Levyavostelu: Tuomo - My Own Private Sunday

Toimii myös viikolla

Uuden vuosikymmenen alun odotetuimpiin levyihin ainakin näillä leveysasteilla lukeutui Tuomon kolmas soololevy. Olihan Tuomon kaksi edellistä levyä silkkaa parhautta. Uusinta levyä kuunnellessa käy äkkiä selväksi, ettei odotus ollut turha.

My Private Sunday -nimeä kantava lätty ei ole aivan niin groovaava kuin olisi voinut odottaa. Vain muutamalla raidalla ylletään tanssittaviin tempoihin. Pienen totuttelun jälkeen lievä hidastempoisuus ei kuitenkaan haittaa. 12 kappaleen kokonaisuus on selkeä ja johdonmukainen, josta ei täyteraitoja löydy. Biisit eivät ole päätyneet levylle sattumalta.

Levy on veistelty pitkälti samasta hyvästä puusta kuin vajaa vuosi sitten ilmestynyt Reaches Out For You. Uusi levy soi hieman edeltäjäänsä intiimimpänä ja vähäeleisempänä, ikään kuin Out For Youn pikkuveljenä. Useissa biiseissä koskettimet ja jouset ovat pääosassa, eikä taustoja ole kuorrutettu yhtä täyteläisiksi kuin edellisellä levyllä. Myös jazzin sävyjä musiikista on löydettävissä. Vähäeleinen ja entistä herkempi musiikki vaatii kuulijalta entistä enemmän.

Tekstit on löydetty edellisen levyn tavoin samasta saavuttamattoman rakkauden poukamasta, jossa mustan musiikin suuret mestarit Stevie Wonder, Sam Cooke ja Marvin Gaye ovat vuoroillaan vierailleet. Vaikka aivan Good Nightin tasoisia romantikon perimmäisiin sydänpoimuihin iskeviä kappaleita My Private Sunday ei sisälläkään, lähelle päästään. Varsinkin Hold Me (Till The Morning) ja The Circus onnistuvat kiteyttämään jotain olennaista ihmiselon ajoittaisesta vaikeudesta.

Tuomon ääni on aivan yhtä mahtava kuin ennenkin. Samaan aikaan äärimmäisen hauras ja toisaalta hunajainen. Vihjailevimmatkin rivit kuulostavat Tuomon laulamina yhtä viattomilta kuin Marvin Gayen konsanaan.

Tyylitietoinen Tuomo jatkaa takuuvarmaa työtään myös My Own Private Sundaylla. Omassa sarjassaan Tuomo on edelleen maamme kiistaton mestari.


4/5

Parhaat palat:

The Circus
Hold me (Till The Morning)
Mutually Assured



P.S. Äijän livekunto sopii tarkastaa kiertueella, joka alkaa piakkoin. Julkaistuja keikkoja tämän kuun puolen välin jälkeen ainakin Jyväskylässä, Helsingissä ja Turussa. Lienee tulossa muitakin, kunhan vuosi tästä edistyy.

Museokamaa

Kenellä tulevaisuudessa on takanaan loistava tulevaisuus?

Kuten aiemmin (linkki) tuli jo mainittua, on Yle kunnostautunut viime aikoina näyttämällä parhaita paloja rock'n'roll hall of fame 25-vuotisjuhlakonsertin parhaita paloja. Sarjan kolmatta osaa tarkastaessani tuli mieleen seikka, jota olen pohtinut joskus aiemminkin.

Esiintyjälista oli tuossa kolmannessakin osassa komea ja kiistamatonta rock-kaanonia (mm. U2, Patti Smith, Mick Jagger, Ozzy Osbourne ja Metallica). Se että rockin ympärille järjestetään turvonneita hyväntekeväisyyskonsertteja, joissa esitetään vaihtelevantasoisia vetoja, ei tietenkään ole mikään ihme. Rock syntyi kapinasta, mutta rockin kapina kuoli joskus 70-luvun alkupuolella. Sitten syntyi kapinamusiikki punk. Punkinkin suuret airueet Clash, Sex Pistols ja Ramones on kaikki aateloitu rock'n'roll hall of fameen.

Rock-kapinan kuoleminen on tietenkin ollut itsestäänselvyys jo ties kuinka kauan. Let's face it. Rock oli 50-60-lukujen nuorille kapinamusiikkia. Nykyään sen ympärille järjestetään erilaisia kokoontumisajoja ja akateemisissa laitoksissa suunnitellaan rock-historian opettamista nykynuorisolle.

Kiinnostavinta tämän alustuksen jälkeen on pohtia, mikä on sitä tämän päivän kapinamusiikkia, joka joskus 2030-40 elää samanlaista kanonisoitua elämää kuin rock 2000-luvulla. Järjestetäänkö parinkymmenen vuoden päästä isoja häppeninkejä, joissa muistellaan girl poweria, brittipoppia, ihania emo-poikia tai itsetietoista indiemusaa?

Varmaan järjestetään, mutta 2000-luvun pirstaloituneella musiikkikentällä mistään bändistä voi tulla niin isoa ja kokonaisia sukupolvia liikuttavaa Juttua kuin 60-luvun rock-dinosauruksista. Toisekseen jotenkin tuntuu siltä, ettei yksikään nykypäivän bändi tule tekemään yli 25 vuoden menestyksekästä uraa.

P.S. Neljäs ja viimeinen osa Hall of fame -sarjaa tulee kakkoselta ensi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä alkaen katsojaystävälliseen aikaan 01.40. Niitä tulevaisuuden Hall of fame -suuruuksia voi pohtia vaikka tämän esityksen tahtiin.

Taistelu rasismia vastaan

Helsingin Sanomat kirjoitti viime vuoden lopulla kulttuurisivullaan, että Belgiassa tutkitaan mahdollisuutta kieltää Tintti Kongossa -sarjakuva-albumin myynti. Kongolainen Bienvenu Mbutu teki kanteen jo 2007. Sama mies on tehnyt vastaavanlaisen kanteen myös Ranskassa.

Itse en muistaakseni ole kyseistä Tinttiä lukenut, mutta esimerkkien perusteella rasismi on kiistatta luettavissa sarjakuvasta.

Tarkoitus tässä on taas varmasti hyvä, mutta jotenkin tuntuu, että taas lähdetään ongelmaa ratkaisemaan. Se tässä hieman mietityttää, että keskitytäänkö tässä nyt taas ihan oikeisiin asioihin. Jotenkin tuntuu, että rasismin vastaisen taistelun ja kansalaisvaikuttamisen paras keino ei välttämättä ole hyökätä yksittäistä sarjakuvaa vastaan, joka on alunperin julkaistu 1930-luvulla. Samoin perustein voisi maailmassa kieltää aika paljon muutakin, esimerkiksi Raamatun.

Rasismi on tyhmää ja tarpeetonta ja mitä pikemmin sitä saadaan maailmasta vähennettyä sen parempi. Mutta katoaako rasismi nykymaailmasta sillä, että yritetään kieltää historiaa? Eikö olisi parempi oppia historiasta? Tällaiset rasismiin mahdollisesti kannustavat teokset voisi varustaa esimerkiksi massiivisella esipuheella, jossa kerrotaan rasismista ja vaikka kohta kohdalta käytäisiin läpi kyseisen teoksen rasistiset kohdat.

Ihanteellisessa maailmassa rasismia ei olisi, mutta valitettavasti emme asu ihanteellisessa maailmassa. Silti rasismia vastaan voi ja pitää taistella. Ongelman peittely ei kuitenkaan johda mihinkään.

Toki onhan sitä ennenkin osattu vaieta tietyistä historiallisista faktoista. Suomihan esimerkiksi oli puolueeton pienehkössä 1930-40-lukujen vaihteessa sattuneessa maailmanpoliittisessa kahakassa. Saksalaiset olivat vaan ihan lomamatkalla täällä sattumalta samaan aikaan.

Jos historiaa aletaan kieltää, niin eikö siinä pitäisi olla johdonmukainen. Samalla kun silotellaan siirtomaa-ajan rasismi pois voitaisiin kieltää myös kaikki sodat ja yleiset kansanmurhat. Mitään ei ole koskaan tapahtunut. Maailmassa on aina ollut rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Eikun...

Kai sitä sitten pitäisi alkaa muokata myös esimerkiksi lauluja ja poistaa alkuun kaikki n-sanat kaikista biiseistä. Ja miksei kukaan ole vetänyt Mikko Alataloa edesvastuuseen Kyllä sitä nyt ollaan niin neekeriä -biisin esittämisestä? Se on toki yhtäläinen mielenterveysuhka kaikille ihmisille ihonväriin katsomatta.



Ja haluaisinpa nähdä sen suomalaisen musiikintekijän, joka tällaisenkin veisun nykyaikana uskaltaisi tehdä.

Uusi vuosi

Kun vuotta on vielä muutama tunti jäljellä, on lienee vielä hyvä hetki muistuttaa, mikä olikaan se kaikkein kovin uusi bändi tällä vuosikymmenellä.



Homma toimii myös livenä, kuten esimerkiksi täältä voi todeta.

Mutta sujuu soitto Brian Fallonilta myös ilman muuta bändiä, kuten huomaamme.


Ensi vuonna sitten jotain aivan muuta.

Jalosen jengi

Turha koittaa, Kanada voittaa...

Valtakunnan kovin puheenaihe on tänään ollut Leijonien Vancouverin miehistö. Aika odotettua kamaa lopulta. Keskustelua olisi syntynyt olisivatpa Jukka Jalosen valinnat olleet minkälaisia tahansa. Itse olisin valinnut suht samalla tavalla. Maalivahdit menivät oikein. Nummelinin Petu olisi kyllä kuulunut koneeseen Niskalan paikalle. Nyt pakistossa Timonen ja Salo tulevat vetämään niin paljon kuin suinkin jaksavat.

Hyökkääjistä en voi ymmärtää Ville Peltosen valintaa. Kokenut? Joo. Henkisesti vahva? Joo. Menossa heikohko kausi? Joo. Tuo lisäarvoa joukkueen pelaamiseen? Ei tuo.

Peltosen rooli tullee olemaan kolmos-nelosketjun pelaaja, koska ylempiin ketjuihin ei ole nykykunnossa Leijonissa asiaa. Käytännössä pitäisi jaksaa pelata nolla-nollaa huippumaiden parhaita vastaan. Villelle saattaa tulla siinä puuhassa nuha. Rouhija-ketjuihin olisi ollut riittävästi äijiä tarjolla vaikka Peltosen tilalle olisi otettu Jussi Jokinen.

Ihan kauheasti valinnoista ei silti kannata ehkä kuitenkaan veivata. Kaikkihan odottavat finaalia Kanada-Venäjä (28. helmikuuta). Muut maat pelaavat sitten muista sijoista. Jenkit saattaa olla yllättävän kova, samoin Ruotsi. Tshekkiin en usko, kun eivät tajunneet ottaa jengiinsä edes Allu Salakia. Suomi sitten on jossain näiden maiden välissä.

Olympialaisten alkuun on vajaa 1,5 kuukautta. Niitä odotellessa kannattaa panostaa nuorten MM-kisoihin. Toki jo alussa kursiivilla todettu pätee näihinkin kisoihin.

Lavaliikehdinnän alkeet

Kuka imitoi ja ketä?

Tuli pari iltaa sitten katseltua Ylen koostetta Rock'n'roll Hall of Fame -kokoontumisajoista. Ihan kivoja esityksiä, mutta suurimman huomion vei se, että vanhoilla päivillään Art Garfunkelista on tullut vuosi vuodelta enemmän ja enemmän kävelevä Joe Cocker -parodia. Lavaliikehdintä alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän The Suurta Raspikurkkua. Tosin iän myötä Cockerin nykiminen, korjaan tulkitseminen, on hieman rauhoittunut. Noin 30 vuoden päästä miehet lienevät suht samalla tasolla. Vuonna 2040 Garfunkel tosin täyttäisi 99 vuotta ja 96. Voipi olla, ettei tuohon aikaan kumpikaan herroista enää liiku mihinkään suuntaan.

Sitä paitsi mahtava John Belushi (paras ikinä) hoiti Cocker-imitaation kotiin jo SNL-aikana.








P.S. Karhuherran bongaama Totuus Tiikeristä kannattaa tsekata. Mainio pätkä.

P.P.S. Mikähän siinä on, että joulun pyhinä muusikoita ja musiikkivaikuttajia tuntuu kaatuvan joka vuosi tasaista tahtia... Joe Strummer, James Brown, John Peel... Tänä vuonna viikatemies vieraili Vic Chesnuttin luona.

Mainos: Ismo Alanko Teholla

Yksi alkuvuoden kovimpia levyjä tullee olemaan Alangon Ismon uusi albumi. Mukana jälleen myös Teho Majamäki. Laajahkoa kevätkiertuettakin pukkaa kuulemma. Ensimaistiaisia tulevasta voi bongata Ismon kotisivulta.

Vertailukohdaksi tarjoan yhden edellisen levyn helmistä.