Levyarvostelu: Johnny Cash - American VI Ain't No Grave

Ei mitään uutta...


...mutta ketä haittaa?

Joku voisi väittää 2003 kuolleen Johnny Cashin kuudenteen osaan venynyttä American Recordings -sarjaa tuottaja Rick Rubinin ja Johnnyn perikunnan pahemman luokan ryöstökalastukseksi ja haudan kuppaamiseksi.

Mutta se tuskin Cash-faneja haittaa. Ei ainakaan minua. Mitään uutta Ain't No Grave-otsakkeen alla julkaistut vedot eivät tarjoa tuttuun kaavaan, jota Cash elämänsä viimeisen vajaan vuosikymmenen ajan yhdessä Rubinin kanssa toteutti. Mutta kun Johnny Cashin American-sarjasta on kyse, kukaan tuskin uusia polkuja odottaakaan. Kaikki tietänevät mitä on tulossa ja diggaavat tai sitten eivät.

American Recordings -sarjan jälki pysyy hämmästyttävän tasalaatuisena, vaikka varsinaisia American-levyjä on ehditty julkaista jo kuusi osaa ja viiden levyn Unearthed-boksi päälle. Siinä ehkä yksi merkittävistä eroista Cashin ja Vesku Loirin välillä. Viimeksi mainitun myöhäiskauden Lappi-trilogia alkoi maistua talkkunalta siinä kuudennen biisin kohdalla.

Tarjolla on kymmenen huolella valittua esitystä Amerikan laulukirjan lehdiltä muutaman vuosikymmenen aikajaksolta. Hurtin kaltaisia tajunnanräjäyttäviä Pommeja tämänkertaiseen kattaukseen ei ole mahtunut, mutta jälleen kerran Cash vetää biisit vastustamattomasti omiin nimiinsä.

Sitä paitsi pakkohan Johnny Cashia on uskoa, kun hän laulaa:
Don't look so sad, I know it's over But life goes on and this old world will keep on a-turnin' Let's just be glad we had some time to spend together


5/5

Parhaat palat:

Ain't No Grave
For The Good Times
Last Night I Had The Strangest Dream

Levyarvostelu: Herra Ylppö ja ihmiset - Pojat ei tanssi

Putroksi Samulin paikalle


Herra Ylpön toinen soololevy oli kuulemma ainakin joissain piireissä odotettu tapaus. Pitihän tämän tsekkaamiseen nyt pari päivää käyttää. Aiemmin olin Ylpön sooloja kuullut satunnaisesti ja Maj Karmasta en ole ikinä erityisesti perustanut. Itselle uuteen musiikkiin tutustuminen on kuitenkin aina virkistävä joskin arvaamaton kokemus. Muistuttaa avantoon hyppäämistä, kannattaa kokeilla valvotuissa olosuhteissa.

Herra Ylpön ensimmäistä soololevyä, 2008 ilmestynyttä Sata vuotta -lättyä, on kehuttu isolla kädellä. Eikä oikeastaan syyttä. Muutaman hätäisen kuuntelukerran perusteella siitä löytyy kivasti koukkua ja persoonallisia sävellysratkaisuja. Samaistumispintaa nuoruutensa kadottaneen miehen elämään tarjoaa esimerkiksi Videovuokraamon tyttö. Ei kai ollut ihme, että yhteen aikaan tuli juostua lähivuokraamossa lähes joka ilta. Ei lainkaan huono levy siis.

Jos unohdetaan tämän tuoreemman tapauksen otsakkeen kielioppivirhe, niin uusikaan levy ei ole huono, mutta edellisen lätyn kaltaiset koukut ovat vähissä. Lisäksi itseäni kiusaa aivan suunnattomasti se, että Ylppö kuulostaa aiempaa enemmän Putron Samulilta. Kannattaa tsekata vaikkapa levyn nimiraita, Pikkukaupungin James Dean tai Entiset tyttöystävät. Sanoituksissa kyllä on ideaa.

Sinänsä mielenkiintoista muuten, että Putro itse pääsi aika vakuuttavasti viime vuonna julkaistulla Elämä on juhlalla irti omista maneereistaan ja Sen Kahvilan soundista. Ilmeisesti valtakuntaan ei mahdu kahta Putron maneereilla laulavaa miestä samaan aikaan.

Monet Pojat ei tanssi -laserlevyn sävellykset puolestaan on kuin Hynysen Jounin pöytälaatikosta. Sekään ei automaattisesti ole huono, mutta aika metritavara runttaamista tämä nyt kyllä on.

Hiukan nihkeä fiilis tästä uudemmasta levystä väistämättä jää, kun sitä vertaa edeltäneeseen Sata vuotta -levyyn. Ei välttämättä ole levylle eduksi, että ainoat mieleen jäävät asiat ovat vertailua aiempiin tai muiden tuotoksiin. Ei tässä mitään vikaa ole, mutta kovin vähän tästä käteen jää.

3/5

Parhaat palat:

Pojat ei tanssi
Piraija

Levyarvostelu: John Hiatt - The Open Road

Avoin tie on päällystetty rouhealla hiekalla



Nimeä John Hiattin suurin hitti. Jaa, sellaista ei ole vai?

Lähimpänä oikeata vastausta lienee Have a Little Faith on Me vuodelta 1987. Rouhean rockin peruskallioihin lukeutuva John Hiatt ei koskaan ole saavuttanut suuria myyntilukuja tai suuren yleisön tietoisuutta. Syytä tähän voi oikeastaan vain arvailla, sillä countrylla, americanalla, uudella aallolla ja räminällä maustetulla roots-rockilla ovat monet muutkin menestyneet myös 2000-luvulla.

Pienten piirien ja muusikkokollegoiden parissa vuonna 1952 syntynyt Hiatt sen sijaan nauttii vankkaa suosiota (muun muassa Iggy Pop ja Bonnie Raitt ovat Hiattia coveroineet). Siinä mielessä Hiattin urasta voi löytää samankaltaisuuksia esimerkiksi Joe Grusheckyn uraan. Myös musiikillisesti miehet asustelevat samoilla kulmilla.

Autoja vapaa-ajallaan harrastavan Hiattin levytysura alkoi jo vuonna 1974. Maaliskuun alussa kauppoihin ehtivä The Open Road -pitkäsoitto on miehen uran 21. studiolevy. 11 raitaa käsittävä paketti ei mitään kovin uutta väripalettiin tuo, mutta tuskin sitä tässä tapauksessa kaivataankaan. Vaihtelua on riittävästi hitaiden ja nopeampien sekä rouheampien ja tunnelmoivammin maalailevien palojen välillä. Hiatt on oman paikkansa löytänyt, eikä hänen rajattu yleisönsä todennäköisesti uusia temppuja kaipaakaan. Ei tähän oikein istuisikaan hip hop-rytmien sämpläys.

Myös kappaleet henkivät oman paikkansa löytämistä. Äänessä on elämäänsä tyytyväinen mies, joka ei kuitenkaan jää piehtaroimaan nostalgiaan. Hän näkee tulevaisuuden mahdollisuutena löytää jotain uutta, mutta nykyinenkin elämänpiiri tuntuu riittävän.

Ehkä se juttu on iässä. Hiatt käy kovaa vauhtia kohti kuuttakymmentä ja edelleen hän on varsin luomisvoimainen artisti. The Open Road ja parin vuoden takainen Same Old Man lukeutuvat Hiattin vahvimpien töiden joukkoon.

Ehkä tuossa iässä on jotain erityistä. Osapuilleen samassa iässä uudelleen luomisvoimansa ovat löytäneet myös muun muassa Dylan, Springsteen ja Fogerty.

4/5

Parhaat palat:

The Open Road
Like a Freight Train
Homeland

P.S. John Hiatt konsertoi Kulttuuritalolla Helsingissä helmikuun 6. päivä yhdessä Lyle Lovettin kanssa. Vahvasti suosittelen tarkastamaan, jos kalenterissa on vielä tilaa. Tai vaikkei olisikaan, suosittelen raivaamaan sitä.

Levyavostelu: Tuomo - My Own Private Sunday

Toimii myös viikolla

Uuden vuosikymmenen alun odotetuimpiin levyihin ainakin näillä leveysasteilla lukeutui Tuomon kolmas soololevy. Olihan Tuomon kaksi edellistä levyä silkkaa parhautta. Uusinta levyä kuunnellessa käy äkkiä selväksi, ettei odotus ollut turha.

My Private Sunday -nimeä kantava lätty ei ole aivan niin groovaava kuin olisi voinut odottaa. Vain muutamalla raidalla ylletään tanssittaviin tempoihin. Pienen totuttelun jälkeen lievä hidastempoisuus ei kuitenkaan haittaa. 12 kappaleen kokonaisuus on selkeä ja johdonmukainen, josta ei täyteraitoja löydy. Biisit eivät ole päätyneet levylle sattumalta.

Levy on veistelty pitkälti samasta hyvästä puusta kuin vajaa vuosi sitten ilmestynyt Reaches Out For You. Uusi levy soi hieman edeltäjäänsä intiimimpänä ja vähäeleisempänä, ikään kuin Out For Youn pikkuveljenä. Useissa biiseissä koskettimet ja jouset ovat pääosassa, eikä taustoja ole kuorrutettu yhtä täyteläisiksi kuin edellisellä levyllä. Myös jazzin sävyjä musiikista on löydettävissä. Vähäeleinen ja entistä herkempi musiikki vaatii kuulijalta entistä enemmän.

Tekstit on löydetty edellisen levyn tavoin samasta saavuttamattoman rakkauden poukamasta, jossa mustan musiikin suuret mestarit Stevie Wonder, Sam Cooke ja Marvin Gaye ovat vuoroillaan vierailleet. Vaikka aivan Good Nightin tasoisia romantikon perimmäisiin sydänpoimuihin iskeviä kappaleita My Private Sunday ei sisälläkään, lähelle päästään. Varsinkin Hold Me (Till The Morning) ja The Circus onnistuvat kiteyttämään jotain olennaista ihmiselon ajoittaisesta vaikeudesta.

Tuomon ääni on aivan yhtä mahtava kuin ennenkin. Samaan aikaan äärimmäisen hauras ja toisaalta hunajainen. Vihjailevimmatkin rivit kuulostavat Tuomon laulamina yhtä viattomilta kuin Marvin Gayen konsanaan.

Tyylitietoinen Tuomo jatkaa takuuvarmaa työtään myös My Own Private Sundaylla. Omassa sarjassaan Tuomo on edelleen maamme kiistaton mestari.


4/5

Parhaat palat:

The Circus
Hold me (Till The Morning)
Mutually Assured



P.S. Äijän livekunto sopii tarkastaa kiertueella, joka alkaa piakkoin. Julkaistuja keikkoja tämän kuun puolen välin jälkeen ainakin Jyväskylässä, Helsingissä ja Turussa. Lienee tulossa muitakin, kunhan vuosi tästä edistyy.

Levyarvostelu: Tom Morello - The Fabled City

Tällaisia aloin aikani kuluksi rustaamaan, että pysyisi jonkinmoinen tuntuma sitä odotellessa, että joku alkaisi juttuja haluta enemmänkin. On arvosteluja ennenkin eri yhteyksiin tullut kirjattua, mutta jos nyt yrittäisi suht säännöllisesti luoda jotain. Näitä ilmestynee silloin tällöin, eli silloin kun jokin levy tavalla tai toisella liikuttaa tai jättää kylmäksi.


--------------------------------------

Tom Morello - The Nightwatchman: The Fabled City (Epic/Red Ink)



40 minuuttia yhteiskuntakriittistä amerikkalaista ajankuvaa


Mainiona Rage Against The Machine -kitaristina tunnetuksi tullut Tom Morello on hypännyt toistamiseen parin vuoden sisällä The Nightwatchman-aliaksensa nahkoihin ja levyttänyt kuulijoiden iloksi 11 amerikkalaista yhteiskuntaa luotaavaa laulua.
The Fabled Cityn yhteiskunnalliset sävyt pomppaavat näkyviin pelkästään kansivihkoa selaamalla. Vaikka ei tuntisi RATM:n ja Morellon historian yhteiskunnallisia aspekteja (bändi mm. esiintyi taannoin republikaaneja kritisoivan mielenosoituksen), sanoja lukemalla ei voi välttyä ajatukselta, että amerikkalaisen elämänmenon nykysuunnasta ja George W. Bushin hallinnon kritiikistä tässä on kyse. Useat biisit, esimerkiksi The King Of Hell ja Midnight In The City Of Destruction, jättävät melko vähän tulkinnanvaraa varsinkin julkaisuajankohdan huomioiden.
Musiikillisesti The Nightwatchman kulkee melko tuttuja latuja, vaikka pelkästään Rage Against The Machineen tutustuneen kulmakarvoja Morellon soolominän tekemiset oletettavasti kohottavatkin. Merkittävimpänä erona soolodebyytti One Man Revolutioniin on akustisen ilmaisun asteittainen häivyttäminen. Fabled Cityn syrjäisiltä kujilta on löytynyt paljon soittimia, joilla soundia tuetaan ja maustetaan mehevästi. Rujot tarinat ja raa’at soundit ovat kuitenkin edelleen eittämättömässä keskiössä. Monin paikoin Morellon musiikillinen ote tuokin luontevasti mieleen Nick Caven.
Tuottajan pöydän taakse on löydetty jälleen Brendan O’Brien, jonka kanssa Morello onkin tehnyt yhteistyötä jo viime vuosikymmenen puolivälistä lähtien. Viime vuodet O’Brien on puuhaillut pääasiassa Bruce Springsteenin tuottajana, mutta Nightwatchmanin seurassa Atlantan miehen tuotannollinen ääni kuulostaa oikeammalta ja omalla vinksahtaneella tavallaan luonnollisemmalta kuin Springsteenin klaanin parissa.
Keksitty kaupunki on paikka, jossa vierailee ristiriitaisin tuntein. Toisaalta mielellään, sillä Nightwatchmanin maailma on kiehtova. Kurkistus amerikkalaisen unelman kääntöpuolelle on kuitenkin äärimmäisen raskas. Silmien ja korvien eteen levittäytyvät maisemat eivät ole lainkaan viehättäviä vaan näkemäänsä jopa hieman pelkää. Karmeinta onkin, että ehdottomuudellaan Morello saa kuulijansa vakuuttumaan siitä, ettei Fabled City ole lainkaan keksitty.


****