Lisää naisia!

Kanta-asiakkaalla on oikeus valittaa.

Välttelin lahjakkaasti taas töitä iltapäivällä. Onneksi Itella toi mukanaan tuoreen Soundin, joka tarjoaa aina mukavan pakopaikan velvollisuuksilta.

Tätä(kin) rokkilehteä vaivaa tietty pysähtyneisyys ja sitä tulikin jo aiemmin sivuttua. En siis lätise ainakaan tällä erää tästä enempää.

Sen sijaan huomioni kiinnittyi kanteen. Uuden vuosikymmenen kunniaksi kannessa pönöttää Ville Valo. Ensireaktio oli kielteinen, koska minä nyt vaan en satu pitämään Valosta. Minusta myös tuntuu, että Soundin kannessa on ollut Valo melko usein. Ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Ensinnäkin Soundin kannet edustavat kyseisen lehden omaa kaanonia, joka vaikuttaa olevan melko suppea. Toisekseen Soundin kaanon on rankasti miesvaltainen. Teen tämän julkean yleistyksen syvällisen tutkimustyön jälkeen.

Otantani käsittää Soundit alkaen numerosta 1/02 alkaen eli käytännössä sen ajan, jonka olen tilaaja ollut. Ensimmäinen kotiin kannettu numero oli joulukuun 2001 numero. Sen kannessa oli Andy McCoy.

Tuore tammikuun 2010 numero on siis otannan 89. numero. Tänä aikana Ville Valo on ollut Soundin kannessa kuusi kertaa. Lisäksi yhdessä lehdessä olevassa vaihtoehtokannessa on Valo. Ei siis loppujen lopuksi kauhean usein. Valon esiintymistiheys on kuitenkin tasaisen varma.

Valo edustaa kuitenkin vain yhtä osaa pysähtyneisyydestä. Laajempi kuva selviää, kun kansia selaa hieman. Samat bändit ja artistit ovat kansikuvamateriaalia vuodesta toiseen. CMX/Yrjänä, YUP/Martikainen, Apulanta/Toni W, Ismo Alanko, Nightwishin eri inkarnaatiot, Iron Maiden, Metallica, AC/DC ja Red Hot Chili Peppers tulevat vastaan yhtä vääjäämättömästi kuin vuodenajat vaihtuvat.

Rock itsessään ei ole niin pysähtynyt kuin kansikuvaotannasta voisi päätellä. Enkä usko, että Soundin lukijatkaan ovat, vaikka eivät hipeintä indie-porukkaa edustakaan.

Huvittavinta tässä runsaan kahdeksan vuoden tutkielmassani oli se, että täysin naisvetoisia kansia on Soundiin tuona aikana tehty kaksi (2!). 2004 kannessa olivat Terhi Kokkonen ja Kemopetrolin Laura (tuo oli muuten toinen noista aiemmin mainitsemistani vaihtoehtoisista kansista). 2007 kanteen kelpasivat Jonna Tervomaa ja Irina. Muutoin naisia on esiintynyt vain miesten rinnalla.

Kertooko tämä nyt sitten mistä? Kansallisen mediatutkimuksen mukaan Soundi tavoittaa 152 000 lukijaa. Ehkä kaikki ovat tyytyväisiä. Lukijakunta on tarkasti segmentoitu ja sitä miellyttävät nämä valinnat. Moniko edes mahtaa irtonumerona musiikkilehtiä nykyään ostaa? En tiedä. Ehkä niitä naisia ei tarvita irtonumeromyyntiä kosiskelemaan.

Vai onko tässä nyt vaan vika katsojan silmässä? Siitä etten oikein lämpene HIMille, Yrjänälle, Iron Maidenille tai Nightwishille? Vai alanko vaan vanhemmiten livetä yhä enemmän turvallisesta mainstreamesta kohti hc-punkkia ja toisaalta runotyttö-indie-poppia? Ovatko tällaiset irtiotot kolmenkympin kriisin ensioireita?

Enimmäkseen tässä taisi olla kyse siitä, että jollain oli alkuillasta vähän turhan paljon vapaa-aikaa.

P.S.

Ilmaista musiikkia on jälleen jaossa netissä. Päivi "Bääbs" Kankaron (joo, se sama Bääbs, joka on Euroviisuehdokkaana ja joka on tatuoinut taiteilijanimensä rintaansa) TV-resistori on julkaissut uuden biisin pitkän ja tuskaisen kypsyttelyn jälkeen. Sen voi ladata omakseen TV-resistorin kotisivulta. Suosittelen tsekkaamaan.

Rokkimerkkejä

Kauan tätä jo oikeastaan odotettiinkin.

Postimerkkejä on maailmanhistoriassa tehty kaikista mahdollisista aiheista. Nyt myös Suomessa menneen maailman rokkitähdistä.

Ei nuo valinnat mitenkään yllätä. Ovat kaiketi jopa ihan perusteltavissa, mutta olkaa hyvät ihmiset ystävällisiä: älkää lähettäkö minulle kirjettä, jossa on Mamba, Popeda, Yö tai Dingo-postimerkki. Pyydän.

Toisaalta, lähettääkö kukaan enää fyysistä korttia tahi kirjettä koskaan mihinkään?

Keikalla: Tuomo

Ei ihan Sam Moore...

...mutta täysiverinen soul-mies kuitenkin.

Onneksi Tuomo ehti lyhyellä kiertueellaan poiketa Turussakin ennen kuin mies siirtää fyysisen olemuksensa kevääksi Pariisiin. Ilman Tuomoa kaupungin keikkatarjonta olisi ollut yhtä hyvää keikkaa laihempi.

Klubille olisi lauantai-iltana enemmänkin väkeä mahtunut, mutta tunnelma yleisössä oli silti kohdallaan. Eturivin tyttösilläkin oli mukavasti tilaa liikehdintään, mikä ilolla pantiin lavallakin merkille.

Päästaran takana komppasi nelihenkinen bändi (rummut-congat-kitara-basso), joka piti huolen siitä, että groove oli kohdallaan. Tuomon taustaryhmä osoitti jälleen kerran, ettei välttämättä tarvitse olla sairaan nopee ollakseen hyvä. Tyylitaitoinen pidättely on monesti vetoavampaa kuin koko repertuaarin ripotteleminen yhteen biisiin. Tuomo itse esitteli multi-instrumentaalisuuttaan vaihtelemalla illan mittaan koskettimista kitaraan.

Setti käsitti kaikki kolme Tuomon soololevyä painottuen ymmärrettävästi hieman enemmän kuun alussa julkaistun My Private Sundayn biiseihin. Ehkä tästä johtuen kokonaisvaikutelma jäi hieman slovaripainotteiseksi. Enemmänkin potkua olisi taloon mahtunut. Toisaalta menopalat maistuivat sitäkin paremmalta, kun ne rikkoivat taidokasta fiilistelyä.

Kauttaaltaan keikka oli huolella rakennettu ja soljui yhtenäisenä virtana eteenpäin nostaen hymyn huulille. Uuden levyn biiseistä maukkaimmin livenä soivat Back To Day One, The Torturee's Mantra ja The Perfect Day. Vanhemmasta tuotannosta The Grant sekä varsinaisen setin päättänyt My Thing -levyltä napattu Don't Take It Too Hard nousi tasalaatuisen illan kärkibiisien joukkoon.

Kauemminkin Tuomoa olisi kuunnellut. Vajaa puolentoista tunnin setti on toki ihan standardin mittainen, mutta esimerkiksi joku huolella valittu Stevie Wonder -laina olisi istunut settiin ongelmitta.

Muutoin erinomaisessa illassa jäi ehkä hieman kaivelemaan se, ettei ihanan täydellistä Good Nightia kuultu keikan lopuksi. Toisaalta ehkä parempi niin. Biisi olisi saattanut aiheuttaa sivuun kirjoittaneessa täydellisen ja peruuttamattoman romahduksen.

Levyarvostelu: Herra Ylppö ja ihmiset - Pojat ei tanssi

Putroksi Samulin paikalle


Herra Ylpön toinen soololevy oli kuulemma ainakin joissain piireissä odotettu tapaus. Pitihän tämän tsekkaamiseen nyt pari päivää käyttää. Aiemmin olin Ylpön sooloja kuullut satunnaisesti ja Maj Karmasta en ole ikinä erityisesti perustanut. Itselle uuteen musiikkiin tutustuminen on kuitenkin aina virkistävä joskin arvaamaton kokemus. Muistuttaa avantoon hyppäämistä, kannattaa kokeilla valvotuissa olosuhteissa.

Herra Ylpön ensimmäistä soololevyä, 2008 ilmestynyttä Sata vuotta -lättyä, on kehuttu isolla kädellä. Eikä oikeastaan syyttä. Muutaman hätäisen kuuntelukerran perusteella siitä löytyy kivasti koukkua ja persoonallisia sävellysratkaisuja. Samaistumispintaa nuoruutensa kadottaneen miehen elämään tarjoaa esimerkiksi Videovuokraamon tyttö. Ei kai ollut ihme, että yhteen aikaan tuli juostua lähivuokraamossa lähes joka ilta. Ei lainkaan huono levy siis.

Jos unohdetaan tämän tuoreemman tapauksen otsakkeen kielioppivirhe, niin uusikaan levy ei ole huono, mutta edellisen lätyn kaltaiset koukut ovat vähissä. Lisäksi itseäni kiusaa aivan suunnattomasti se, että Ylppö kuulostaa aiempaa enemmän Putron Samulilta. Kannattaa tsekata vaikkapa levyn nimiraita, Pikkukaupungin James Dean tai Entiset tyttöystävät. Sanoituksissa kyllä on ideaa.

Sinänsä mielenkiintoista muuten, että Putro itse pääsi aika vakuuttavasti viime vuonna julkaistulla Elämä on juhlalla irti omista maneereistaan ja Sen Kahvilan soundista. Ilmeisesti valtakuntaan ei mahdu kahta Putron maneereilla laulavaa miestä samaan aikaan.

Monet Pojat ei tanssi -laserlevyn sävellykset puolestaan on kuin Hynysen Jounin pöytälaatikosta. Sekään ei automaattisesti ole huono, mutta aika metritavara runttaamista tämä nyt kyllä on.

Hiukan nihkeä fiilis tästä uudemmasta levystä väistämättä jää, kun sitä vertaa edeltäneeseen Sata vuotta -levyyn. Ei välttämättä ole levylle eduksi, että ainoat mieleen jäävät asiat ovat vertailua aiempiin tai muiden tuotoksiin. Ei tässä mitään vikaa ole, mutta kovin vähän tästä käteen jää.

3/5

Parhaat palat:

Pojat ei tanssi
Piraija

Kauneus satuttaa

Jotkut biisit vaan on sellasia...

Tarkoitan siis sellaisia kappaleita, jotka irrtottavat täysin todellisuudesta ja nykyhetkestä, kun ne kuulee. Sellaisia kuin SMG:n Emmylou. Biisejä, jotka ovat niin kauniita, että sieluun sattuu aina ne kuullessaan. Toisaalta ne ovat vaarallisia, kun menevät ja aiheuttavat välittömän pakokauhun. Eikä esimerkiksi ruuhkabussista pääse välttämättä kovin äkkiä pakoon maailmaa, eikä ainakaan sinne minne haluaisi.

Jostain syystä vaan sekoitan tuon alun muutaman tahdin verran aina Takarivin pojille -kappaleeseen. Ei ne edes ole niin samanlaisia biisejä. Hyviä kylläkin.

SMG on muuten keikalla Turussa ensi viikolla. Kiihkeästi odotan tuota, vaikka eivät kuitenkaan Emmylouta soita. Ehkä sittenkin parempi niin. Lautturin kuuleminen PMMP:n keikalla on ihan riittävän kova pala.

Levyarvostelu: John Hiatt - The Open Road

Avoin tie on päällystetty rouhealla hiekalla



Nimeä John Hiattin suurin hitti. Jaa, sellaista ei ole vai?

Lähimpänä oikeata vastausta lienee Have a Little Faith on Me vuodelta 1987. Rouhean rockin peruskallioihin lukeutuva John Hiatt ei koskaan ole saavuttanut suuria myyntilukuja tai suuren yleisön tietoisuutta. Syytä tähän voi oikeastaan vain arvailla, sillä countrylla, americanalla, uudella aallolla ja räminällä maustetulla roots-rockilla ovat monet muutkin menestyneet myös 2000-luvulla.

Pienten piirien ja muusikkokollegoiden parissa vuonna 1952 syntynyt Hiatt sen sijaan nauttii vankkaa suosiota (muun muassa Iggy Pop ja Bonnie Raitt ovat Hiattia coveroineet). Siinä mielessä Hiattin urasta voi löytää samankaltaisuuksia esimerkiksi Joe Grusheckyn uraan. Myös musiikillisesti miehet asustelevat samoilla kulmilla.

Autoja vapaa-ajallaan harrastavan Hiattin levytysura alkoi jo vuonna 1974. Maaliskuun alussa kauppoihin ehtivä The Open Road -pitkäsoitto on miehen uran 21. studiolevy. 11 raitaa käsittävä paketti ei mitään kovin uutta väripalettiin tuo, mutta tuskin sitä tässä tapauksessa kaivataankaan. Vaihtelua on riittävästi hitaiden ja nopeampien sekä rouheampien ja tunnelmoivammin maalailevien palojen välillä. Hiatt on oman paikkansa löytänyt, eikä hänen rajattu yleisönsä todennäköisesti uusia temppuja kaipaakaan. Ei tähän oikein istuisikaan hip hop-rytmien sämpläys.

Myös kappaleet henkivät oman paikkansa löytämistä. Äänessä on elämäänsä tyytyväinen mies, joka ei kuitenkaan jää piehtaroimaan nostalgiaan. Hän näkee tulevaisuuden mahdollisuutena löytää jotain uutta, mutta nykyinenkin elämänpiiri tuntuu riittävän.

Ehkä se juttu on iässä. Hiatt käy kovaa vauhtia kohti kuuttakymmentä ja edelleen hän on varsin luomisvoimainen artisti. The Open Road ja parin vuoden takainen Same Old Man lukeutuvat Hiattin vahvimpien töiden joukkoon.

Ehkä tuossa iässä on jotain erityistä. Osapuilleen samassa iässä uudelleen luomisvoimansa ovat löytäneet myös muun muassa Dylan, Springsteen ja Fogerty.

4/5

Parhaat palat:

The Open Road
Like a Freight Train
Homeland

P.S. John Hiatt konsertoi Kulttuuritalolla Helsingissä helmikuun 6. päivä yhdessä Lyle Lovettin kanssa. Vahvasti suosittelen tarkastamaan, jos kalenterissa on vielä tilaa. Tai vaikkei olisikaan, suosittelen raivaamaan sitä.

Haamut tulevat

Kenet Sinä kutsut?

Viime päivien jälkeen pitäisi kai kirjoittaa Kaarina Hazardista, hyvistä journalistisista tavoista, suomalaisten medialukutaidosta tai sen puutteesta tai määritellä kolumni.

Jätänpä kuitenkin kaikesta tuosta kirjoittamatta. Viikolla kerrottiin nimittäin siitäkin, että kovasti viime kuukausina työn alla ollut Ghostbusters-elokuva on saanut ohjaajan. Myös kaksi ensimmäistä leffaa ohjannut Ivan Reitman ottaa jälleen tuolin haltuunsa.

Call me cynic, mutta jotenkin tämä tuntuu nähdyltä jutulta. Alkuperäinen pätkä oli mainio, jatko-osa menetteli, mutta mitä uutta kolmas osa tuo? Leffaa näkemättä ja käsikirjoituksesta mitään tietämättä tuomitsen vanhan lämmittelyksi. Vetänee jonkun verran väkeä, mutta tuskin tuo leffasaagaan mitään olennaista lisää.

Hollywoodissa on tuntunut jo useamman vuoden olevan pulaa kelvollisista uusista ideoista ja pätevistä käsikirjoituksista. Ihmisten nostalgiannälkää ruokitaan kuppaamalla uudelleen ja uudelleen 70- ja 80-lukujen hittileffoja. Tai vaihtoehtoisesti jatko-osilla munitaan uusienkin leffojen hyvät ideat (mainitsiko joku takarivissä Matrixin?).

Onko jatko-osista siis ensinnäkään mihinkään muuhun kuin helppoon rahastukseen? Ensimmäisen hittileffan jälkeen jonkun verran tuottavaa jatkoa ei liene kovin vaikea kynäillä. Harvakseltaan

Huonontavatko keskinkertaiset jatkolämmittelyt alkuperäistä leffaa? Eivät, jos niitä voi käsitellä yksittäisinä elokuvina ja unohtaa leffantekijöiden myöhemmät synnit. Useimmiten jatko-osat eivät vaan pärjää mitenkään alkuperäiselle. Tuoreus jää puuttumaan, kun uutta näkökulmaa ei oikein löydetä. Esimerkkejä: Rockyt (jatko-osat sisältävät toki yksittäisiä hupikohtauksia, mutta leffoinahan ne ovat melko karmeita), Blues Brothers (musiikkikohtaukset toki jatkossakin mahtavia) ja Lämäri (mainio sporttiraina, mutta edes paatuneimmat lätkäjätkät eivät halua puhua Lämärin toisesta tai kolmannesta osasta). Tai entäs Poliisiopisto. Tai siis ei mitään...

Trilogiat ovat siinä mielessä hankalampia tapauksia, että niitä harvemmin pystyy erottelemaan toisistaan. Ensimmäinen Matrix on yksiselitteisen loistava, mutta trilogiana Matrix on pitkälti kelvoton. Star Wars -trilogia (episodit 4-6) on parhautta ja jälkimmäinen esi-trilogia kehnohko. Tähtien Sodan tapauksessa alkuperäisen trilogian erinomaisuuteen yksi keskeinen selitys on se, että se oli valmiiksi kirjoitettu kolmen leffan pituiseksi.

Onneksi maailmassa on muutama esimerkki hyvistäkin jatko-osista. Kolmas Die Hard potkii lähes yhtä kovaa kuin ykkönenkin, Paluu Tulevaisuuteen on ehkä 80-luvun hiteistä kaikkein tasalaatuisin trilogia. Sitten on sellaisiakin leffapareja kuin Before Sunrise-Before Sunset, joissa jatko-osa jopa syventää alkuperäistä ja tekee siitä paremman.

(Molemmat aurinkoleffat löytyvät muuten SunPutkesta kokonaisuudessaan. Suosittelen vakaasti, jos on sellainen kolmisen tuntia aikaa. Ja suosittelen vaikkei olisikaan aikaa. Kolme tuntia elämästään voi kuluttaa pirun paljon huonomminkin).

Ne muutamat onnistumiset kaiketi antavat uskoa yrittää aina uudelleen.