteen.

Vuoden 2008 parhaat levyt

1. The Gaslight Anthem: The '59 sound
2. Tom Morello: The Fabled City
3. Scandinavian Music Group: Missä olet Laila?
4. Jesse Malin: On Your Sleeve
5. Ryan Adams: Cardinology
6. Southside Johnny with La Bamba Big Band: Grapefruit Moon
7. Egotrippi: Maailmanloppua odotellessa
8. The Hold Steady: Stay Positive
9. J. Karljalainen: Paratiisin pojat
10. Erykah Badu: New Amerykah, pt. 1

Sen enempää en perusteluja esitä. Kuunnelkaa itse ja olkaa vapaasti mitä mieltä haluatte. Se nyt kuitenkin myönnettäköön, että ihan kaikkia vuonna 2008 ilmestyneitä levyjä en ehtinyt kaikesta yrityksestä huolimatta kuuntelemaan. Mainitusta syystä johtuen esim. Neil Youngin tuorein julkaisu jäi listalta uupumaan.

Vuoden 2008 parhaat keikat

Näitä en ala edes numeroimaan, mutta runsaassa kolmessa viikossa kymmenen nähtyä Bruce Springsteen&The E Street Band -keikkaa. Priceless, joku voisi sanoa. Tähänastisen elämän voimakkain puhtaaksiviljellyn riemun tunne, ja se jatkui viikosta toiseen. Lopullinen purkautuminen (ja romahdus) tapahtui sitten Helsingin keikan jälkimainingeissa. Onneksi oli läheiset vieressä taluttamassa lapsenlailla itkevää bloggaria ihmismassassa kohti bussipysäkkiä.

Vaikka vuosi henkilöityikin vahvasti yhteen nimeen ja yhteen bändiin, myös muuta mukavaa tuli nähtyä. Päällimmäisenä mieleen muistuvat Niilon vierailu Helsingissä, piipahdus Porissa jazzien aikaan sekä Scandinavian Music Group DBTL:ssä.

Alkaneen vuoden odotuksia

Levyrintamalla on muutamia mielenkiintoisia julkaisuja ja hyviä keikkoja tulossa. Niistä mainittakoon tässä Springsteenin tammikuun lopulla ilmestyvä levy. Itse levyn suhteen odotukset eivät ole kovin korkealla, mutta julkaisua seuraavaa kiertuetta silmälläpitäen on jo joitakin henkisen tason valmisteluja tehty. Lisäksi kovan livebändin maineessa oleva The Gaslight Anthem valloittaa helmikuussa Tavastian. Mielenkiinnolla odotan, onko tästä nuoremman polven lupaavasta New Jersey -bändistä haastamaan se kuuluisammat NJ-yhdistelmät. Pari kovaa levyä ja pari hyvää keikkaa ei vielä riitä. Bon Jovin ohi heittämällä, luultavasti Southside Johnnynkin poppoon ohi, mutta miten lähelle pääsevät E Kadun Yhtyettä? Tästä leikkaus kymmenen vuoden päähän, kun näen 20-30 Gaslight Anthemin keikkaa vuodessa?

Automaation ihmeet

2008-12-02T13:35:00.006+02:00

I'm grumpy old man...

Viime aikoina olen taas ehtinyt vierailla säännöllisesti Turun mainiossa uudessa pääkirjastossa. On valoisaa ja avaraa ja hyllytilaa ja kahvilaa...

Ei, tällä kertaa en valita siitä, että kirjasto on aivan liian meluisa ja torin omainen. Minusta kun kirjaston pitää olla hiljainen, nuhruinen ja hieman sekava niin, että tenttiin luvun voi jättää hyvällä omatunnolla väliin kun tenttikirjaa "ei vaan löytynyt". Onneksi ainakin osa yliopiston kirjastoista täyttää vielä kaikki hyvän kirjaston tunnusmerkit.

Lähinnä olen hämmästellyt ja protestoinut hiljaa mielessäni kirjaston automaatisoitua 2000-lukulaista asiakaspalvelua. Teoshaut ovat aikaa sitten siirtyneet tietokoneelle ja sen hyväksyin jo hyvän aikaa sitten, mutta nykyään lainaamisen (menettelee) lisäksi myös palautus on täysin automaattinen.

Okei. Kaikki tämä menisi, mutta taannoin yritin palauttaa levyä tiskille niin nämä kolme (3) tiskin takana juorunnutta työntekijää eivät suostuneet ottamaan levyä vastaan. Mietin vaan että mistä ihmiset (pienen) palkkansa saavat...

Listataan laulajia

2008-11-20T15:21:00.003+02:00

Rolling Stone keräsi taannoin muusikoiden ja muiden alan vaikuttajien mielipiteitä rock-aikakauden (ilmeisesti tässä ajatellaan aikaa n. 1950 -->) parhaista laulajista. Varsin sekalaisen seurakunnan mielipidekavalkadi on odotetusti kirjava. Myös osa lapuista oli aavistuksen vaikeaselkoisia, mielestäni.

Käsialanäytteitä

Rolling Stonen grafologit kuitenkin ilmeisesti ovat asiansa osaavaa väkeä, sillä äänet saatiin laskettua ja laadittua Virallinen Totuus.

Listat ovat listoja ja niitä on hauska analysoida ja kritisoida. Kritiikki on parhaimmillaan silloin, kun se on puhtaasti subjektiivista vailla minkäänlaista objektiivisuutta ja/tai asiantuntemusta. Siksi pettymyksekseni pitää todeta RS:n listan olevan noin laajaksi pooliksi melko hyvin jäljillä.

Alla kuitenkin oma listani. Sijat 1-3 ovat kiveenhakattuja, vaikka Freddien asettaminen Arethan edelle vaati jonkinmoista pähkäilyä. Siitä alaspäin järjestys vaihtunee päivän mukaan. Muutaman unohdetun nimenkin varmasti muistan heti kun julkaisu-nappia painan...

This is my truth, tell me yours

1. Freddie Mercury
2. Aretha Franklin
3. Sam Cooke
4. Dusty Springfield
5. Roy Orbison
6. Leonard Cohen
7. James Brown
8. Marvin Gaye
9. Johnny Cash
10. Otis Redding
11. Curtis Mayfield
12. Janis Joplin
13. Nina Simone
14. Frank Sinatra
15. Al Green
16. Ray Charles
17. Bruce Springsteen
18. Patti Smith
19. Sam Moore
20. Bon Scott

17 kaunista Eppua

2008-11-19T13:20:00.002+02:00

Tässä on viiisi Eppua, viisi kaunista heppua...

Jos tämä olisi lehtijuttu teksti alkaisi varmaan jotenkin näin: Suomalaisen rockin epäjumala/dinosaurus/? Eppu Normaali julkaisee käynnissä olevan kiertueensa kaikki keikat virallisina keikkataltiointeina. Jokainen 17 keikasta saa levymuotonsa vielä ennen joulua.

Tähän toiseen kappaleeseen tulisi sitten varmaan jotain höpöhöpöä yhtyeen menneestä punk-suuruudesta ja yli miljoonan levyn myynnistä ja siitä kuinka Syrjät&co. ovat soitelleet suomalaisen miehen (ja miksei naisenkin) syvimmän sielun e-kieliä jo yli 30 vuoden ajan...

---

Koska tämä ei ole lehtijuttu, tyydyn wanhana Eppu-diggarina toteamaan, että ajatus sinänsä on hyvä ja aiheuttaa allekirjoittaneessa A) tiettyä painetta vääntäytyä keikalle (lähin maasto tosin on joku porilainen kuppila, joten taitaa jäädä menemättä. Matka ei ole ongelma vaan kaupunki) tai B) hankkia valikoidut äänitteet itselleen.

Kallistun kiistatta jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Periaatteessahan jokainen noista olisi kiinnostava hankinta ja antaisi bändillekin mahdollisuuden rakentaa varsin maukkaita settejä fanien iloksi. Mutta käytyäni scouttaamassa parin ekan keikan settilistan Eppujen sivuilta, havaitsen tietyn ongelman. Seteissä ei ole tarpeeksi vaihtuvuutta, ainakaan vielä. Eppujenkin katalogista löytyisi reilusti enempään vaihtelua kun 3-4 biisiä per ilta. On sekin toki enemmän kuin joillain muilla bändeillä.

Seuraamme (tai ainakin minä seuraan) kuitenkin mielenkiinnolla kiertueen etenemistä. Joka tapauksessa kyseessä on Suomen oloissa mielenkiintoinen pelinavaus keskikaistan kautta. Toivottavasti siitä otetaan mittavan Eppu-koneiston taholta niin paljon irti, että julkaisuista on muillekin, kuin keikkaa jälkimainingeissa fiilisteleville, iloa.

BOSSTIME just around the corner

2008-11-17T19:54:00.005+02:00

Backstreets kertoo ilouutisen, vaikka jouluunkin on vielä yli kuukausi.

-----

NEW ALBUM: WORKING ON A DREAM SET FOR JANUARY 27 RELEASE
It's official: Bruce Springsteen's new album is set for January 27 release on Columbia Records. Working on a Dream was recorded with the E Street Band and features twelve new Springsteen compositions plus two bonus tracks. It is the fourth collaboration between Springsteen and Brendan O'Brien, who produced and mixed the album.

Track list:
1. Outlaw Pete
2. My Lucky Day
3. Working On a Dream
4. Queen of the Supermarket
5. What Love Can Do
6. This Life
7. Good Eye
8. Tomorrow Never Knows
9. Life Itself
10. Kingdom of Days
11. Surprise, Surprise
12. The Last Carnival

Bonus tracks:
The Wrestler
A Night with the Jersey Devil

Springsteen said, "Towards the end of recording Magic, excited by the return to pop production sounds, I continued writing. When my friend producer Brendan O'Brien heard the new songs, he said, 'Let's keep going.' Over the course of the next year, that's just what we did, recording with the E Street Band during the breaks on last year's tour. I hope Working on a Dream has caught the energy of the band fresh off the road from some of the most exciting shows we've ever done. All the songs were written quickly, we usually used one of our first few takes, and we all had a blast making this one from beginning to end."

Working on a Dream is Bruce Springsteen's twenty-fourth album and was recorded and mixed at Southern Tracks in Atlanta, GA with additional recording in New York City, Los Angeles, and New Jersey. [press release from www.shorefire.com]

The album drops just five days before Bruce and the E Street Band play the halftime show at Super Bowl XLIII. A preview of the album's title track came last night on NBC's Sunday Night Football, a 90-second edit of the song over halftime highlights:

------

Kiertueestakin huhutaan. Eurooppaa pitäisi kiertää maalis-huhtikuussa. No, keväiset suurkaupungit ovat kuulemma ihan kauniita. Toistaiseksi niissä onkin tullut poikettua vaan kesäisin ja syksyihin.

Hanoi Rocks lopettaa

2008-10-22T14:28:00.003+03:00

...taas.

Tällä kertaa kuitenkin ilmeisesti Mike ja Andy ovat ihan hyvissä väleissä kuopaamassa bändiä. Ainakaan viime viikonloppuna Anttilasta bongattu Monroe ei ollut ripottelemassa tuhkaa itsensä päälle vaan osteli levyjä ihan hyväntuulisena.

Sanokaa mitä sanotte nuoriso, mutta Hanoi on ehdottomasti yksi Suomen kaikkien aikojen bändejä, noin top kolmessa ellei jopa kaikkein kovin. Henkilökohtaisesti arvostan varsinkin bändin kovaa live-kuntoa. Ainakin uudelleen syntymisen jälkeen keikat olivat todella timmejä, eikä suurempaa nautintoaineista johtuvaa epätarkkuutta ollut havaittavissa. Ei ainakaan niinä kahtena kertana, kun minä bändin katsastin.

Kun joskus tulevaisuudessa listataan Suomen kovimpia bändejä ikinä, yksi iso mittari tullee olemaan ulkomailla saavutettu maine ja mammona. Siinä katsannossa Hanoi Rocks ja HIM tulevat löytymään samalta listalta. Live-kuntoa mittatikkuna käyttäen voisin suorittaa paremmuusvertailuja, mutta en viitsi. Siitä tulisi melko yksipuolista vertailua. Kukin voi vertailla ihan itsekseen ja päätyä haluamiinsa johtopäätöksiin.

Hanoi Rocks vs. HIM

Levyarvostelu: Tom Morello - The Fabled City

2008-10-15T16:25:00.002+03:00

Tällaisia aloin aikani kuluksi rustaamaan, että pysyisi jonkinmoinen tuntuma sitä odotellessa, että joku alkaisi juttuja haluta enemmänkin. On arvosteluja ennenkin eri yhteyksiin tullut kirjattua, mutta jos nyt yrittäisi suht säännöllisesti luoda jotain. Näitä ilmestynee silloin tällöin, eli silloin kun jokin levy tavalla tai toisella liikuttaa tai jättää kylmäksi.

--------------------------------------

Tom Morello - The Nightwatchman: The Fabled City (Epic/Red Ink)

40 minuuttia yhteiskuntakriittistä amerikkalaista ajankuvaa

Mainiona Rage Against The Machine -kitaristina tunnetuksi tullut Tom Morello on hypännyt toistamiseen parin vuoden sisällä The Nightwatchman-aliaksensa nahkoihin ja levyttänyt kuulijoiden iloksi 11 amerikkalaista yhteiskuntaa luotaavaa laulua.
The Fabled Cityn yhteiskunnalliset sävyt pomppaavat näkyviin pelkästään kansivihkoa selaamalla. Vaikka ei tuntisi RATM:n ja Morellon historian yhteiskunnallisia aspekteja (bändi mm. esiintyi taannoin republikaaneja kritisoivan mielenosoituksen), sanoja lukemalla ei voi välttyä ajatukselta, että amerikkalaisen elämänmenon nykysuunnasta ja George W. Bushin hallinnon kritiikistä tässä on kyse. Useat biisit, esimerkiksi The King Of Hell ja Midnight In The City Of Destruction, jättävät melko vähän tulkinnanvaraa varsinkin julkaisuajankohdan huomioiden.
Musiikillisesti The Nightwatchman kulkee melko tuttuja latuja, vaikka pelkästään Rage Against The Machineen tutustuneen kulmakarvoja Morellon soolominän tekemiset oletettavasti kohottavatkin. Merkittävimpänä erona soolodebyytti One Man Revolutioniin on akustisen ilmaisun asteittainen häivyttäminen. Fabled Cityn syrjäisiltä kujilta on löytynyt paljon soittimia, joilla soundia tuetaan ja maustetaan mehevästi. Rujot tarinat ja raa’at soundit ovat kuitenkin edelleen eittämättömässä keskiössä. Monin paikoin Morellon musiikillinen ote tuokin luontevasti mieleen Nick Caven.
Tuottajan pöydän taakse on löydetty jälleen Brendan O’Brien, jonka kanssa Morello onkin tehnyt yhteistyötä jo viime vuosikymmenen puolivälistä lähtien. Viime vuodet O’Brien on puuhaillut pääasiassa Bruce Springsteenin tuottajana, mutta Nightwatchmanin seurassa Atlantan miehen tuotannollinen ääni kuulostaa oikeammalta ja omalla vinksahtaneella tavallaan luonnollisemmalta kuin Springsteenin klaanin parissa.
Keksitty kaupunki on paikka, jossa vierailee ristiriitaisin tuntein. Toisaalta mielellään, sillä Nightwatchmanin maailma on kiehtova. Kurkistus amerikkalaisen unelman kääntöpuolelle on kuitenkin äärimmäisen raskas. Silmien ja korvien eteen levittäytyvät maisemat eivät ole lainkaan viehättäviä vaan näkemäänsä jopa hieman pelkää. Karmeinta onkin, että ehdottomuudellaan Morello saa kuulijansa vakuuttumaan siitä, ettei Fabled City ole lainkaan keksitty.

****

Huhut vellovat

2008-10-01T11:34:00.002+03:00

Hawk 105.7 -radiokanavan nettisivut kertovat tänä aamuna seuraavaa:

BRUCE SPRINGSTEEN: Album in January

We have confirmed that Bruce Springsteen and the E Street Band are recording a new album and that it will be released in the new year, prior to the band playing halftime at the Super Bowl on February 1st in Tampa, Florida. Brendan O'Brien, who produced The Rising and Magic for Bruce, has been behind the board at sessions in his Southern Tracks studio in Atlanta and Springsteen's Thrill Hill studio in New Jersey. While O'Brien would not confirm for us that Springsteen is recording, he did tell us that Bruce is "on an amazing creative roll right now." As we understand it, Springsteen plans to follow the album with a tour in the spring.

No niin. Tämähän on oikein kiva, jos/kun huhu pitää paikkansa. Enää pitäisi löytää a) aikaa b) rahaa tuota mahdollista kiertuetta varten. Super Bowlin jätän kyllä suosiolla väliin ja tyydyn katsomaan töllöstä. Tunnen kyllä ihmisiä (kyllä, monikossa), jotka ihan vakavissaan yrittävät liput jostain löytää tuohon viihde(- ja urheilu)spektaakkeliin. Ja siis nimenomaan vain tuon puoliaikashow'n vuoksi.

Urheilutoimittajuuden peruskurssi

2008-09-30T20:53:00.003+03:00

Eli miten kysytään hyvä kysymys?

Yllä olevaa on joskus tullut itsekin pohdittua, kun urheilutoimittajuuden viidakossa toisinaan kahlaan. Myönnän, että itsekin on tullut joskus kyseltyä hieman sekavia, ylipitkiä ja itsensä selittäviä kysymyksiä. On se kuitenkin hyvä huomata, että myös ammattilaiselta karkaa mopo toisinaan näpeistä.

Tänään oli muuten paikallisella jääkiekko-Palloseuralla tiedotustilaisuus. Olin mielessäni valmistellut jopa jonkun ajankohtaisen ja mielestäni olennaisen kysymyksen päävalmentajalle esitettäväksi. No herra Virta ei saapunut paikalle. Paikalla olivat sentään Kyle ja Jamie. Toivotaan, että uusien tulokkaiden ammattimaisuus ei rajoitu pelkästään ympäripyöreään hokijargoniin.

Penalle töitä

2008-09-18T16:12:00.002+03:00

Pentti Matikainen on saanut uuden työpaikan kertoo Jatkoaika.

Sinänsä voisin kuvitella tuon olevan hyvä siirto Ässiltä. Pentti on ainakin allekirjoittaneen mielestä ihan pystyvä kaveri, varsinkin jos joku toinen kertoo taloudelliset realiteetit ja pitää huolen, ettei Pentti hypi raamien ulkopuolelle.

Sen sijaan pestin pituus kohottaa kulmakarvoja. Vuoden 2008 loppuun? Ja nyt eletään siis syyskuun jälkimmäistä puoliskoa. No, ehkä sopimuksessa on jonkinmoinen optio siltä varalta, että homma menisi hyvin.

Joka tapauksessa jotenkin uutta tervehenkisyyttä, tai ainakin yrittämistä, Ässien taholta. Seuraava askel lienee uskottavan ja ammattitaitoisen päävalmentajan hankkiminen. Jännittää lähinnä kestääkö tämä prosessi keväälle vai natsaako ennen joulua.

Kuka vie mediapelin?

2008-09-16T11:44:00.004+03:00

Tänään on sitten kauan (?) odotettu kotiavaus Tepsillä edessään, jääkiekossa nimittäin. Saa nähdä pystyykö kamppailemaan jalkapallopuolen kanssa medianäkyvyydestä. Futis-Tepsihän pudotti eilen oman Mara-pomminsa. Yllättävää kyllä, mutta kuitenkin odotettua ja jossain päin jopa toivottua. Ajankohta tuntuu kyllä hieman paniikkitoiminnalta. Eiköhän ne mitskut menneet jo, vai?

Mutta siis tänään ensimmäinen kotimatsi Artukaisissa. Päivän Turun Sanomat, jolla jääkiekkopuoleenkiin on omat melko... selkeät kontaktinsa, ei promoa tapahtumaa suuresti. Urheilusivujen pienellä kaikuluotaamisella selviää, että etusivulle on aseteltu Mara-uutiset. Seuraavalla sivulla on pieni juttu loukkaantuneesta vastuunkantajasta. Vieressä isolla kuvalla varustetussa jutussa kirjoitetaan entisistä TPS-pelureista (Alatalo, Eronen, Mikkola), jotka ovat käyneet jäällä TuTon kanssa, eivätkä lausunnot Ruissalon suuntaan ole kaikkein ruusuisimpia.

No varmasti tulee vielä sekin aika, jolloin Tepsin playoff-juna on taas raiteillaan ja puolustuspeli venyy kuminauhan tavoin, ainakin TS:n sivuilla.

Ei sen puoleen, onhan promo-läpyskässä jotain hyvääkin. Aukeaman verran nimiä. Jo 2487 kannattajaa on antanut tukensa... Siitä vaan bongailemaan tuttujen nimiä tai sitä että nimet puuttuvat.

P.S. Lehteä lukemalla selvisi sekin, että Mikko Rautee on purkanut sopimuksensa Saksassa. Tästäkö apuja Tepsin senttiripulaan? Tai ehkä jonkun pitäisi kertoa Rakulle, että TuTon ensimmäisen maalin tekijä saa nykyään kebab-annoksen.

Jariton joukkue

2008-09-11T14:39:00.004+03:00

Palataanpa vielä hetkeksi pohtimaan eilistä...

Eilisen MM-karsinnan avausmatsi Suomi-Saksa oli a) tuloksellisesti ehkä pieni pettymys b) hyvä tulos, mikäli iltapäivälehtiä on uskominen. No, ainakin lähtökohdat alkaneeseen karsintaan ovat hyvät.

Okei, ei Suomi vielä ihan kuuta taivaalta saa. Kansallinen huipputaso on vielä varsin kapea and all that shit.

Unohdetaan hetkeksi pieni kansalliseen luonteeseen kuuluva tarve pettyä ja maalailla kehnoa tulevaisuutta kulman taakse. Pelihän oli huikea. Ensinnäkin Suomi pelasi tasan Saksaa, Saksaa, siis Saksaa, vastaan. Myönnetään suhtauduin Suomen mahdollisuuksiin pessimistisesti. En olisi ikinä uskonut moiseen tulokseen. Toisekseen ja olennaista on se, millaisella pelillä tasuri tuli. Jo ensimmäisen vartin aikana näkyi, ettei ainakaan asenteesta pätkisi. Se oli ehkä näkyvin, ja tulevaisuutta ajatellen myös suurin, parannus entiseen.

Kolmannekseen on olennaista huomata, että Jari "Kuningas" Litmanen ei pelannut. Rohkenen väittää, että hyvä niin. Tapoihin kun kuuluu, että kun Kunkku on kentällä, peliä pelataan Kunkun kautta. Kun ei ollut Kuningasta, jolle syöttää, piti tehdä omia ratkaisuja. Ei välttämättä huono juttu. Väitän, että jos Jari olisi kentällä ollut, Suomi ei olisi kyennyt yhtä nopeaan peliin kuin se nyt kykeni.

Odotamme mielenkiinnolla jatkoa. Sitä seuraa noin kuukauden päästä. Nyt kuitenkin aika keskittyä lätkään. Avauskiekon putoamiseen runsas kolme ja puoli tuntia. Vähän jännittää jo, vaikka turkulaisittain liigan ennakkoasetelmat eivät suuria lupaakaan. Mutta ehkä jalkapallon innoittamana... Eipä pelaa Tepsissäkään yhtään Jaria.

Pim,olet hypnotisoitu

2008-09-07T18:32:00.004+03:00

Eikun siis haastettu.

Nikkola haastoi meikäläisen hyvän asian puolesta. Ehdot ovat seuraavat:

Listaa viisi laulua, joista pidät tällä hetkellä. Ihan sama, mitä genreä ne ovat, millaiset sanat niissä on tai ovatko ne edes hyviä, mutta niiden täytyy olla lauluja, joista todella nautit tällä hetkellä. Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!

1. The Hold Steady: Constructive Summer

Kivat kitarat, kiva koorus ja niin edelleen. Ja sitä paitsi sisältää pophistorian nerokkaimpiin lukeutuvan lainin: Raise a toast to Saint Joe Strummer/I think he might have been our only decent teacher.

2. The Gaslight Anthem: Drive

Paras uusi löytö hetkeen. New Jerseyn rock-romantiikkaa päivetettynä 2000-luvulle. Tasalaatuista parhautta. Vielä kun löytyisi debyyttilevy, jolta tämäkin klippi on.

3. Scandinavian Music Group: Vieläkö soitan banjoa?

Innostuin taannoin DBTL:ssa keikalla nähtyäni. Taitavat soittajat ja ihana laulaja on kombinaatio, joka yleensä vetoaa. Niin tälläkin kertaa. Kunhan tulee syksy voin käpertyä punaviinipulloon ja velloa surussa. Tämä biisi ikään kuin vaatii sitä.

4. Kid Rock: All Summer Long

Kid Rockin ilmeisesti täsmäkesähitiksi kynäilemä semi-ärsyttävä renkutus, jossa lainattu yhtä ja toista. Ansioksi laskettakoon (kai) se, ettei lainailu jää keneltäkään huomaamatta. Tuskin kestää kovin kauaa kulutusta, mutta menee jonkin aikaa ihan kivasti. Tapoihini kuuluvasti olen tämänkin bongasin kaksi kuukautta kesän jälkeen.

5. Bruce Springsteen: Sherry Darling

Jottei maine ihan menisi, laitetaan pakollinen Springsteen tähänkin. Jokainen listani vaatii sen. Henkilökohtainen Bruce-lottoni arpoi tällä kertaa tämän. Tällainen "tyttöjä ja autoja" -ralli, mutta on niitä muitakin.

Haastetaanpa Sadekoira, Neiti Takkutukka ja Kiiluva. Ai niin, viisi piti haastaa. No, sovitaan ettei mulla ole kavereita.

Hatut päästä osa 2

2008-09-05T11:39:00.002+03:00

Tällä kertaa kuitenkin varsin positiivisessa mielessä.

Timo Nummelin. Googlettakoon, jotka eivät nimeä tunne. Ainoa oikea TPS-ikoni täyttää sunnuntaina 60 vuotta. Tänään on kahvitarjoilu Olkussa 14-17. Menkää sinne, jotka ehditte.

Tutkiskelin tuossa TPS-pakistoa. Pitäisikö ehdottaa seurajohdolle, että hilaisivat sen numeron 3 hallin katosta, vaikka Petteri ei Turkuun olekaan vielä palaamassa. Toki Numppa itse naurahtaen kieltäytyisi, jos paluuta hänelle joku ehdottaisi. Viimeisen päälle herrasmiehenä Nummelin toki tajuaa, ettei se olisi parikymppisille eteenpäin pyrkiville jääkiekkoilijoille kovin hyvää mainosta, jos ja kun 40 vuotta vanhempi pappa olisi pakkien parhaimmistoa.

Hatut päästä

2008-09-03T19:19:00.003+03:00

Tarkoitus oli herättää blogi henkiin hieman iloisemmissa merkeissä, mutta kun tämä uutinen minut tavoitti, sitä ei voinut jättää huomiotta.

Don LaFontaine RIP.

Jaa siis kuka? No, trailerihemmo tietysti. Lisävalaistusta asiaan tarjoaa Iltalehden netti-tv.

Joskus aikanaan sitä tuli porukalla kavereiden kanssa pitkään ja hartaasti mietittyä, kuka on tuo mystinen ääni trailereiden takana. Kirjoitin aiheesta jopa novellirungon hieman Kummeli-hengessä. Kummelithan aikanaan tekivät sketsin "Totuus joulupukista". Mahtava sketsi. Harmi vain, että novelli on kadonnut johonkin ajan hampaan puristuksessa. Ehkä se olisi pienellä päivityksellä jopa ihan lukukelpoinen.

Jotain uutta, jotain vanhaa...

2008-09-03T16:11:00.001+03:00

...toivottavasti piakkoin.

Olen hahmotellut tekeväni tänne pian hieman uudentyyppistä sisältöä. Osoite säilyy, tekijä säilyy, sisältö ehkä muuttuu ja päivitysväli luultavasti tihenee.

Soon but not yet.

SE tapahtuu

2008-04-10T12:57:00.005+03:00

Tänään on se päivä, josta kysytään vuosien päästä: missä olit kun SE tapahtui?

Tänään SE tapahtuu Espooossa alkaen kello 18.30. Silloin pelataan neljäs SM-liigan finaali vuosimallia 2007-08. Ottelusarja on Kärpille 2-1, mutta tämän illan jälkeen 2-2 ja sen jälkeen... Elämme kovia aikoja ystävä hyvä, sanoisi Aku Ankan puhuva koira. Valta kotimaisen kiekon kärjessä on muuttumassa.

Lähihistorian kirjoista on nopeasti nähtävissä, että valta suurseuralta toiselle on ennenkin tapahtunut keskinäisissä ottelusarjoissa. Jotta TPS saadaan mainittua samassa yhteydessä kuin tämän vuoden finaalit otetaan esimerkki sieltä.

Kaudella 1988-89 semifinaaleissa kohtasivat TPS ja Tappara. Tappara oli hallitseva triplamestari, mutta niin vain nälkäinen turkulaisporukka tuli 2-0 otteluvoitoista rinnalle ja ohi. Finaalit Hannu Aravirran JYPiä vastaan olivat sitten melko helppoa kauraa (those were the days...).

2003-04 menestyksestä pöhöttynyt TPS kohtasi finaaleissa nälkäiset Kärpät. Kärpät oli halukas ja tuore joukkue, joka halusi voittaa viikatemiehen kourissa korisseen ex-suurseuran. Vaikka Palloseuran tuhon siemenet oli kylvetty jo aiemmin, tuosta finaalitappiosta alkoi katastrofaalinen persliuku.

Nyt olemme tilanteessa, jossa kylläinen Kärpät kohtaa nälkäisen Bluesin, joka pelaa ensimmäisiä finaalejaan... Kiekossa marginaalien ollessa edes jossan määrin pieniä, niin kuin nähdäkseni nyt, hengellä on ollut tapana jyrätä materian yli. Joskus siihen riittää yhdenkin yksilön rajaton päättäväisyys (Ilves 1985).

Hataran historialuennon, ja uskoni historian kertautuvuudesta, tueksi esitän vahvoja mielipiteitä sekä joitakin faktoja.

- Bluesilla on viimein perusfasiliteetit kunnossa.
- Joukkueelle on viimeisen parin vuoden aikana muotoutunut selkeä toimintastrategia, jonka mukaan toimitaan.
- Seuran juniorit ovat vuosia olleet kotimaisen kiekkoskenen kärkeä.
- Seurassa on paljon osaavia ihmisiä (valtakunnan johtavaa pelaajakoordinaattoria Jukka Holtaria ei voi sivuttaa. Aiemmin varsin rajallisella rahalla kilpailukykyisiä jengejä Jyväskylään koonnut Holtari on Espoossa saanut hieman enemmän rahaa käyttöönsä ja tulokset alkavat näkyä).
- Vaikka Salonojan Jussin Visa ei ehkä vingukkaan Bluesin hyväksi aivan yhtä kiivaasti kuin aiemmin, niin kyllä sitä rahaa silti on. Eikä Espoossa tarvitse täristä kauheasti, vaikka pari tilikautta olisivatkin hiukan pakkasella. Tietynlainen taloudellinen turvallisuus ja mahdollisuus pitkäjänteisyyteen ovat näissä jutuissa kuitenkin aika isoja tekijöitä. (Tämän saman teeman ympärillä varmaan futis-Tepsin suhteen tullaan tänä sesonkia kirjoittamaan ainakin joitakin palstamillimetrejä).

En toki usko Kärppien kokevan samanlaista avaruudesta allikkoon -syöksyä kuin TPS:n, mutta 2000-luvun dominanssi on murtumassa ja tulee murtumaan.

Eli jos SE ei tänään tapahdu, niin SE tapahtuu myöhemmin, ehkä ensi kaudella tai sitä seuraavalla, mutta SE tapahtuu. Vääjäämättä. Seuraava todellinen suurseura tulee Espoosta.

(Ja jos SE ei tapahdu tänä keväänä, syy löytyy Bluesin maalilta).

Tusinatop: maaliskuu 2008

2008-04-04T13:11:00.002+03:00

1. Erykah Badu: New Amerykah pt. 1 (levy)
2. Whiskeytown: Faitless Street (levy)
3. Henk. koht nostalgialevyt (J. Karjalaisen Tähtilampun alla etunenässä)
4. Edelliseen liittyen myös Miljoonasateen (lähes) koko tuotanto
5. Raymond Carver: Rivi riviltä, lyönti lyönniltä (runokokoelma)
6. Juhani Peltonen: Elmo (kirja)
7. John Steinbeck: Ystävyyden talo (kirja)
8. The Clash: The Clash (levy)
9. Neil Young: Zuma (levy)
10. There will be blood (leffa)
11. Lehti
12. Adele: 19 (levy)

Kupittaalla pelataan taas finaaleja

2008-03-27T14:06:00.004+02:00

Tänään se alkaa! Turkulaisen lätkäkauden odotettu ja ennakoitu huipentuma. TuTo pelaa Mestiksen finaaleja Kajaanin Hokkia vastaan tänään Kupittaalla klo 18.30 alkaen. Jos ei pääse paikalle, spektaakkelia sopii seurata vaikkapa Urheilukanavan kautta. Sitä ennen kannattaa paneutua Jatkoajan ottelusarjaennakkoon.

Odotettavissa on huikeat finaalit. Ellei jotain kummaa tapahdu, nähdään tänään kauden parasta kiekkoa Turussa kaikki sarjat huomioiden. Hokinkin pelillinen identiteetti rakentuu kuitenkin hyökkäyksen kautta, joten odotettavissa iloista peliä. Ikakin on jo useampaan kertaan ehtinyt todeta eri medioissa, ettei hyökkäyspelaamista TuTossa ainakaan aleta suitsia tässä vaiheessa kautta. Miksi pitäisikään?

Kyseessä on melko varmasti viimeinen kerta vähään aikaan, ainakin tällä vuosikymmenellä, kun Turussa kiekkofinaaleja pelataan, missään sarjassa tai missään ikäluokassa C-junnuista vanhempien sarjoissa. TuTon jengistä lähtee päävalmentajan lisäksi pari kentällistä pelaajia, eikä moisen aukon täyttäminen ole yhden yön juttu. Varsinkin kun samalla melko varmasti koko viime vuosina rakennettu pelillinen identiteetti poistuu ovesta. Valmentajahuhuissa pyöritellyt nimet kun eivät tuppaa vakuuttamaan. Ei kai vaan uusi koutsi tule Raumalta?

Tepsistä ja finaaleista ei parane oikeastaan edes puhua tässä yhteydessä. Liigassa työ on kesken ja junioritoiminta melko lailla kuralla. Taannoin käynnistetty Hockey Akatemiakin toripuheiden perusteella lähinnä yhden egomaanikon vitsi. No, riitääpähän herra rehtorilla ainakin aikaa tv-kommentaattorin hommiin.

Koska kaupungin kiekkoskenen tila on mikä on, tuntuu jotenkin oikeutetulta, että finaalit ovat Kupittaalla. Uuteen halliin on saatu mukavasti puhallettua vanhan jääladon henkeä: katsomot ovat lähellä kenttää, katto matalalla ja lihapiirakat hyviä. Vain koko päädyn seisomakatsomo, jossa itsekin tuli paleltua nuorempana kolme tuntia ennen matsia, puuttuu. Nopealla tarkastelulla en löytänyt, monesko finaalisarja nyt Kupittaalla käynnistyy. Aika mones kuitenkin. Edellisetkin finaalit pelattiin Kupittaalla muuten. Muutaman tunnin päästä alkavat pelit ovat kuitenkin uuden Kupittaan ensimmäiset finaalit.

Tänään turkulaisilla on hyvä sauma näyttää, että myös tämän kaupungin ihmisistä lähtee ääntä. Puitteiden ainakin pitäisi olla kunnossa, kaikin mahdollisin tavoin. Melkein alkaa itseänikin jänskättää.

RIP Jyrki Hämäläinen 1942-2008

2008-03-18T22:55:00.004+02:00

Luin asiasta juuri. Enemmän asiasta Ylen sivuilta.

Asiaa tultaneen myös puimaan näyttävästi esimerkiksi huomisissa iltapäivälehdissä.

Ei minulla omakohtaista kokemusta "Jyräyksestä" ole. Tai edes mitään painavaa sanottavaa. Kaikin puolin isosta kulttuurivaikuttajasta kuitenkin on kysymys. Turvallisin mielin voin sanoa Hämäläisen vaikuttaneen kotimaan musiikkikentällä merkittävästi.

Kimi, Heikki ja ne muut

2008-03-13T12:47:00.003+02:00

Tänä viikonloppuna kuulemma alkaa taas autolla kaartelu, jota koko Suomi on kuumeisesti odottanut pitkän ja kylmän talven. Eli Kimi, Heikki ja ne parikymmentä muuta ajavat taas kilpaa.

Hyvin vähällä perehtymisellä voin heittää valistuneen veikkauksen siitä, että viime kauden tapaan Räikkönen ja Hamilton taistelevat mestaruudesta kiivaimmin. Henkilökohtaiset sympatiat ovat nuoren Britin puolella, mutta uskon Räikkösen silti olevan vahvemmilla. Mestaruus on luultavasti tehnyt Kimistä paremman kuskin. Ainakin hänestä huokuu ennennäkemätön tekemisen riemu, joka ei voi olla aivan huono juttu rattihommissakaan. Lisäksi Hamiltonilla on aivan erilaiset paineet niskassaan ja yleensä toinen kausi on muutenkin hankala.

Kahden ylivertaisen tallin kakkoskuljettajien suhteen luotan enemmän Massaan kuin Kovalaiseen. Ennen muuta Massalla on etunaan tuttu talli. Enkä muutenkaan pidä Kovalaista niin kovana kuskina kuin kotimaan lehdistö. No, ehkä H:n suoritukset osoittavat minun olevan väärässä.

Suurten tallien lisäksi tuplamestari Fernando Alonson tie epäilemättä kiinnostaa monia. Kausi, varsinkin sen alku, on espanjalaiselle tuskainen. Auton kehitystyö on pahasti kesken. Uskon, että loppukaudesta Alonso saattaa yksittäisissä kisoissa, lähinnä hitailla radoilla, haastaa kärkeä, mutta muutoin aika kulunee sijoilla 5-8.

Jottei uuden kauden alla todellisuus hämärtyisi "kaikkien aikojen F1-kauden kynnyksellä", youtube tarjoaa kuvallisen johdatuksen perusasioiden äärelle.

Tusina top: helmikuu 20008

2008-03-07T17:21:00.002+02:00

1. En vaan osaa -sarjakuvablogi
2. Sarjakuvataiteilija Paloniemen muut ihanat työt (Tassutellen ja Kiroileva siili)
3. Maija Vilkkumaa: Hei tie (biisi)
4. Karvinen miinus Karvinen -nettisarjis
5. Länen-Jukan keikka Vanhassa Dominossa 29.2.2008
6. George Straits: All my ex's live in Texas (biisi)
7. Maija Vilkkumaa: Ilta Savoyssa (levy)
8. The Meters: Rejuvenation (levy)
9. Nick Cave & The Bad Seeds: B-sides & Rarities (levy)
10. Pete Seeger
11. The Meters: Fire On The Bayou (levy)
12. Neil Young: Zuma (levy)

Ennen playoffeja

2008-03-07T13:56:00.004+02:00

Jääkiekossahan kevään huipennus alkaa tänään huippujännittävillä säälipleijareilla. Tälläkin kertaa Jatkoaika kyykyttää jälleen muita medioita playoff-juttujen yleisellä parhaudellaan.

Ennen sarjan alkua minäkin listasin runkosarjan loppujärjestyksen, kun sitä kyseltiin. Se on tuossa alla ja suluissa toteutunut järjestys.

1. Kärpät (Kärpät)
2. HPK (Blues)
3. Jokerit (Jokerit)
4. HIFK (Tappara)
5. Tappara (JYP)
6. Blues (Pelicans)
----------
7. JYP (HIFK)
8. Pelicans (Ilves)
9. Lukko (Lukko)
10. Ilves (TPS)
-------
11. TPS (SaiPa)
12. Ässät (HPK)
13. KalPa (KalPa)
14. SaiPa (Ässät)

Nopean analyysin jälkeen voin todeta yllättäneeni itseni. Yleensä kaikki tämäntyyppiset veikkaukset ovat menneet syvälle metsään.

Oikeastaan vain yksi joukkue eli HPK meni metsään vauhdilla, kuten varmasti organisaatiossa itsessäänkin ajatellaan. Kyynelehtiessäni huonoa arviointikykyäni voin vain lohduttautua sillä, etten varmasti ollut ainoa joka Kertsin esityksiin pettyi.

Listailin kauden alla myös pistepörssin voittajia ja muita yksilöpalkittuja. Voisin laittaa ne tähän, mutta kannettavan syövereistä en viiden minuutin etsimisellä löytänyt niitä, joten ei niitä nyt sitten enää ole. Voisin istuinlihastuntumalta veikata, että ne menivät hiukan runkosarjasijoituksia enemmän metsään.

Stanley Cup Turkuun

2008-03-04T05:58:00.004+02:00

Menetkö Sinä katsomaan ensi kesänä Stanley Cupia, kun Saku K tuo pytyn Turkuun?

Kun Turussa lätkäkevät ei tarjoa yllätyksiä (Tepsin kausi päättyy kuluvan viikon sunnuntaina tai viimeistään heti ensi viikon alussa ja TuTo vie Mestiksen vaikka painohousut jalassa), voi kukin tahoillaan keskittyä miettimään yllä olevaa kysymystä.

Toisin sanoen on aika liittyä siihen valistuneiden lätkätoimittajien armoitettuun joukkoon, jotka rummuttavat paraatin kulkevan tuttua reittiä, kun Canadiens ensi kesänä vääjäämättä vie Stanley Cupin 24. kerran. Toki tiesin tämän jo alkusyksystä, kun Karhuherra sen kertoi.

Laajemmin Carey Price -ilmiöön voi tutustua esimerkiksi Jatkoajan tuoreesta jutusta by Juha Hiitelä. Linkki tarinaan tässä.

Brittityttöinvaasio levyhyllyyn

2008-03-02T23:18:00.006+02:00

Taannoin tuli hehkutettua saapunutta kevättä. No, kuten ainakin Turussa tänään huomattiin, on kevääseen ehkä vielä hetki. Ehkä myös musiikillisesti.

Muutama päivä sitten innostuin sellaisesta parikymppisestä hypetetystä brittitytöstä kuin Adele. Ensikuulemalta ei mitenkään kauhean erityistä: ihan kivaa musiikkia, ihan kivat sanat ja ihan kiva ääni. Mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen tässä on jotain kovin vetoavaa, vaikka en osaakaan täysin määritellä, mistä johtuu.

Youtubesta bongattua näytettä.
Tässä vielä toinen.

Mutta ei tässä vielä kaikki, kuten joskus tavattiin sanoa. Oikeasti minusta tuntuu, että kevät alkaa parin viikon päästä. Maaliskuun puolessa välissä (noin) julkaistaan nimittäin Suomessa Duffyn debyyttialbumi. Kyseessä 22-vuotias walesilaisneito, joka ehkä äkkiä ajatellen vertautuu musiikillisesti Amy Winehouseen (mutta on parempi ja ilmeisesti hieman täysipäisempi) sekä omaa kaikuja 60-luvun soulista.

Näyte 1.
Näyte2.

Niin ja Adelen levy "19" on siis saatavilla nyt. Huonomminkin rahansa voisi käyttää. Ja Lily Alleninkin kakkoslevy ilmestynee keväämmällä.

Pitäiskö meidänkin lukea?

2008-02-21T05:36:00.003+02:00

Torstain Demarissa on juttu siitä, kuinka Tampereella puuhataan tempausta, jonka tarkoituksena on saada koko kaupunki lukemaan samaa kirjaa. Idea on (tietysti) kopioitu Ruotsista, jossa hanke on synnyttänyt spontaaneja keskusteluja kaupunkilaisten kesken. Ujot tamperelaiset eivät tavoittele aivan vastaavaa, mutta erilaisia kirjaan (Sinikka Nopolan ns. hämäläistrilogiaan) liittyviä kansankokouksia on tarkoitus teemaviikon (9-15.3.) aikana järjestää. Artikkelissa mainitaan esimerkiksi ääneenlukutapahtumat sekä kirjailijan esiintymiset erilaisissa tilaisuuksissa.

Aloin pohtia vastaavan jutun toteuttamista Turussa, koska tämäntyyppisen homman toteuttamisen ei luulisi olevan aivan ylivoimainen juttu, vaikkapa kulttuuripääkaupunkivuoden aikana/kunniaksi. Tai sitten on.

Pääsäänöisesti mieleni ei kuitenkaan askarrellut jutun toteuttamiseen liittyvien ongelmien (turkulaiset ovat tamperelaisia jähmeämpiä, kaupungin kulttuuritoimi vasta jähmeää onkin...) parissa. Sen sijaan mietin, mikä olisi se kirja, joka Turussa valittaisiin moisen hankkeen materiaaliksi? Entäpä mitkä olisivat valittavan teoksen kriteerit, pitäisikö olla paikallisväriä jne.?

Tämän idean saa vapaasti pölliä tai viedä eteenpäin. Jospa tällainen saataisiin toteutettua. Olisihan se tavallaan ihan hienoa.

Been driving 500 miles, got 500 to go

2008-02-14T06:20:00.000+02:00

eli lyhyt johdatus siihen paljon puhuttuun kesään '08

Pointti

Viettää (jälleen) yksi ikimuistoinen kesä. Tällä kertaa tarkoittaen sitä, että käytän kolmisen viikkoa kesästä matkaamalla pitkin Eurooppaa Bruce Springsteenin keikkoja katsastaen.

Tämä haave on pyörinyt päässä jo vuosia. Nyt sattui sopiva hetki, kun E Street Band vielä kiertää ja itselläni sattuu olemaan palkallinen kesäloma.

Matkasuunnitelma ja -aika

Kesäkuun puolestavälistä heinäkuun alkupuolelle. Homma lähtee Düsseldorfista 16.6 ja päättyy Helsinkiin 11.7. Runsaan kolmen viikon aikana yhdeksässä kaupungissa kymmenen keikkaa.

Tapahtunut tähän mennessä

Kun kesän kiertueohjelma on varmistunut, olen lähinnä jaagannut lippuja. Nyt olen kahdeksalle keikalle saanut. Hakusessa on vielä Köpis ja Göteborgin eka ilta. Tänään sain hommattua Göteborgin toisen illan (triplasti jee. Siitä tullee koko sesongin paras keikka. Bändi tykkää esiintyä Ruotsissa ja yleisö on mahtavaa).

Toisekseen jännitin vähän, että minkälaista kesäloma-aikaa mulle tarjotaan. Lykkäsivät minut mukavasti kesäkuun lomaryhmään (9.6-8.7). Tosin tuossa on vielä hieman säätämistä, kun mulla ei ole ihan kuukauden lomaa.

Lisäksi pitäisi varmaan alkaa vähitellen katsella kunnon telttaa. Tarkoituksenani on matkustaa paljon teltan kanssa ja nukkua stadioneiden edustoilla. Parille keikalle olen hommannut istumapaikkaliput, joten välillä voi aina katsella kiinteää kattoa päänsä päälle. Onhan se vähän surullista, jos kesälomalta palatessa on väsyneempi kuin lähtiessä.

Ei ollut kirja

2008-02-13T19:45:00.003+02:00

Vanha juttu, mutta aina yhtä hauska. Ei vaan voi mitään.

Suoran lähetyksen suolia (juutuub-pätkä) =)

Päivitys

2008-02-12T17:19:00.000+02:00

Tempaisin tuohon oikealle listan keikoista, joille olen melko varmasti menossa. Listan päivämääriä tutkimalla voi huomata, että allekirjoittaneella on kesäloma kesäkuun puolesta välistä eteenpäin.

Tuohon liittyy vanha haave siitä, että otan selkään rinkan ja teltan ja lähden reissaaamaan Bruce Springsteen& The E Street Bandin perässä pitkin Eurooppaa. Tästä tulee kirjoiteltua enemmänkin kunhan kesä jossain vaiheessa lähenee. Ensimmäinen etappikin, eli teltan hankinta, on vasta suunnitteluasteella. No, liput on sentään hommattu melkein jokaiselle keikalle. Edellinen teltta jäi homehtumaan läpimärkänä kesällä 2006 Gillinghamin rautatieasemalle.

Tusina top: tammikuu 2008

2008-02-01T15:10:00.000+02:00

Minä pidän listoista, olen aina pitänyt. Mitä turhempi lista, sen parempi. Kaikenlaiset vuosiäänestykset ovat olleet hauskoja, vaikka en itse niihin olekaan juurikaan osallistunut. Päänsisäisesti toki aina, mutta lappuja en ole jaksanut/muistanut lähetellä.

No, tästä lähtien julkaisen tusina topin kerran kuussa. Kuten tästä ensimmäisestä koevedoksesta näemme lista on varsin mielivaltaisen subjektiivinen, eikä sitä ole varsinaisesti rajoitettu mitenkään. Lähinnä listat varmaan tulevat koostumaan likimain blogini aihepiiriin kuuluvista asioista, jotka ovat minuun iskeneet kyseisen kuukauden aikana.

Ai miksi juuri top 12? Se on mukava luku.

Tusina top tammikuu 2008

1. The Solution: Will Not Be Televised (levy)
2. Tuomo: My Thing (levy)
3. Jippu: Salaisuudet joita yksinäiset huutaa unissaan (levy)
4. Sons&Daughters: This Gift (levy)
5. Kate Nash: Mariella (biisi)
6. Mac Montandon: Tom Waits - Takapihan taikuri (kirja)
7. Myytinmurtajien uudet jaksot (tv)
8. Yle Teeman Teemalauantait (tv)
9. Denis McNally: Kerouac (kirja)
10. John McGregor: Joki (levy)
11. Kate Nash: Skeleton Song (biisi)
12. John McGregor: Maa ei oo pimee (levy)

Kulttuuria

2008-01-30T01:27:00.003+02:00

Viime aikoina on tullut tutustuttua Ylen Elävän arkistoa aarteisiin. Suosittelen lämpimästi. Paljon oikeasti merkittäviä syväluotauksia suomalaisen kulttuurin sielunmaisemaan ja hienoja esityksiä.

Ja sitten joitakin tällaisia...

Onneksi tiedämme, ettei Mikko ollut tosissaan. Eihän...?

On siis kevät...

2008-01-30T01:11:00.000+02:00

...vaikka sitä ei välttämättä ikkunasta katsomalla huomaakaan.

Aikojen saatossa olen huomannut, että musiikinkuuntelutottumukseni ovat lopulta monella tapaa melko konservatiivisia ja tietyllä tapaa varsin urautuneita.

Esimerkiksi tiettyinä aikoina vuodesta tulee kuunneltua aina tietyntyyppistä musiikkia, enkä nyt tarkoita 24. joulukuuta kuunneltavia joululauluja vaan sitä, että loppukesä menee usein bluesin parissa, loppuvuodesta kaivan Clashin sekä Ramonesin hyllystä ja niin edelleen.

Myös jo useampana vuonna peräkkäin on tullut alkukeväästä innostuttua enemmän tai vähemmän jostain parikymppisestä Britti-tytöstä. Joss Stone, Katie Melua, Lily Allen ja Amy Winehouse esimerkiksi ovat tupsahtaneet tietoisuuteen tällä tavoin.

Runsas viikko sitten tuli erään yliopistokaverin suosituksesta etsittyä käsiinsä Kate Nashin debyyttilevy, joka onkin sen jälkeen pyörinyt soittimessa suht tiuhaan. Onhan kyseinen lätty jonkin verran epätasainen, mutta joukkoon on eksynyt useampi hämmentävän koukuttava popralli. Sitä paitsi olen aina ollut heikkona sellaiseen Lontoo-aksentin fraseeraukseen, jota Nashkin käyttää.

Alkusanat

2008-01-30T00:35:00.001+02:00

Alussa oli...blogi.

Jos tätä blogia yrittäisi jonkinlaisen nelikentän tavoin havainnollistaa, niin siihen tulisi luultavimmin kuulumaan musiikki, muu pop-kulttuuri, kirjallisuus ja urheilu. Tällaisella pelikentällä on tarkoitus seikkailla. Jos tätä joku haluaa hahmottaa perinteisen SWOT-analyysin keinoin, niin kai sekin on mahdollista. Se jääköön kuitenkin kunkin henkilökohtaiseen harkintaan, minkä tekstin laittaa kuhunkin lokeroon.

Pääpainon uskoisin olevan tavalla tai toisella musiikissa. Sekaan tulee sitten varmaan silloin tällöin heitettyä muita juttuja. Ehkäpä myös mainitun nelikentän ulkopuolelta.