Yhden päivän soundtrack

Ja jos on epäselvää mistä tässä nyt kitistään, kysymys on tästä.

A change is gonna come

Tämän oli pakko tapahtua



Muutoksia tapahtuu. Nyt tapahtuu sellainen muutos tämän blogin elämässä, että musiikkihöpinät siirtyvät uuteen osoitteeseen eli Rock City-blogiin. Rock Citysta kuulette todennäköisesti vielä lisää tässä jossain vaiheessa.

Tämä blogi jää toki myös elämään. Asiaa tulossa sitten kaikesta muusta paitsi musiikista.

Paljouden problematiikka

Journalisti kysyy: Paljonko on paljon?

Paljonko on paljon? Minua on koulussa viime aikoina useampaan otteeseen kehotettu tätä miettimään, koska journalistin on syytä konkretisoida lukijalle lukuja.

Esimerkki musiikkimaailmasta:

Kyseinen uutinen löytyy tämän päivän Iltasanomista.

Springsteenille jättitappiot

Bruce "Pomo" Springsteen sai tuta, että lama iskee myös maailmanluokan tähtien kukkaroihin. Breaking newsin mukaan mukaan Springsteen myi yhden taloistaan 150 000 dollarin eli noin 110 000 euron tappiolla.
Springsteen osti Floridassa sijaitsevan kartanonsa huhtikuussa 2008 reilulla kolmella miljoonalla dollarilla. Hieman sen jälkeen asuntomarkkinat romahtivat.
Tällä hetkellä Pomo asuu myymänsä talon naapurissa.

150 000 dollaria, shit load of money? Toki. Mutta tuskin se Brucen kukkarossa ihan kauheasti tuntuu. Kuten Iltasanomat vajaa kuukausi sitten kertoi, Bruce tienasi viime vuonna reilut 58 miljoonaa dollaria. Vuonna 2008 Brucen tulot olivat muuten runsaat 120 miljoonaa dollaria.

Sitä paitsi se naapuritalo, jossa pariskunta Springsteen tällä hetkellä majailee, ostettiin myöhemmin 4,6 miljoonalla taalalla. Eikä se New Jerseyssä olevan ranchinkaan ylläpito ihan ilmaista varmaan ole. Ehkä tämän olisi voinut puristaa sen kuuluisan paljonko on paljon -tuubin läpi. Saatiinhan siitä kuitenkin ihan kiva sivuntäyte.

Ystäväkirja: Miljoonasade

Mayday mayday

Tämän jutun piti alkaa eri tavalla, mutta (ilmeisesti) Miljoonasade on tullut tiensä päähän. Valitettavaa, muttei kuitenkaan kovin yllättävää. Viimeisin uusi levyhän bändiltä tuli pihalle melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten. Se oli armeijassa ollessa melkoinen piristysruiske.

Tämä olkoon siis yhden kiihkeän rakkaustarinan muistokirjoitus.

Mutta, kelataan alkuun. Ensimmäinen elävä muistikuva on Samppalinnan maauimalan reunalta kesältä 1995. Siellä pohjalla soitti viisi äijää Rocktopusia ja ihmiset rannalla ihmettelivät, että onks toi mahdollista.

Se oli siistiä. Kuten myös 1996 ilmestynyt Poikapainia&digitaalidaameja oli siisti levy. Miljoonasade pysyi tutkassa, mutta siellä ulkoreunalla. Olin varmaan liian ahdistunut, angstinen ja ahdistunut.. ai sanoin sen jo. No, liian teini kuuntelemaan positiivisen pohjavireen omaavia lauluja. Tuohon aikaan kun en tiennyt Käärmeenkantaja-levystä yhtään mitään.

Miljoonasateen uuteen, lopulliseen, löytämiseen tarvittiin uusi live-elämys. Tällä kertaa laivalla. 12.11.1998. Sen jälkeen homma oli siinä.

Suhteeni bändiin oli kiihkeä ja intensiivinen. Parin vuoden aikana Salon Hessu ja kumppanit tuli tsekattua pitkälti toistakymmentä kertaa. Silloinen tyttöystävänikin ehti luulla Milkkareiden olevan SE tärkeä bändi minulle (Bruce kun oli hautautunut hetkeksi hieman sivummalle, vai kertoiko se sittenkin siitä perustavanlaatuisesta piirteestä, ettei ko. suhteella ollut hirveästi tulevaisuutta).

Viime vuosina (2001-->) ehdin nähdä bändin vielä muutaman kerran, mutta tuolloin bändi oli jo pop-museon nostalgia-akti. Keikat olivat kyllä hyviä myös tuolloin, mutta enemmän yhteisen historian kuin musiikillisen relevanssin vuoksi.

Syystä tai toisesta bändi vaan jäi, niin kuin jotkut (hyvätkin) ystävät joskus jäävät. Ei tullut pidettyä hirveästi yhteyttä. Toki olisi auttanut, jos bändi olisi ollut aktiivisempi minun suuntaani.

En kuitenkaan ole katkera siitä, hiukan haikea vain. Miljoonasade oli kuitenkin yhden varsin tärkeän elämänvaiheen soundtrack. Kiitos muistoista.



P.S.

Miljoonasadetta löytyy myös Ylen elävästä arkistosta. Tsekatkaa.

P.P.S.

Taannoin tuli listattua noita huonoja covereita. Tämä olisi kyllä kuulunut listalle.

Mainos: Parasta musiikkia just nyt

Kaikki seis heti nyt! Etusivu uusiksi!

Tämän vuosituhannen kovin uusi bändi The Gaslight Anthem on julkaissut kesäkuussa julkaistavalta levyltään uuden biisin. Sitä sopii kuulostella bändin Myspace-sivulta.

Äsken kun laitoin biisin soimaan ensimmäistä kertaa, jännitys oli suuri. Samanlaista en ole kokenut pariin-kolmeen vuoteen. Johan sitä kaivattiinkin. Bändin neljännen levyn haluan sitten varmaan pitää ihan pimennossa, mutta tästä odotuksesta otetaan kaikki irti pieninäkin annoksina.

Kesäkuu on ihan kohta!

P.S. Uuden levyn kansi on aivan sairaan makean näköinen.

Carmeat Coverit top 11

Silta yli synkän virran.

Listauksiahan on netti piukassa. Perjantain kunniaksi kymmenen melko karmeaa coveria. Ihan absoluuttinen lista ei ole, sillä jonkun helmen olen hätäpäissäni saattanut unohtaa. Vähän sillä silmällä näitä on valittu, että alkuperäinen biisi tai esittäjä ovat jotenkin henkilökohtaisesti tärkeitä. Täydennyksiä mielellään kommentteihin.

11. Enrique Iglesias: Sad Eyes (orig. Bruce Springsteen)

Eihän tässä ole mitään. Kaikki se koskettavuus, joka alkuperäisesityksessä on, häviää Enriquen järjettömän määinnän alle.






10. Mikko Alatalo: Anna mulle lovee (The Spencer Davis Group)

Siis ou nou. Juutuuppi ei tarjoa Mikon vedosta. Paranee siis tyytyä Koleran versiointiin, joka on itse asiassa kaikin puolin parempi, tai ainakin huumorikerroin on kohdillaan.



9. Michael Bolton: When a Man Loves Woman (Percy Sledge)

Okei, myönnetään, ettei tämä nyt niin hirveä ole. Boltonin ääni riittää tämän klassikon tulkintaan ihan kohtuullisesti. Bolton kuuluu vaan niihin artisteihin, joilla on pakonomainen tarve vääntää hirveät määrät covereita klassikoista. En ole koskaan ymmärtänyt tuota tarvetta. Nykyään keskinkertaisia cover-esityksiä kutsutaan Idolsiksi.



8. Madonna: American Pie (Don McLean)

Vaikka M itse niin luuleekin, se että nimi sattuu olemaan Madonna ei oikeuta tekemään ihan mitä huvittaa. The day the music died. Ei se ollutkaan silloin, kun Buddy Hollyn lentokone putosi. Se oli silloin, kun Madonna keksi levyttää tämän.



7. Elton John: The Show Must Go On (Queen)

Elton on ihan hyvä laulaja, mutta jotkut biisit ovat pyhiä. Miksi versioida kappaleita, joita ei voi tehdä paremmin, eikä kannata tehdä eri tavalla. Kukaan ei ole vetänyt yhtäkään Queenin biisiä paremmin kuin Freddie. Eltonin puolustuksena tässä on sentään se, että kyse on tribuuttikonsertista. Mutta minulle Queen on covereiden suhteen pyhin kaikista bändeistä.



6. Jessica Simpson: These Boots Are Made For Walking (Nancy Sinatra)

Earth to Jessica. Newsflash. Vaatteista tinkiminen ja perseen pyörittäminen eivät ole seksikkyyden tae. Less is more, niin kuin tapaavat jossain päin maailmaa sanoa. Sitä paitsi musiikkikin on pahasti raiskattu.



5. Bono: Hallelujah (Leonard Cohen)

Tällä ei ole edes samaa puolustusta kuin Elton Johnilla. Tarkennus: on okei esittää huonoja covereita livenä, mutta ei tarvitse hukata kenenkään studiotyöntekijän aikaa levyttämällä näitä. Bonolla on tainnut olla liian kiire maailman pelastamisen kanssa, eikä ole ihan hirveästi ehtinyt nähdä vaivaa tämän eteen. No, ainakin se on erilainen.



4. Celine Dion&Anastacia: You Shook Me All Night Long (AC/DC)

Tarkennus edellä sanottuun. Celine Dionin ei ole okei esittää huonoja covereita missään. Ei edes Las Vegasissa. Oleks sää rock ku soitat ilmakitaraakin, vai häh?



3. Britney Spears: (I Can't Get No) Satisfaction (The Rolling Stones)

Tähän olisi voinut valita myös Britneyn I Love Rock'n'rollin, mutta...



2. William Shatner: Mr. Tambourine Man (The Byrds)/Lucy in the Sky With Diamonds (The Beatles)

Kova kamppailu. Päättäkää te.





1. Boney M: Heart of Gold (Neil Young)

Voi ei! Mikä antikliimaksi. Juutuub ei tarjoa studioversiota tästä hirvityksestä. No Spotify auttaa tässä. Liveversiosta kun ei tule kappaleen kaikkein hienoimpia vivahteita esiin.



Spotify: Boney M. – Heart Of Gold


Loppukevennys:

Maailmanhistoriassahan on listattu myös huonoja levynkansia läpi maailmanhistorian. Tässä pari näkemystä aiheeseen.

Pikakelaus

It's all happening



Tampereella poikkeaminen sekä Turussa poikennut David Beckham sekoitti allekirjoittaneenkin rutiinit siinä määrin, että viime päivien musiikilliset häppeningit ovat jääneet huomioitta. Seuraa siis fast forward nykyhetkeen.

*

Ruisrock julkisti uusia kiinnityksiä. Sanokaa mitä sanotte, mutta itseäni Ozzy, The Specials ja Canned Heat kiinnostavat, vaikka eivät olekaan kuuminta hottia 2010-luvulla. Canned Heatin 1971 Ruisrockin keikkaa on tämänkin blogin kommenteissa ehditty kehua ja Specialsin eka levy kuuluu kiistatta maailman kaikkien aikojen eliittiin. Toivottavasti myös Ozzy on soittokunnossa.

Ruisrockin esiintyjäjako eri päiville vain hieman hämmentää. Perjantai on perinteisesti ainakin muutaman vuoden ajan ollut jonkun sortin mörköpäivä metallisine bändeineen. Niin näyttäisi nytkin olevan. Ozzy, NOFX, Amorphis, Finntroll ja Tarot menevät pureksimatta alas. Mutta mitä mainittu Canned Heat tekee perjantaissa?? Going Up the Country ei ehkä ihan saumattomasti mene yhteen muun perjantain ohjelmiston kanssa. No, ainahan on Let's Work Together.

*

Michael Jacksonin perikunta solmi Sony Musicin kanssa julkaisusopimuksen. Maailman rahakkaimman sopimuksen (ikinä, koskaan, missään) arvoksi on paljastunut vaatimaton noin 150 miljoonaa euroa. Perikunta kiittää ja toivottavasti Sonykin on tyytyväinen. Parin-kolmen levyn verran olisi kuulemma uuttakin materiaalia tarjolla ja loppu kymmenen levyn sopimuksesta kuitataan sitten taas Thrillerin ja Off the Wallin seuraavilla uusintapainoksilla. No, onhan näille kai ostajia. Eihän Jacksonin levyjä ole vielä painettu miljardiakaan kappaletta.

*

Abba, Genesis, Jimmy Cliff, The Hollies, The Stooges ja muutama muu tärkeä bändi&henkilö nimettiin jälleen rock'n'roll Hall of Fameen. Totta kai sitten syntyi vastareaktioita, missä ihmeteltiin, miksei esim. Red Hot Chili Peppers ole kunniagalleriassa.

*

Danko Jonesin uusi biisi kuultavissa täältä.

*

Monroen Miken bändi tai siis Mike Monroe on kokenut muutoksia, jotka eivät ilmeisesti ole pysyviä. Rumpalin tuolilla on mies vaihtunut (Jimmy Clarke --> Karl Rosqvist) kuin myös toisen kitaran varressa (Todd Youth --> Steve Conte). Toivomme ja oletamme, että bändi pysyy kuitenkin kasassa jatkossakin.

*

Virallinen americanan hukattu tapaus/sekopää/lahjakkain ikinä eli Ryan Adams ilmoitti joitakin kuukausia sitten lopettavansa musiikin teon ja keskittyvänsä kirjailijan uraan. No, nyt Adamsilla on kuitenkin (ainakin) kolme bändiä kasassa.

Äijä imitoi Axl Rosea, tekee kitaravetoista rockia tai vääntää mörkömusiikkia. Kauas on tultu Whiskeytownin countrysta tai soolouran alkuaikojen Amysta.

Edelleenkin jää vaan epäselväksi, onko Adams aikamme suurin musiikkinero vai vaan maanis-depressiivinen adhd-tapaus. Vai onko käynyt vaan niin, että kun huumeet eivät enää ilmeisesti kuulu Ryanin päiväohjelmaan, on mies jäänyt yhtä vahvaan kahvikoukkuun kuin Dave Grohl.

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 3/3)

Growin' up...

Vuosien saatossa Brucen niin sanotusta tavallisuudesta on kirjoitettu valtavasti. Joko hän on maailman tavallisin rock-tähti tai sitten maailman paras näyttelijä.

Henkilökohtaisesti uskon tavallisuuteen, vaikka äijältä kaapista Oscarkin löytyy. Mutta sehän tulikin musiikista. Minulla on tarve uskoa siihen tavallisuuteen, ja toisaalta minulla on hyviä todisteita.



Sitä paitsi parodiahan kumpuaa aina todellisesta elämästä.



Toisaalta olen huomannut myös, että artisti vaikuttaa suhteellisen täysipäiseltä, ei ainakaan vähennä musiikin arvostustani. Jos joku täysi sekopää tekee hyvää musiikkia, ei se musiikilta pois ole, mutta on jotenkin hauska ainakin uskotella itselleen, että artisti on suhteellisen normaali.

Taannoin New Jerseyssä kuulin teorian, joka kuulosti ihan hyvältä. Tämän teorian esittäneen miehen mukaan kovana Elvis-fanina tunnettu Bruce aikanaan järkyttyi pahasti siitä, että Elvis elämänsä viimeisinä vuosina ammuskeli telkkareita. Tämän teorian mukaan Bruce on tämän vuoksi nähnyt valtavasti vaivaa pitääkseen itsensä niin normaalina kuin mahdollista.

No, joka tapauksessa. Siihen on vaan kasvanut kiinni... Brucen musiikki on soinut käytännössä kaikkien elämäni isojen käänteiden taustalla. Siinä vaan kävi niin, koska man there's an opera out on the turnpike.

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 2/3)

Talk about a dream, try to make it real...

Levytetty musiikki on yksi osa Bruce-faniutta, mutta toinen, jopa ehkä tärkeämpi osa, on keikat.

Siis kuinka monta? Se on kysymys, jonka olen kuullut aika monta kertaa, kun jossain yhteydessä mainitsen montako kertaa olen Brucen keikan nähnyt (26 and counting). Miksi ihmeessä, eikö se ole kuitenkin aina soita ne samat biisit? Se on sitten yleensä jatkokysymys. No, ei soita.

Miksi sinne sitten tulee lähdettyä kerta toisensa perään? Sen lisäksi siis, että näkee ja kuulee maailman parasta musiikkia, näkee uusia paikkoja ja tapaa hyviä tyyppejä.

Brucen keikat ovat maailman parhaat bileet. Ne ovat myös parasta huumetta. "No pharmaceutical product could ever equal the rush you get when the band hits that groove, the people are dancing, shouting, and swaying, and the house is rocking!", kuten Blues Brothers 2000:ssa todetaan.

Se on varmaan juuri se olennaisin juttu Brucenkin kohdalla. Keikan aiheuttama puhdas energiaryöppy ja intohimo, jolla Bruce bändeineen työhönsä ilta toisensa jälkeen suhtautuu. E Street Band on paras esimerkki, mutta palo soittaa musiikkia näkyy myös muiden kokoonpanojen kanssa ja sooloesiintymisissä. Intensiteetti ja esityksen vangitsevuus ovat jotain sellaista, mitä en minkään muun artistin kohdalla ole löytänyt. Kun kerran esiintyjä näyttää nauttivansa hommastaan siinä määrin, kai siinä yleisönkin jäsen kokee sanoinkuvaamatonta iloa, tuntee olevansa elossa ja on ymmärtävinään pienen hetken ajan kuinka hienoa elämä voi parhaimmillaan olla.



Tsekatkaapa videota uudelleen pätkä neljästä viiteen minuuttiin. 70-luvun puolivälistä lähtien BTR:ää on veivattu varovasti arvioiden joitakin tuhansia kertoja yleisön edessä, eikä tuosta kehonkielestä suurempaa kyllästymistä ole havaittavissa.

Ja jos E Street Bandista puhutaan, kyseessä on Pomolleen uskomattoman lojaali porukka. Se ystävyys joka on vajaan 40 vuoden aikana kehittynyt, myös näkyy esiintymisessä.

Se on myös melko vetoavaa, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Bändi kun pystyy soittamaan lähes mitä tahansa. Kaikki keikat ovat loistavia, mutta koskaan ei tiedä, milloin kohdalle osuu aivan käsittämätön keikka. Periaatteessa mitä tahansa voi tapahtua. Niin kuin 18. kesäkuuta 2008 Amsterdamissa.



Toki homma toimii myös muiden kokoonpanojen kanssa tai yksin, mutta E Street Band on kuitenkin ylitse muiden. Onhan se Maailman Paras Bändi.



Jatkuu osassa 3...

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 1/3)

Ystäväkirja yrittää selittää jotain, mitä ei voi selittää. Penny Lane tiivisti asian osuvasti Almost Famousissa.

And if you ever get lonely, you just go to record store and visit your friends.

----

'Cause Tramps like us...

Yksittäinen muistikuva, sen täytyy olla jostain vuosien 1984-86 väliltä. Autosta (Mitsubishi Lancer vm. -83) totta kai. Suurin osa varhaislapsuuteni muistosta on autosta matkalla mummolaan tai matkalla kotiin mummolasta. Niiltä kilometreiltä suomalaista maantietä ja isän kokoelma c-kaseteilta on peräisin aika iso osa musiikkimakuani. Niiden kasettien joukossa oli myös äänitettynä Born In The USA lp.

Sieltä se lähti. Jokin siinä vakuutti heti, en oikein tiedä mikä se juttu alunperin oli. Mutta ehkä minut olisi vielä voinut pelastaa. Vasta vuonna 1998 otin ratkaisevan askeleen, kun lintsasin ensimmäistä kertaa koulusta saadakseni mahdollisimman nopeasti Brucen Tracks-boksin. Ei sillä, että sitä pelastusta koskaan olisin itse kaivannut. Rahankäyttöön se olisi kyllä vaikuttanut. Olisi ne rahat johonkin muuhunkin voinut käyttää, mutta tuskin paremmin.

Miksei? Koska...




Koska parhaille elämyksille ja ikuisesti säilyville muistoille ei voi laittaa hintalappua. Suoraan tai välillisesti Brucen musiikin kautta olen saanut elämääni ystäviä, kiertänyt maailmaa, tuntenut valtavaa iloa keikoilla... Priceless sanoisi new jerseyläinen.

Springsteenin musiikki on kuin paras ystävä, jolle ensimmäisenä kertoo elämän käänteistä. Niihin teksteihin on kirjoitettu kaikki: haaveet ja pelot. Springsteenin teksteistä tuntuu löytyvän jokaiseen elämäntilanteeseen apua, kunhan vaan löytää oikean kappaleen. Vaikeina hetkinä niistä hakee lohtua. Iloisina aikoina taas peilaa tunteitaan niihin. Ne saavat kosketuksiin oman maailmani kanssa.



Vajaan neljän vuosikymmenen aikana Bruce on ehtinyt luoda tuota alkemiaa parinkymmenen studiolevyn verran. Joukkoon mahtuu heikompiakin esityksiä toki, mutta niissä heikoimmissakin vedoissa pystyy erottamaan jonkin pointin, miksi se levy on tehty. Nykyisen kertakäyttömusiikin aikana tuollaista arvostaa, vaikka levy ei muuten olisikaan kovin vetävä.

Jatkuu osassa 2...

Mahtavuutta

Where have you been?

Musiikkifriikin elämän hienoimpia hetkiä on se, kun pyytämättä ja yllättäen vastaan tulee uusi bändi, josta innostuu heti melko paljon. Näitä tulee aina silloin tällöin vastaan. Viime vuosina kovimmat tällaiset hetket on tullut koettua Gaslight Anthemin, Frank Turnerin ja Ryan Adamsin parissa.

Sunnuntai-iltana vastaani käveli The Subways. 2002 perustettu brittibändi on jostain syystä jäänyt katvealueeseen sujuvasti. No toisaalta, en ole koskaan väittänytkään löytäväni parhaita bändejä ensimmäisenä. Parempi kuitenkin myöhään kuin jättää kokonaan löytämättä. Toimii!

Keikalla: Joss Stone (+Axl Smith)

Soul-prinsessa tuli, näki ja vei mukanaan.

Pääkaupunkiseudun keikkajärjestäjät eivät selvästikään olleet miettineet kaikkea ihan loppuun asti, kun olivat buukanneet samalle päivälle Joss Stonen ja Otis Taylorin. Jälkimmäisen keikasta sain tosin tietää vasta edellisenä päivänä ja Jossiin oli lippu hanskassa, joten suuremmilta päihkäilyiltä vältyttiin. Otis haltuun sitten ensi kerralla.

Neiti Stone kiinnosti yllättävän paljon suomalaisia. Kulttuuritalo oli kutakuinkin täynnä. Jossin listasijoitukset kun eivät varsinkaan Suomessa parin viime vuoden aikana päätä huimanneet. No, äidit ja tyttäret sekä yksittäiset mieskatsojat olivat löytäneet hyvin paikalle.

Syystä tai toisesta Jossin lämppäriksi oli valikoitunut Axl Smith.

*hiljaisuus*

Noh, Axl oli varmaan ihan hyvä. 2000-lukulaiset MTV muuvsit oli kunnossa, bändi soitti ihan mukiinmenevästi ja vaatteet oli kai ihan hienot. Viimeisen päälle olleissa muotilenkkareissa oli asiaankuuluvat siivekkeet, jotka olisivat varmasti saaneet Hermeksenkin kateelliseksi. Putosi ilmeisesti kohderyhmään ihan kivasti. Harmi vaan, että olen viitisentoista vuotta liian vanha ja väärää sukupuolta.

Mutta meikälle entisen vj:n esiintymisestä ei jäänyt mitään käteen. Samanlaisia akteja mahtuu 15 tusinaan. Funkin ja hiphopin suuntaanhan tässä kurkoteltiin, mutta ei Akselilla kyllä minun silmissäni tapettia enempää ollut karismaa. Kovin tyhjäksi ja muoviseksi jäi.

Onneksi Joss pelasti homman. Aluksi aavistuksen jännittynyt esiintyminen rentoutui muutaman biisin jälkeen ja sen jälkeen lasketeltiinkin varsin hyvien tuulten mukana. Soulissa asenne on tärkeää. Jossin läsnäolossa oli sopiva sekoitus vanhan ajan soul-diivaa ja ainakin aidolta vaikuttanutta välittömyyttä. Soul-koulunsa hän on myös käynyt ja keikan lopussa yleisö saikin kasan valkoisia ruusuja.

Setti painottui hieman kahden jälkimmäisen levyn (Introducing Joss Stone, Colour Me Free) biiseihin, mutta koko soolotuotanto ehdittiin kyllä käydä läpi. Neljän levyn jälkeen diskografia on paisunut Jossillakin sen verran, että sellaiset helmet kuin Right To Be Wrong ja Spoiled jäivät kuulematta.

Tällä kertaa keikka oli vajaan puolentoista tunnin kestollaan sopivan pituinen. Jollain toisella keikalla tuo olisi tuntunut auttamattoman lyhyeltä, mutta tältä keikalta ei jäänyt kaipaamaan enempää. Tai jäi. Juuri sopivasti. Olisi sinne settiin mahtunut pari biisiä lisää tai joku huolella valittu cover-veto. No, Helsingissä kuitenkin kuultiin myös yksi levyttämätön biisi, joten suureen valitukseen ei ole aihetta. Sitä paitsi on taito lopettaa ajoissa ja jättää yleisöön pieni nälkä. Joss Stonen soul-kattaus oli maittava, mutta se jätti haluamaan lisää.

Ruisrock 40 vee

Räjäytystä odotellessa...

Ruisrock julkaisi hetki sitten ensimmäiset artistikiinnitykset. Kansanpuistossa tanssataan tulevana suvena muun muassa näiden tahtiin:

Amon Amarth
Amorphis
Arch Enemy
Barones
Belle&Sebastian
Billy Talent
Disco Ensemble
Don Huonot
Finntroll
Flogging Molly
Florence and The Machine
Irina
Ismo Alanko&Teho-osasto
Kotiteollisuus
Lauri Tähkä&Elonkerjuu
Michael Monroe
Mokoma
NOFX
PMMP
Popeda
Porcupine Tree
Prince of Assyria
Rise Against
Samuli Putro
Scandinavian Music Group
Sonata Artica
Stam1na
Tarot
The Ark
The Baseballs
The Sonics
The Sounds
Vesa-Matti Loiri
Viikate

The Sonics ja NOFX kiinnostaa kovin. Muutama muukin herättää tyytyväistä hyrinää. Hyvä alku, mutta toivotaan vielä kunnon räjäytystä.

Psst. Kesäkuun puolessa välissä kolmoslevynsä julkaisevan Gaslight Anthemin kiertueaikataulu on lyöty heinäkuun ensimmäiseen päivään asti kiinni. Amsterdamista ehtisi varmaan runsaassa viikossa ihan kivasti tännekin suuntaan.

P.S. Jeff Beck näyttää tulevan Poriin "jazz"festareille. Pitäisi varmaan innostua, mutta jotenkin en nyt ihan vielä jaksa. Katsotaan kunhan kuun lopulla saavat koko ohjelman julki.

Mainos: Kuuntele hyvää musiikkia

Nyt sitä on tarjolla.

Punkrock-orkesteri I Walk the Linen järjestyksessään neljäs pitkäsoitannainen Language of the Lost pläjähtää levykauppojen ja automarkettien hyllyille huomenna keskiviikkona. Tämän viikon ajan levyä saa kuunnella myös Rumban nettisivuilla (ei blogi, vaikka niin väittävätkin).

Laatutietoiset kuluttajat toki marssivat läheiseen levykauppaan, jota pitää se musiikista jotain tietävä janari joka tekee jatkuvaa tappiota, kun ala ei vaan kannata.

I Walk the Line lähtee myös kattavalle kevätkiertueelle. Check your local times.

Levyarvostelu: Johnny Cash - American VI Ain't No Grave

Ei mitään uutta...


...mutta ketä haittaa?

Joku voisi väittää 2003 kuolleen Johnny Cashin kuudenteen osaan venynyttä American Recordings -sarjaa tuottaja Rick Rubinin ja Johnnyn perikunnan pahemman luokan ryöstökalastukseksi ja haudan kuppaamiseksi.

Mutta se tuskin Cash-faneja haittaa. Ei ainakaan minua. Mitään uutta Ain't No Grave-otsakkeen alla julkaistut vedot eivät tarjoa tuttuun kaavaan, jota Cash elämänsä viimeisen vajaan vuosikymmenen ajan yhdessä Rubinin kanssa toteutti. Mutta kun Johnny Cashin American-sarjasta on kyse, kukaan tuskin uusia polkuja odottaakaan. Kaikki tietänevät mitä on tulossa ja diggaavat tai sitten eivät.

American Recordings -sarjan jälki pysyy hämmästyttävän tasalaatuisena, vaikka varsinaisia American-levyjä on ehditty julkaista jo kuusi osaa ja viiden levyn Unearthed-boksi päälle. Siinä ehkä yksi merkittävistä eroista Cashin ja Vesku Loirin välillä. Viimeksi mainitun myöhäiskauden Lappi-trilogia alkoi maistua talkkunalta siinä kuudennen biisin kohdalla.

Tarjolla on kymmenen huolella valittua esitystä Amerikan laulukirjan lehdiltä muutaman vuosikymmenen aikajaksolta. Hurtin kaltaisia tajunnanräjäyttäviä Pommeja tämänkertaiseen kattaukseen ei ole mahtunut, mutta jälleen kerran Cash vetää biisit vastustamattomasti omiin nimiinsä.

Sitä paitsi pakkohan Johnny Cashia on uskoa, kun hän laulaa:
Don't look so sad, I know it's over But life goes on and this old world will keep on a-turnin' Let's just be glad we had some time to spend together


5/5

Parhaat palat:

Ain't No Grave
For The Good Times
Last Night I Had The Strangest Dream

Kaikkien aikojen festarikesä vol. tuhat

Ihan kohta se tulee.

Kesähän on ihan tuossa nurkan takana. Todennäköisesti jo ennen lumien sulamista alkaa jokavuotinen kirjoittelu siitä, kuinka edessä oleva festarikesä on "kaikkien aikojen festarikesä". Siis kovempi, parempi ja laajempi kuin mikään kesä koskaan missään ikinä.

Näinhän se menee, ainakin jos kovuutta mitataan määrällä. Suomi alkaa hiljalleen irrottautua keikkatarjonnan puolesta kekkosslovakialaisesta maailmankuvasta, jossa kansalle ei juuri viihdykettä ollut tarjolla. 2000-luvulla myös ison maailman starat ovat karttapalloltaan löytäneet pohjoisen valtion nimeltä Finland. Nykyään katajaiselle kansalle onkin sirkushuvia tarjolla kalenterin täydeltä ja elämysbisnes on kova sana, vaikka taloustieteilijät kilpaa jostain taantumasta puhuvatkin.

Visioita kesäfestareiden suhteen tuntuu riittävän, ainakin tapahtumakirjosta päätellen. Jossain vaiheessa lienee kuitenkin kansalaisten maksukyvylle tulee rajat vastaan. Tarjontaa ja kilpailua alalla riittää. Ja lippujen hinnatkin kohoavat hiljalleen. Heikoimmat lenkit luultavasti putoavat pelistä jossain vaiheessa, kun tarjonta ylittää kysynnän ja/tai kansan maksukyvyn.

Lopuksi tarjoamme viikon vetovihjeinä: Them Crooked Vulturesin Ruisrock-kerroin laskee päivä päivältä. Tämä tuntematon uusi bändi soittaa Roskildessa viikkoa ennen kansanpuiston mökäjuhlaa. Kai viikossa Tanskasta Turkuun ajelee vaikka pikkupakulla. Pearl Jam on myös mantereella tuohon aikaan, mutta Ruisrock-viikonloppu on orkesterin osalta sunnuntaita lukuun ottamatta kiinni. Lauantaina bändi soittaa Portugalissa. Teoriassa ehtisivät kyllä sunnuntai-illaksi Suomeen hyvinkin, mutta ei olisi kaikkein kustannustehokkain ratkaisu. No parin viikon sisällä olemme varmaan viisaampia tämän(kin) suhteen.

P.S. Briteissä on muuten viime vuosina järjestetty melko kivat kinkerit, jossa kuulemma fasiliteetit ja logistiikka pelaa ja musiikkikin on ihan kuunneltavaa. Eikä ensi kesänkään line-up huonolta näytä. Viime kesän bileistä on kuulemma tarjolla myöhemmin tänä vuonna jonkun sortin kuvatallennettakin. Täyspitkiä keikkoja siis, eikä pelkästään kolmen biisin näytteitä. Odotellaan.

Mainos: Holvin kätköistä

Mene suoraan holviin kulkematta lähtöruudun kautta.

Cream, Stevie Ray Vaughan, Bob Marley, Dire Straits, Bob Dylan, Neil Young, Pink Floyd, Bruce Springsteen, AC/DC, Van Morrison, Derek&The Dominos...

Kaikki edellä mainitut ovat osa musiikkikaanonia? Oikein. Kaikkien näiden (ja monien muiden) artistien livekeikkoja löytää Wolfgan's Vaultista? Oikein.

Wolfganin holvin idea on kovin yksinkertainen. Sieltä löytyy keikkoja menneiltä ajoilta (pääasiassa 60-80-luvuilta) ja niitä saa vapaasti kuunnella ja ihan ilmaiseksi. Koska kaikkihan tässä maailmassa pitää nykyään saada ilmaiseksi.

Kaikki keikat eivät ole kokonaisia, mutta kannattaa silti tsekata. Joukossa on sellaisia vetoja, joita ei välttämättä edes netin syövereistä joka paikasta löydä. Sivustolta löytää myös kaikenmoista muuta kivaa.

Holviin.

Keikalla: Scandinavian Music Group (+Pohjolan Ilmari)

Ihanat Kokkoset Klubilla

Scandinavian Music Groupilla menee livenä vahvasti. Meneillään olevan kiertueen keikat ovat lähes järjestäen olleet loppuunmyytyjä, eikä tammikuinen lauantai Turun Klubilla ollut poikkeus.

Ilta polkaistiin käyntiin Pohjolan Ilmarin toimesta. Talviflunssa oli kuitenkin ottanut pohjoisen miehen syliinsä ja lämmittely jäi muutaman biisin mittaiseksi vedoksi. Ex-Ultra Bra -pasunisti osoitti kuitenkin vedollaan, että miehellä menee hyvin. Oma ääni on löytynyt ja ainakin pieni yleisö on löytänyt miehen. Varsinkin "suuri hitti" Kun mä keitin mun soppaa osui ja upposi. Festarikiinnityksiä lienee tulossa ensi kesäksi useampia. Toivottavasti yhä useampi löytää Ilmarin musiikin. Yhteiskiertue Hande Nurmion kanssa olisi muuten kova sana. Promoottorit saavat vapaasti käyttää ideaa. Se saattaisi vaikka poikia jotain kokeellista ja uutta, jota tuli viime postauksessa hieman kaivattua.

Lauantain odotetuin akti oli kuitenkin SMG. Lisälatausta yleisön joukossa oli havaittavissa sitten kevään keikan. Olisiko johtunut
siitä, että Terhin raskaus tulee aiheuttamaan ainakin jonkinmoisen keikkatauon tässä jonkin ajan kuluttua.

SMG on siitä kiva bändi, että kaikki soittajat ovat ammattilaisia ja vieläpä varsin hyviä. Käytännössä keikalle voi siis lähteä melko turvallisin mielin, kun tietty taso on taattu.

Niin tälläkin kertaa. Ilmeistä päätelleen kaikilla oli kivaa. Bändi tuntui viihtyvän lauteilla ja naisvoittoisesta yleisöstä yhteislaulut irtosivat komeasti. Sitä paitsi Kokkoset ovat aina ihania.

Sen pistin merkille, että nyt kun nuorempi Kokkonen on integroitunut luontevaksi osaksi bändiä, kokonaisuus on parantunut. Muutosta on tapahtunut myös vajaassa puolessa vuodessa. Viimeksi bändi tuli bongattua Ruisrockissa. Pauliina on entistä enemmän lavalla kotonaan ja bändi on entistä enemmän kahden vokalistin ryhmä.

Viime toukokuusta settiä oli uusittu jonkin verran. Mukaan oli otettu kokoelmalevyllekin laitettu Tehosekoitin-laina Kaikki nuoret tyypit sekä Mustana maidolla kylmänä kuumana, joka jäi sekä kesällä että keväällä hyllylle.

Kaikki oli illassa kohdallaan, mutta mitään sellaista Klubilla ei koettu, että tätä iltaa muistelisi vielä vuosien päästä. Hyvää musiikkia kuitenkin kuultiin ja keikan jälkeen suurin osa yleisöstä lienee poistui paikalta hyvillä mielin. Ei se sen vaikeampaa ole.

(Kuvia saa isompaan kokoon klikkaamalla.)



"Herkkää"


"Terhi Puoluepoliittisella kentällä"



"Toisessa maailmassa olemme vain me"

Lisää DBTL-kiinnityksiä

Tällainen putkahti sähköpostiin.

--------------

tiedote 28.1., julkaisuvapaa heti

EPPU NORMAALI JA YÖ DBTL-FESTIVAALIIN

Pe-la -talvitarjous päättyy 31.1.

Turun Down By The Laituri -kaupunkifestivaali esittelee tulevana kesänä suomirokin täyskäden. Aiemmin julkaistujen Lauri Tähkän ja Dingon lisäksi tapahtumassa esiintyvät myös Yö ja Eppu Normaali, jotka pääesiintyvät DBTL:in Pääteltan arkipäivinä. Eput nähdään lavalla keskiviikkona 28.7., Yö torstaina 29.7., Lauri Tähkä perjantaina 30.7. ja Dingo lauantaina 31.7. Jokaisena tapahtumapäivänä esiintyy myös useita muita artisteja.

Keskiviikon ja torstain ennakkomyynti on alkanut Lippupalvelun lippukaupoissa

ja verkkomyynnissä http://www.lippupalvelu.fi. Perjantain ja lauantain käsittävä, 50 euron erikoishintainen yhdistelmälipputarjous on voimassa 31.1. saakka, jonka jälkeen ennakkomyynnissä

jatkavat Pääteltan päivät keskiviikosta lauantaihin hintaan 30 euroa/päivä. Teltan ikäraja on 18 vuotta.

----------------------------

Eput, Yö, Dingo, Lauri Tähkä... En sano muuta kuin, että kauas on tultu Laiturin alkuperäisestä ideasta. Muistaakseni menneinä vuosisatoina kyseinen kansanjuhla oli melko poikkitaiteellinen häppeninki, missä oikeasti saattoi törmätä johonkin kokeelliseen, erilaiseen ja jännään.

Lisää naisia!

Kanta-asiakkaalla on oikeus valittaa.

Välttelin lahjakkaasti taas töitä iltapäivällä. Onneksi Itella toi mukanaan tuoreen Soundin, joka tarjoaa aina mukavan pakopaikan velvollisuuksilta.

Tätä(kin) rokkilehteä vaivaa tietty pysähtyneisyys ja sitä tulikin jo aiemmin sivuttua. En siis lätise ainakaan tällä erää tästä enempää.

Sen sijaan huomioni kiinnittyi kanteen. Uuden vuosikymmenen kunniaksi kannessa pönöttää Ville Valo. Ensireaktio oli kielteinen, koska minä nyt vaan en satu pitämään Valosta. Minusta myös tuntuu, että Soundin kannessa on ollut Valo melko usein. Ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Ensinnäkin Soundin kannet edustavat kyseisen lehden omaa kaanonia, joka vaikuttaa olevan melko suppea. Toisekseen Soundin kaanon on rankasti miesvaltainen. Teen tämän julkean yleistyksen syvällisen tutkimustyön jälkeen.

Otantani käsittää Soundit alkaen numerosta 1/02 alkaen eli käytännössä sen ajan, jonka olen tilaaja ollut. Ensimmäinen kotiin kannettu numero oli joulukuun 2001 numero. Sen kannessa oli Andy McCoy.

Tuore tammikuun 2010 numero on siis otannan 89. numero. Tänä aikana Ville Valo on ollut Soundin kannessa kuusi kertaa. Lisäksi yhdessä lehdessä olevassa vaihtoehtokannessa on Valo. Ei siis loppujen lopuksi kauhean usein. Valon esiintymistiheys on kuitenkin tasaisen varma.

Valo edustaa kuitenkin vain yhtä osaa pysähtyneisyydestä. Laajempi kuva selviää, kun kansia selaa hieman. Samat bändit ja artistit ovat kansikuvamateriaalia vuodesta toiseen. CMX/Yrjänä, YUP/Martikainen, Apulanta/Toni W, Ismo Alanko, Nightwishin eri inkarnaatiot, Iron Maiden, Metallica, AC/DC ja Red Hot Chili Peppers tulevat vastaan yhtä vääjäämättömästi kuin vuodenajat vaihtuvat.

Rock itsessään ei ole niin pysähtynyt kuin kansikuvaotannasta voisi päätellä. Enkä usko, että Soundin lukijatkaan ovat, vaikka eivät hipeintä indie-porukkaa edustakaan.

Huvittavinta tässä runsaan kahdeksan vuoden tutkielmassani oli se, että täysin naisvetoisia kansia on Soundiin tuona aikana tehty kaksi (2!). 2004 kannessa olivat Terhi Kokkonen ja Kemopetrolin Laura (tuo oli muuten toinen noista aiemmin mainitsemistani vaihtoehtoisista kansista). 2007 kanteen kelpasivat Jonna Tervomaa ja Irina. Muutoin naisia on esiintynyt vain miesten rinnalla.

Kertooko tämä nyt sitten mistä? Kansallisen mediatutkimuksen mukaan Soundi tavoittaa 152 000 lukijaa. Ehkä kaikki ovat tyytyväisiä. Lukijakunta on tarkasti segmentoitu ja sitä miellyttävät nämä valinnat. Moniko edes mahtaa irtonumerona musiikkilehtiä nykyään ostaa? En tiedä. Ehkä niitä naisia ei tarvita irtonumeromyyntiä kosiskelemaan.

Vai onko tässä nyt vaan vika katsojan silmässä? Siitä etten oikein lämpene HIMille, Yrjänälle, Iron Maidenille tai Nightwishille? Vai alanko vaan vanhemmiten livetä yhä enemmän turvallisesta mainstreamesta kohti hc-punkkia ja toisaalta runotyttö-indie-poppia? Ovatko tällaiset irtiotot kolmenkympin kriisin ensioireita?

Enimmäkseen tässä taisi olla kyse siitä, että jollain oli alkuillasta vähän turhan paljon vapaa-aikaa.

P.S.

Ilmaista musiikkia on jälleen jaossa netissä. Päivi "Bääbs" Kankaron (joo, se sama Bääbs, joka on Euroviisuehdokkaana ja joka on tatuoinut taiteilijanimensä rintaansa) TV-resistori on julkaissut uuden biisin pitkän ja tuskaisen kypsyttelyn jälkeen. Sen voi ladata omakseen TV-resistorin kotisivulta. Suosittelen tsekkaamaan.