Maija studiossa

Huhtikuu on kuukausista julmin?

Aurinkoisen ja lämpimän kevään ensimmäisiä varmoja merkkejä on se, että keskitalvella alkaa tipahdella kiihtyvään tahtiin tietoja kevään levyjulkaisuista ja kiertueista.

Vilkkumaan Maija, eli Koko Kansan Maija, julkaisee uuden levynsä huhtikuun puolessa välissä ja studiosessiot ovat nyt kuumimmillaan.

Loppiaisena kirjoittamansa blogimerkinnän perusteella Maija puhkuu intoa, which is nice. Blogosfäärin tällä laidalla odotetaan lopputulosta mielenkiinnolla ja pelätään pahinta.

Maija oli oikeasti mielenkiintoinen ja hyväkin artisti vuosituhannen alussa. Siis ennen Ei-levyn megasuosiota, mutta se on tässä tarinassa sivuseikka. Tässä ei nyt ole kysymys siitä, että kaikki toisen demon jälkeen on kategorisesti aina paskaa ja suosio on epähauskaa ja kaupallista.

Ei oli ensimmäinen Vilkkumaan levy, joka tuli ostettua vasta reilusti levyn ilmestymisen jälkeen. Sen jälkeen Maijan hengentuotokset on tullut hankittua vähä kerrallaan jotain reittejä, mutta hyllyntäytteeksi ne lähinnä ovat jääneet.

Suurin syy ostamattomuuteen on ollut Vilkkumaan muuttunut ääni. Mitä tapahtui sille vuosituhannen vaihteen heleä-ääniselle Maijalle?

Pari vuotta takaperin ilmestyneellä Superpallolla oli ongelmia monella sektorilla: melodioissa, sanoissa ja tuotannossa. Riku Mattila teki Kauko Röyhkän kanssa vuoden 2008 parhaan kotimaisen levyn, mutta Maijan kanssa yhteistyö ei toiminut alkuunkaan. Tai voihan se olla, että studiossa oli parasta ikinä, mutta levylle fiilis ei välittynyt. Sitä paitsi Superpallo soundaa umpeen tuotettuna aika hirveältä.

Suurin ongelma oli kuitenkin Vilkkumaan laulu, joka on muuttunut tasaisesti huonompaan suuntaan joka studiolevyllä.

Mikä tässä jutussa on niin vaikeaa? Akustissävytteinen Ilta Savoyssa -livelevy (2007) kuitenkin osoittaa, että Maija pystyy laulamaan ihan hyvinkin. Studiossa (ja useimmilla livekeikoilla) nainen vaan tuntuu nykyään rääkkäävään ääntään. Miksi ihmeessä, kun aineista parempaankin ilmaisuun on?

Sattumaa tai ei, myös Vilkkumaan levymyynnit ovat laskeneet tasaisesti 2003 vuoden huipusta lähtien. Osiltaan netti syö fyysisten levyjen menekkiä, mutta ei selitä kaikkea. Ei on ÄKT:n tilastojen mukaan myynyt runsaat 120 000 kappaletta. Superpallo on myynyt toistaiseksi vajaa 20 000.

Huhtikuussahan tuo sitten selviää, onko uudesta levystä mihinkään. En halua kuulostaa tarpeettoman skeptiseltä, mutta jos levyllä on biisi nimeltä Dingo ja Yö, niin voiko levy olla hyvä...

Parempi myöhään...

Big Man joined the band...

You want to be like him, but you just can not. Because under the sun, there's only one CLARENCE "BIG MAN" CLEMONS. And he's 68 years young.

Shades of Nowhere: Bad New Times

Alkuvuoden päräyttävin musiikkivideo on tässä. Ja on biisissäkin asiallinen meininki. Kannattaa myös huomioida vähintään sivuosa-Jussin arvoinen roolisuoritus tuossa runsaan kolmen ja puolen minuutin jälkeen.




P.S. Halmeen Tony aka Ludwig Borga tuli sitten näköjään tiensä päähän viime yönä. Eipä oikeastaan yllätä, kun muistaa mitä Halmeesta viime aikoina on lehdissä kirjoitettu. Eihän mies kovin hyväkuntoiselta näyttänyt viime kuukausien aikana. Taas tuli sitten yksi nimi lisää loputtoman pitkään listaan "alle 50-vuotiaina kuolleet entiset showpainijat".

Pasista Läski-Rapaan

Piti kirjoittaa ihan muusta, mutta pari viime päivää show'n on Länsi-Suomen läänin pääkaupungissa vienyt paikallisen jalkapallojoukkueen valmentajakuviot.

Rautiaisen Pasi pakkasi kamansa ja kakkoskoutsina viime vuoden toiminut Marko "Rapa" Rajamäki ottaa musta-valkoisen futisjengin komentoonsa. Valmentajavaihdosta on puitu ansiokkaasti Puoliajassa. Sieltä sopii lukea tapahtumien taustoista ja kulusta.

Muutama vuosi sitten TPS:ssa alettiin rakentaa jalkapallojoukkueen vahvaa identiteettiä tavoitteena päästä pysyvästi kotimaisen futiksen kärkeen ja haalia jonkinlaista menestystä myös Euroopan kentiltä. Pysyvyyttä ja jatkuvuutta rakentaneella jalkapallo-TPS:lla neljä viimeisintä valmentajapestiä on päättyneet vuoden jälkeen. Kolme viimeisintä (Mixu Paatelainen, Martti Kuusela ja Pasi Rautiainen) ovat myös taanneet medianäkyvyyden. Onko näkyvyyden ja menestysodotusten (monesti itseluotujen) tuomat sivuvaikutukset ja paineet tulleet liian nopeasti seuralle, jonka nousu kohti kotimaista kärkeä on tapahtunut ehkä hieman hätiköiden?

Nähdäkseni TPS:n jalkapallojoukkueen kivijalan rakentamisessa riittää vielä työsarkaa, jotta oikeasti olisi teoreettisiakaan saumoja kasvaa "Suomen Rosenborgiksi" kuten tavoitteeksi on pari vuotta sitten linjattu. Sille tielle uusi päävalmentaja on varmaan ihan hyvä valinta. Rajamäen valinnassa on lisäksi ainakin se muutos aiempaan linjaan nähden, että nyt ei ole valmiiksi tunnettua koutsia. Ehkä seurajohto antaa Rapalle myös kasvaa valmentajana.

P.S. Elvari olisi tänään täyttänyt 75 vuotta. Ei huono.

P.P.S. Se mistä piti kirjoittaa oli kuolema, erityisesti Willie Mitchellin kuolema. Kovan luokan poistumalla taas aloitettiin uusi vuosikymmen. Jos Willie syystä tai toisesta on tuntematon, niin lyhyt oppimäärä on tarjolla täällä. Muistokirjoitus tällä kertaa musiikin muodossa.

Levyavostelu: Tuomo - My Own Private Sunday

Toimii myös viikolla

Uuden vuosikymmenen alun odotetuimpiin levyihin ainakin näillä leveysasteilla lukeutui Tuomon kolmas soololevy. Olihan Tuomon kaksi edellistä levyä silkkaa parhautta. Uusinta levyä kuunnellessa käy äkkiä selväksi, ettei odotus ollut turha.

My Private Sunday -nimeä kantava lätty ei ole aivan niin groovaava kuin olisi voinut odottaa. Vain muutamalla raidalla ylletään tanssittaviin tempoihin. Pienen totuttelun jälkeen lievä hidastempoisuus ei kuitenkaan haittaa. 12 kappaleen kokonaisuus on selkeä ja johdonmukainen, josta ei täyteraitoja löydy. Biisit eivät ole päätyneet levylle sattumalta.

Levy on veistelty pitkälti samasta hyvästä puusta kuin vajaa vuosi sitten ilmestynyt Reaches Out For You. Uusi levy soi hieman edeltäjäänsä intiimimpänä ja vähäeleisempänä, ikään kuin Out For Youn pikkuveljenä. Useissa biiseissä koskettimet ja jouset ovat pääosassa, eikä taustoja ole kuorrutettu yhtä täyteläisiksi kuin edellisellä levyllä. Myös jazzin sävyjä musiikista on löydettävissä. Vähäeleinen ja entistä herkempi musiikki vaatii kuulijalta entistä enemmän.

Tekstit on löydetty edellisen levyn tavoin samasta saavuttamattoman rakkauden poukamasta, jossa mustan musiikin suuret mestarit Stevie Wonder, Sam Cooke ja Marvin Gaye ovat vuoroillaan vierailleet. Vaikka aivan Good Nightin tasoisia romantikon perimmäisiin sydänpoimuihin iskeviä kappaleita My Private Sunday ei sisälläkään, lähelle päästään. Varsinkin Hold Me (Till The Morning) ja The Circus onnistuvat kiteyttämään jotain olennaista ihmiselon ajoittaisesta vaikeudesta.

Tuomon ääni on aivan yhtä mahtava kuin ennenkin. Samaan aikaan äärimmäisen hauras ja toisaalta hunajainen. Vihjailevimmatkin rivit kuulostavat Tuomon laulamina yhtä viattomilta kuin Marvin Gayen konsanaan.

Tyylitietoinen Tuomo jatkaa takuuvarmaa työtään myös My Own Private Sundaylla. Omassa sarjassaan Tuomo on edelleen maamme kiistaton mestari.


4/5

Parhaat palat:

The Circus
Hold me (Till The Morning)
Mutually Assured



P.S. Äijän livekunto sopii tarkastaa kiertueella, joka alkaa piakkoin. Julkaistuja keikkoja tämän kuun puolen välin jälkeen ainakin Jyväskylässä, Helsingissä ja Turussa. Lienee tulossa muitakin, kunhan vuosi tästä edistyy.

Museokamaa

Kenellä tulevaisuudessa on takanaan loistava tulevaisuus?

Kuten aiemmin (linkki) tuli jo mainittua, on Yle kunnostautunut viime aikoina näyttämällä parhaita paloja rock'n'roll hall of fame 25-vuotisjuhlakonsertin parhaita paloja. Sarjan kolmatta osaa tarkastaessani tuli mieleen seikka, jota olen pohtinut joskus aiemminkin.

Esiintyjälista oli tuossa kolmannessakin osassa komea ja kiistamatonta rock-kaanonia (mm. U2, Patti Smith, Mick Jagger, Ozzy Osbourne ja Metallica). Se että rockin ympärille järjestetään turvonneita hyväntekeväisyyskonsertteja, joissa esitetään vaihtelevantasoisia vetoja, ei tietenkään ole mikään ihme. Rock syntyi kapinasta, mutta rockin kapina kuoli joskus 70-luvun alkupuolella. Sitten syntyi kapinamusiikki punk. Punkinkin suuret airueet Clash, Sex Pistols ja Ramones on kaikki aateloitu rock'n'roll hall of fameen.

Rock-kapinan kuoleminen on tietenkin ollut itsestäänselvyys jo ties kuinka kauan. Let's face it. Rock oli 50-60-lukujen nuorille kapinamusiikkia. Nykyään sen ympärille järjestetään erilaisia kokoontumisajoja ja akateemisissa laitoksissa suunnitellaan rock-historian opettamista nykynuorisolle.

Kiinnostavinta tämän alustuksen jälkeen on pohtia, mikä on sitä tämän päivän kapinamusiikkia, joka joskus 2030-40 elää samanlaista kanonisoitua elämää kuin rock 2000-luvulla. Järjestetäänkö parinkymmenen vuoden päästä isoja häppeninkejä, joissa muistellaan girl poweria, brittipoppia, ihania emo-poikia tai itsetietoista indiemusaa?

Varmaan järjestetään, mutta 2000-luvun pirstaloituneella musiikkikentällä mistään bändistä voi tulla niin isoa ja kokonaisia sukupolvia liikuttavaa Juttua kuin 60-luvun rock-dinosauruksista. Toisekseen jotenkin tuntuu siltä, ettei yksikään nykypäivän bändi tule tekemään yli 25 vuoden menestyksekästä uraa.

P.S. Neljäs ja viimeinen osa Hall of fame -sarjaa tulee kakkoselta ensi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä alkaen katsojaystävälliseen aikaan 01.40. Niitä tulevaisuuden Hall of fame -suuruuksia voi pohtia vaikka tämän esityksen tahtiin.

Taistelu rasismia vastaan

Helsingin Sanomat kirjoitti viime vuoden lopulla kulttuurisivullaan, että Belgiassa tutkitaan mahdollisuutta kieltää Tintti Kongossa -sarjakuva-albumin myynti. Kongolainen Bienvenu Mbutu teki kanteen jo 2007. Sama mies on tehnyt vastaavanlaisen kanteen myös Ranskassa.

Itse en muistaakseni ole kyseistä Tinttiä lukenut, mutta esimerkkien perusteella rasismi on kiistatta luettavissa sarjakuvasta.

Tarkoitus tässä on taas varmasti hyvä, mutta jotenkin tuntuu, että taas lähdetään ongelmaa ratkaisemaan. Se tässä hieman mietityttää, että keskitytäänkö tässä nyt taas ihan oikeisiin asioihin. Jotenkin tuntuu, että rasismin vastaisen taistelun ja kansalaisvaikuttamisen paras keino ei välttämättä ole hyökätä yksittäistä sarjakuvaa vastaan, joka on alunperin julkaistu 1930-luvulla. Samoin perustein voisi maailmassa kieltää aika paljon muutakin, esimerkiksi Raamatun.

Rasismi on tyhmää ja tarpeetonta ja mitä pikemmin sitä saadaan maailmasta vähennettyä sen parempi. Mutta katoaako rasismi nykymaailmasta sillä, että yritetään kieltää historiaa? Eikö olisi parempi oppia historiasta? Tällaiset rasismiin mahdollisesti kannustavat teokset voisi varustaa esimerkiksi massiivisella esipuheella, jossa kerrotaan rasismista ja vaikka kohta kohdalta käytäisiin läpi kyseisen teoksen rasistiset kohdat.

Ihanteellisessa maailmassa rasismia ei olisi, mutta valitettavasti emme asu ihanteellisessa maailmassa. Silti rasismia vastaan voi ja pitää taistella. Ongelman peittely ei kuitenkaan johda mihinkään.

Toki onhan sitä ennenkin osattu vaieta tietyistä historiallisista faktoista. Suomihan esimerkiksi oli puolueeton pienehkössä 1930-40-lukujen vaihteessa sattuneessa maailmanpoliittisessa kahakassa. Saksalaiset olivat vaan ihan lomamatkalla täällä sattumalta samaan aikaan.

Jos historiaa aletaan kieltää, niin eikö siinä pitäisi olla johdonmukainen. Samalla kun silotellaan siirtomaa-ajan rasismi pois voitaisiin kieltää myös kaikki sodat ja yleiset kansanmurhat. Mitään ei ole koskaan tapahtunut. Maailmassa on aina ollut rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Eikun...

Kai sitä sitten pitäisi alkaa muokata myös esimerkiksi lauluja ja poistaa alkuun kaikki n-sanat kaikista biiseistä. Ja miksei kukaan ole vetänyt Mikko Alataloa edesvastuuseen Kyllä sitä nyt ollaan niin neekeriä -biisin esittämisestä? Se on toki yhtäläinen mielenterveysuhka kaikille ihmisille ihonväriin katsomatta.



Ja haluaisinpa nähdä sen suomalaisen musiikintekijän, joka tällaisenkin veisun nykyaikana uskaltaisi tehdä.