Paljonko on paljon? Minua on koulussa viime aikoina useampaan otteeseen kehotettu tätä miettimään, koska journalistin on syytä konkretisoida lukijalle lukuja.
Esimerkki musiikkimaailmasta:
Kyseinen uutinen löytyy tämän päivän Iltasanomista.
Springsteenille jättitappiot
Bruce "Pomo" Springsteen sai tuta, että lama iskee myös maailmanluokan tähtien kukkaroihin. Breaking newsin mukaan mukaan Springsteen myi yhden taloistaan 150 000 dollarin eli noin 110 000 euron tappiolla. Springsteen osti Floridassa sijaitsevan kartanonsa huhtikuussa 2008 reilulla kolmella miljoonalla dollarilla. Hieman sen jälkeen asuntomarkkinat romahtivat. Tällä hetkellä Pomo asuu myymänsä talon naapurissa.
150 000 dollaria, shit load of money? Toki. Mutta tuskin se Brucen kukkarossa ihan kauheasti tuntuu. Kuten Iltasanomat vajaa kuukausi sitten kertoi, Bruce tienasi viime vuonna reilut 58 miljoonaa dollaria. Vuonna 2008 Brucen tulot olivat muuten runsaat 120 miljoonaa dollaria.
Sitä paitsi se naapuritalo, jossa pariskunta Springsteen tällä hetkellä majailee, ostettiin myöhemmin 4,6 miljoonalla taalalla. Eikä se New Jerseyssä olevan ranchinkaan ylläpito ihan ilmaista varmaan ole. Ehkä tämän olisi voinut puristaa sen kuuluisan paljonko on paljon -tuubin läpi. Saatiinhan siitä kuitenkin ihan kiva sivuntäyte.
Tämän jutun piti alkaa eri tavalla, mutta (ilmeisesti) Miljoonasade on tullut tiensä päähän. Valitettavaa, muttei kuitenkaan kovin yllättävää. Viimeisin uusi levyhän bändiltä tuli pihalle melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten. Se oli armeijassa ollessa melkoinen piristysruiske.
Tämä olkoon siis yhden kiihkeän rakkaustarinan muistokirjoitus.
Mutta, kelataan alkuun. Ensimmäinen elävä muistikuva on Samppalinnan maauimalan reunalta kesältä 1995. Siellä pohjalla soitti viisi äijää Rocktopusia ja ihmiset rannalla ihmettelivät, että onks toi mahdollista.
Se oli siistiä. Kuten myös 1996 ilmestynyt Poikapainia&digitaalidaameja oli siisti levy. Miljoonasade pysyi tutkassa, mutta siellä ulkoreunalla. Olin varmaan liian ahdistunut, angstinen ja ahdistunut.. ai sanoin sen jo. No, liian teini kuuntelemaan positiivisen pohjavireen omaavia lauluja. Tuohon aikaan kun en tiennyt Käärmeenkantaja-levystä yhtään mitään.
Miljoonasateen uuteen, lopulliseen, löytämiseen tarvittiin uusi live-elämys. Tällä kertaa laivalla. 12.11.1998. Sen jälkeen homma oli siinä.
Suhteeni bändiin oli kiihkeä ja intensiivinen. Parin vuoden aikana Salon Hessu ja kumppanit tuli tsekattua pitkälti toistakymmentä kertaa. Silloinen tyttöystävänikin ehti luulla Milkkareiden olevan SE tärkeä bändi minulle (Bruce kun oli hautautunut hetkeksi hieman sivummalle, vai kertoiko se sittenkin siitä perustavanlaatuisesta piirteestä, ettei ko. suhteella ollut hirveästi tulevaisuutta).
Viime vuosina (2001-->) ehdin nähdä bändin vielä muutaman kerran, mutta tuolloin bändi oli jo pop-museon nostalgia-akti. Keikat olivat kyllä hyviä myös tuolloin, mutta enemmän yhteisen historian kuin musiikillisen relevanssin vuoksi.
Syystä tai toisesta bändi vaan jäi, niin kuin jotkut (hyvätkin) ystävät joskus jäävät. Ei tullut pidettyä hirveästi yhteyttä. Toki olisi auttanut, jos bändi olisi ollut aktiivisempi minun suuntaani.
En kuitenkaan ole katkera siitä, hiukan haikea vain. Miljoonasade oli kuitenkin yhden varsin tärkeän elämänvaiheen soundtrack. Kiitos muistoista.
P.S.
Miljoonasadetta löytyy myös Ylen elävästä arkistosta. Tsekatkaa.
P.P.S.
Taannoin tuli listattua noita huonoja covereita. Tämä olisi kyllä kuulunut listalle.
Tämän vuosituhannen kovin uusi bändi The Gaslight Anthem on julkaissut kesäkuussa julkaistavalta levyltään uuden biisin. Sitä sopii kuulostella bändin Myspace-sivulta.
Äsken kun laitoin biisin soimaan ensimmäistä kertaa, jännitys oli suuri. Samanlaista en ole kokenut pariin-kolmeen vuoteen. Johan sitä kaivattiinkin. Bändin neljännen levyn haluan sitten varmaan pitää ihan pimennossa, mutta tästä odotuksesta otetaan kaikki irti pieninäkin annoksina.
Kesäkuu on ihan kohta!
P.S. Uuden levyn kansi on aivan sairaan makean näköinen.
Kevät voidaan julistaa alkanneeksi, sillä jääkiekon SM-liigan runkosarja saatiin tarvottua päätökseen. Nyt alkavat sitten ne pelit, joita katsojat, media, toimihenkilöt ja pelaajat ovat 58 kierroksen ajan odottaneet.
Tuli ennen kauden alkua kirjattua runkosarjan loppusijoitusarvaus paperille. Se on tässä alla ja suluissa toteutuneet sijoitukset.
Ei tuo kokonaisuutena ihan metsään mennyt. Jokerit petti täysin, Kärpät jonkun verran. Lukko yllätti rankasti, myös TPS oli ennakoitua parempi (Suikkanen on taikuri). Ilves floppasi, mutta en nyt itse ihan hirveästi odottanutkaan. Ensi kaudella sitten Hiitelä sr. nostaa jengin suosta. Mutta ensin täytyy selvittää karsinnat.
Kaikkein karuin varmaan tilanne on SaiPassa. Ennakko-odotuksiin nähden 11. sija on hyvä suoritus, mutta parin viime kierroksen aikana pullahtaminen pleijareista saattaa kirpaista isompaakin miestä.
Listauksiahan on netti piukassa. Perjantain kunniaksi kymmenen melko karmeaa coveria. Ihan absoluuttinen lista ei ole, sillä jonkun helmen olen hätäpäissäni saattanut unohtaa. Vähän sillä silmällä näitä on valittu, että alkuperäinen biisi tai esittäjä ovat jotenkin henkilökohtaisesti tärkeitä. Täydennyksiä mielellään kommentteihin.
11. Enrique Iglesias: Sad Eyes (orig. Bruce Springsteen)
Eihän tässä ole mitään. Kaikki se koskettavuus, joka alkuperäisesityksessä on, häviää Enriquen järjettömän määinnän alle.
10. Mikko Alatalo: Anna mulle lovee (The Spencer Davis Group)
Siis ou nou. Juutuuppi ei tarjoa Mikon vedosta. Paranee siis tyytyä Koleran versiointiin, joka on itse asiassa kaikin puolin parempi, tai ainakin huumorikerroin on kohdillaan.
9. Michael Bolton: When a Man Loves Woman (Percy Sledge)
Okei, myönnetään, ettei tämä nyt niin hirveä ole. Boltonin ääni riittää tämän klassikon tulkintaan ihan kohtuullisesti. Bolton kuuluu vaan niihin artisteihin, joilla on pakonomainen tarve vääntää hirveät määrät covereita klassikoista. En ole koskaan ymmärtänyt tuota tarvetta. Nykyään keskinkertaisia cover-esityksiä kutsutaan Idolsiksi.
8. Madonna: American Pie (Don McLean)
Vaikka M itse niin luuleekin, se että nimi sattuu olemaan Madonna ei oikeuta tekemään ihan mitä huvittaa. The day the music died. Ei se ollutkaan silloin, kun Buddy Hollyn lentokone putosi. Se oli silloin, kun Madonna keksi levyttää tämän.
7. Elton John: The Show Must Go On (Queen)
Elton on ihan hyvä laulaja, mutta jotkut biisit ovat pyhiä. Miksi versioida kappaleita, joita ei voi tehdä paremmin, eikä kannata tehdä eri tavalla. Kukaan ei ole vetänyt yhtäkään Queenin biisiä paremmin kuin Freddie. Eltonin puolustuksena tässä on sentään se, että kyse on tribuuttikonsertista. Mutta minulle Queen on covereiden suhteen pyhin kaikista bändeistä.
6. Jessica Simpson: These Boots Are Made For Walking (Nancy Sinatra)
Earth to Jessica. Newsflash. Vaatteista tinkiminen ja perseen pyörittäminen eivät ole seksikkyyden tae. Less is more, niin kuin tapaavat jossain päin maailmaa sanoa. Sitä paitsi musiikkikin on pahasti raiskattu.
5. Bono: Hallelujah (Leonard Cohen)
Tällä ei ole edes samaa puolustusta kuin Elton Johnilla. Tarkennus: on okei esittää huonoja covereita livenä, mutta ei tarvitse hukata kenenkään studiotyöntekijän aikaa levyttämällä näitä. Bonolla on tainnut olla liian kiire maailman pelastamisen kanssa, eikä ole ihan hirveästi ehtinyt nähdä vaivaa tämän eteen. No, ainakin se on erilainen.
4. Celine Dion&Anastacia: You Shook Me All Night Long (AC/DC)
Tarkennus edellä sanottuun. Celine Dionin ei ole okei esittää huonoja covereita missään. Ei edes Las Vegasissa. Oleks sää rock ku soitat ilmakitaraakin, vai häh?
3. Britney Spears: (I Can't Get No) Satisfaction (The Rolling Stones)
Tähän olisi voinut valita myös Britneyn I Love Rock'n'rollin, mutta...
2. William Shatner: Mr. Tambourine Man (The Byrds)/Lucy in the Sky With Diamonds (The Beatles)
Kova kamppailu. Päättäkää te.
1. Boney M: Heart of Gold (Neil Young)
Voi ei! Mikä antikliimaksi. Juutuub ei tarjoa studioversiota tästä hirvityksestä. No Spotify auttaa tässä. Liveversiosta kun ei tule kappaleen kaikkein hienoimpia vivahteita esiin.
Tampereella poikkeaminen sekä Turussa poikennut David Beckham sekoitti allekirjoittaneenkin rutiinit siinä määrin, että viime päivien musiikilliset häppeningit ovat jääneet huomioitta. Seuraa siis fast forward nykyhetkeen.
*
Ruisrock julkisti uusia kiinnityksiä. Sanokaa mitä sanotte, mutta itseäni Ozzy, The Specials ja Canned Heat kiinnostavat, vaikka eivät olekaan kuuminta hottia 2010-luvulla. Canned Heatin 1971 Ruisrockin keikkaa on tämänkin blogin kommenteissa ehditty kehua ja Specialsin eka levy kuuluu kiistatta maailman kaikkien aikojen eliittiin. Toivottavasti myös Ozzy on soittokunnossa.
Ruisrockin esiintyjäjako eri päiville vain hieman hämmentää. Perjantai on perinteisesti ainakin muutaman vuoden ajan ollut jonkun sortin mörköpäivä metallisine bändeineen. Niin näyttäisi nytkin olevan. Ozzy, NOFX, Amorphis, Finntroll ja Tarot menevät pureksimatta alas. Mutta mitä mainittu Canned Heat tekee perjantaissa?? Going Up the Country ei ehkä ihan saumattomasti mene yhteen muun perjantain ohjelmiston kanssa. No, ainahan on Let's Work Together.
*
Michael Jacksonin perikunta solmi Sony Musicin kanssa julkaisusopimuksen. Maailman rahakkaimman sopimuksen (ikinä, koskaan, missään) arvoksi on paljastunut vaatimaton noin 150 miljoonaa euroa. Perikunta kiittää ja toivottavasti Sonykin on tyytyväinen. Parin-kolmen levyn verran olisi kuulemma uuttakin materiaalia tarjolla ja loppu kymmenen levyn sopimuksesta kuitataan sitten taas Thrillerin ja Off the Wallin seuraavilla uusintapainoksilla. No, onhan näille kai ostajia. Eihän Jacksonin levyjä ole vielä painettu miljardiakaan kappaletta.
* Abba, Genesis, Jimmy Cliff, The Hollies, The Stooges ja muutama muu tärkeä bändi&henkilö nimettiin jälleen rock'n'roll Hall of Fameen. Totta kai sitten syntyi vastareaktioita, missä ihmeteltiin, miksei esim. Red Hot Chili Peppers ole kunniagalleriassa.
Monroen Miken bändi tai siis Mike Monroe on kokenut muutoksia, jotka eivät ilmeisesti ole pysyviä. Rumpalin tuolilla on mies vaihtunut (Jimmy Clarke --> Karl Rosqvist) kuin myös toisen kitaran varressa (Todd Youth --> Steve Conte). Toivomme ja oletamme, että bändi pysyy kuitenkin kasassa jatkossakin.
*
Virallinen americanan hukattu tapaus/sekopää/lahjakkain ikinä eli Ryan Adams ilmoitti joitakin kuukausia sitten lopettavansa musiikin teon ja keskittyvänsä kirjailijan uraan. No, nyt Adamsilla on kuitenkin (ainakin) kolme bändiä kasassa.
Edelleenkin jää vaan epäselväksi, onko Adams aikamme suurin musiikkinero vai vaan maanis-depressiivinen adhd-tapaus. Vai onko käynyt vaan niin, että kun huumeet eivät enää ilmeisesti kuulu Ryanin päiväohjelmaan, on mies jäänyt yhtä vahvaan kahvikoukkuun kuin Dave Grohl.
