Listauksiahan on netti piukassa. Perjantain kunniaksi kymmenen melko karmeaa coveria. Ihan absoluuttinen lista ei ole, sillä jonkun helmen olen hätäpäissäni saattanut unohtaa. Vähän sillä silmällä näitä on valittu, että alkuperäinen biisi tai esittäjä ovat jotenkin henkilökohtaisesti tärkeitä. Täydennyksiä mielellään kommentteihin.
11. Enrique Iglesias: Sad Eyes (orig. Bruce Springsteen)
Eihän tässä ole mitään. Kaikki se koskettavuus, joka alkuperäisesityksessä on, häviää Enriquen järjettömän määinnän alle.
10. Mikko Alatalo: Anna mulle lovee (The Spencer Davis Group)
Siis ou nou. Juutuuppi ei tarjoa Mikon vedosta. Paranee siis tyytyä Koleran versiointiin, joka on itse asiassa kaikin puolin parempi, tai ainakin huumorikerroin on kohdillaan.
9. Michael Bolton: When a Man Loves Woman (Percy Sledge)
Okei, myönnetään, ettei tämä nyt niin hirveä ole. Boltonin ääni riittää tämän klassikon tulkintaan ihan kohtuullisesti. Bolton kuuluu vaan niihin artisteihin, joilla on pakonomainen tarve vääntää hirveät määrät covereita klassikoista. En ole koskaan ymmärtänyt tuota tarvetta. Nykyään keskinkertaisia cover-esityksiä kutsutaan Idolsiksi.
8. Madonna: American Pie (Don McLean)
Vaikka M itse niin luuleekin, se että nimi sattuu olemaan Madonna ei oikeuta tekemään ihan mitä huvittaa. The day the music died. Ei se ollutkaan silloin, kun Buddy Hollyn lentokone putosi. Se oli silloin, kun Madonna keksi levyttää tämän.
7. Elton John: The Show Must Go On (Queen)
Elton on ihan hyvä laulaja, mutta jotkut biisit ovat pyhiä. Miksi versioida kappaleita, joita ei voi tehdä paremmin, eikä kannata tehdä eri tavalla. Kukaan ei ole vetänyt yhtäkään Queenin biisiä paremmin kuin Freddie. Eltonin puolustuksena tässä on sentään se, että kyse on tribuuttikonsertista. Mutta minulle Queen on covereiden suhteen pyhin kaikista bändeistä.
6. Jessica Simpson: These Boots Are Made For Walking (Nancy Sinatra)
Earth to Jessica. Newsflash. Vaatteista tinkiminen ja perseen pyörittäminen eivät ole seksikkyyden tae. Less is more, niin kuin tapaavat jossain päin maailmaa sanoa. Sitä paitsi musiikkikin on pahasti raiskattu.
5. Bono: Hallelujah (Leonard Cohen)
Tällä ei ole edes samaa puolustusta kuin Elton Johnilla. Tarkennus: on okei esittää huonoja covereita livenä, mutta ei tarvitse hukata kenenkään studiotyöntekijän aikaa levyttämällä näitä. Bonolla on tainnut olla liian kiire maailman pelastamisen kanssa, eikä ole ihan hirveästi ehtinyt nähdä vaivaa tämän eteen. No, ainakin se on erilainen.
4. Celine Dion&Anastacia: You Shook Me All Night Long (AC/DC)
Tarkennus edellä sanottuun. Celine Dionin ei ole okei esittää huonoja covereita missään. Ei edes Las Vegasissa. Oleks sää rock ku soitat ilmakitaraakin, vai häh?
3. Britney Spears: (I Can't Get No) Satisfaction (The Rolling Stones)
Tähän olisi voinut valita myös Britneyn I Love Rock'n'rollin, mutta...
2. William Shatner: Mr. Tambourine Man (The Byrds)/Lucy in the Sky With Diamonds (The Beatles)
Kova kamppailu. Päättäkää te.
1. Boney M: Heart of Gold (Neil Young)
Voi ei! Mikä antikliimaksi. Juutuub ei tarjoa studioversiota tästä hirvityksestä. No Spotify auttaa tässä. Liveversiosta kun ei tule kappaleen kaikkein hienoimpia vivahteita esiin.
Tuossa vuosituhannen levyt -pöhinässä meinasi unohtua listata kuluneen vuoden parhaimmisto. Onneksi kotimainen musiikkilehdistö muistutti allekirjoittanutta tästäkin tarpeesta. Siispä seuraa kattavahko listaus vuoden parhaista levyistä, subjektiivisesti toki. Olen kuunnellut tänäkin vuonna suhteellisen vähän uutta musiikkia. Jätin jälleen livet ja kokoelmat listausten ulkopuolelle. Tsekatkaa silti vaikka pukin säkkiin Waitsin uusi live, Cohenin Live In London ja Hande Nurmion Dumari-boksi.
Kotimaiset:
1. PMMP: Veden varaan 2. Samae Koskinen: Elossa 3. Tuomo: Reaches Out For You 4. Regina: Puutarhatrilogia 5. Scandinavian Music Group: Palatkaa Pariisiin! 6. The Valkyrians: The Beat of Our Street 7. Jussi Syren&The Groundbreakers: From Vyborg to LA 8. Anssi Kela: Aukio 9. Asa&Toverit: Via Karelia 10. Them Bird Things: Fly, Them Bird Things, fly!
Ulkomaiset:
1. Joss Stone: Colour Me Free 2. Frank Turner: Poetry Of The Deed 3. Bruce Springsteen: Working On A Dream 4. Wolfmother: Cosmic Egg 5. Bob Dylan: Together Through Life 6. Them Crooked Vultures: Them Crooked Vultures 7. The Rural Alberta Advantage: Hometowns 8. Pearl Jam: Backspacer 9. Lily Allen: It's Not Me, It's You 10. Prince of Assyria: Missing Note
Yleishuomiona sanottakoon, että tämä vuosi oli sini-valkoisesti värittynyt. PMMP:n Veden varaan oli selvästi vuoden paras levy. Väittäisin, että top kolmoseen ei mahdu yhtään ulkomaista.
Paljon hyviä ulkomaisia levyjä tuli, mutta kärki oli aavistuksen tasapaksu. Mitään Gaslight Anthemin kaltaista piikkiä ei tämän vuoden levykasasta paljastunut. Lähimpänä ehkä Frank Turner, mutta sekin lähinnä huikean keikan vuoksi. Levykin on hyvä, mutta ei aivan huippu. Positiivinen yllätys oli myös se, että neiti Stone värkkäsi hyvän, itse asiassa tosi hyvän, levyn. Edellinen oli ikävästi puhki- ja tukkoon tuotettu.
Vuoden pettymys oli Working On A Dream. Okei, Brucen suhteen odotukset on aina katossa, eikä tuo huono levy ole. Mutta todella kovalle levylle tuosta olisi mahtunut ehkä 2-3 rallia. Mutta en valita, uusi levy tarkoitti uutta kiertuetta. Ja tänäkin vuonna paras näkemäni bändi oli...
THE HEART STOPPIN' PANTS DROPPIN' HARD ROCKIN' EARTH SHOCKIN' BOOTY SHAKIN' LOVE MAKIN' VIAGRA TAKIN' HISTORY MAKIN' LEGENDARY
Yritin valita myös biisejä, mutta se oli liian vaikeaa. Ehkä vähän pidemmän kypsyttelyn jälkeen.
Tuli tuossa muutama yö sitten katseltua pimeää maantietä ja pohdittua kaikkien aikojen parhaita levyjä. High Fidelity -tyyppistä listaa emme seurani kanssa hyvästä yrityksestä huolimatta saaneet luotua. Ehkä siihen tulee vielä palattua, sillä listathan ovat parhautta.
Tuoreessa Suessa (12/09) Jari Mäkelä kiteyttää erilaisten listojen teon mainiosti.
"Keskivertokin musiikkifani ja kriitikko voi mielestään hallita rajattoman määrän albumeja, ja rock-albumien paremmuusjärjestykseen asettelu lienee maailman mielenkiintoisin urheilulaji heti potkupallojoukkueiden rankkaamisen jälkeen. Listojen lukeminen ja niiden mollaaminen on vielä viihdyttävämpää."
Ne parhaat futisjengit muuten ovat ManU, Brasilian maajoukkue ja TPS.
Mutta siis kuten taannoin tuli mainostettua näitä vuosikymmenen levyt -listoja on nyt ilmassa. Vuosikymmen on lopuillaan nyt (eikä vuoden päästä), joten näitä listoja on pukannut kaikissa vakavasti otettavissa musiikkimedioissa. Täältä listafriikeille alkuhätään listoja.
Eri musiikkimedioilla on myös oma kaanoninsa. Onhan se ihan ymmärrettävää. Formaatti se pitää olla lehdissäkin ja lukijakuntaa pitää palvella. Jotenkin kuitenkin varmaan kahlitsevaa, kun lehdessä pitää miettiä, minkälaisen listan sitä "kehtaa" tehdä. Väittäisin nimittäin, että monella toimittajalla on laajempi musiikkimaku kuin listat osoittavat. Mutta enhän sitä tiedä.
Rockin kaanon on muuten selvästi muotoutumassa uudelleen musiikkitoimittajien nuortuessa. Kaikkien aikojen levyjen listalle nousee Radioheadia (en ole koskaan tajunnut sitä), Strokesia, Nirvanaa ja muuta nykymusiikkia Beatlesin ja Beach Boysin sijaan. Näissähän on se mielenkiintoinen puoli, että nykyinen toimittajasukupolvi on elänyt nuoruuttaan 90-luvulla silloin kuin nuo nimenomaiset bändit olivat todella isoja. Yllättäen edellinen sukupolvi eli nuoruuttaan Beatlesin, Rolling Stonesin ja muiden vastaavien jyllätessä. Sattumaako? Niinpä.
Öisellä motarilla tuli pohdittua myös sitä, että pitääkö listauksiin ottaa yleisesti hyvinä pidettyjä levyjä (väittäisin, että useat oikeat musiikkitoimittajat tekevät ainakin osin näin, ehkä tietämättäänkin) vai voiko vetää reilusti oman täysin subjektiivisen mielipiteen mukaan. Vielä tärkeämpi kysymys listausta tehdessä on, kuinka paljon nostalgialle voi antaa tilaa?
Pari päivää asiaa pähkäiltyäni päädyin unohtamaan kaikenlaisen kaanonin, paitsi omani. Listaukset ovat kuitenkin aina subjektiivisia. Ihan sama kai se on, onko subjektiivisen valinnan peruste nostalgia tai henkilökohtainen muisto. Enemmän tai vähemmän ne hyvyydellään iskeneet levyt kuitenkin aina liittyvät jotenkin omaan senhetkiseen elämäntilanteeseen, luulisin. Ainakin minulla usein käy niin, että hyvä levy muistuttaa myös paljon jostain elämänvaiheesta. Eikä sitä nostalgiaa oikein sovi sivuttaakaan, kun ei omaa historiaansa pakoonkaan pääse.
Koska edellä Mäkelän Jarin kynällä oikeutettiin listojen rustaaminen melko tyhjentävästi, seuraa nyt allekirjoittaneen tämän vuosituhannen top 10 so far. Perusteluineen luonnollisesti.
Oli muuten hankala valita. Miten asettaa paremmuusjärjestykseen vaikkapa PMMP:n kaksi viimeistä levyä, Samae Koskisen Elossa-levyn ja Egotripin Matkustajan. Täydellistä pop-musiikkia kaikki omalla tavallaan. No tällaiseen päädyin puhtaasti subjektiivisen arpomisen tuloksena. Listalta on selvyyden vuoksi jätetty kokoelmat ja livelevyt pois.
10. Eppu Normaali - Sadan vuoden päästäkin
Eput ovat sitä nostalgiaosastoa, jota ei ehkä tulisi valittua listalle, jos takana ei olisi mittavaa yhteistä, yli 20 vuoden, historiaa. Ensimmäinen itse ostamani levy oli Eppujen Lyömättömät-kokoelma. Eppu Normaali on yksi niistä sellaisista hyvistä ystävistä, joille ei tarvitse soittaa välttämättä ollenkaan pariin vuoteen, mutta silti tietää kaiken olevan hyvin. Sitten joskus kun törmätään niin jatketaan juttua siitä, mihin viimeksi jäätiin.
En ole enää vuosiin kuunnellut Eppuja, mutta bändin koomaisen 90-luvun aikana sitä tuli usein toivottua, että bändi tekisi vielä yhden todella hyvän levyn. 2004 se hetki sitten koitti. Hyvä Eppu Normaali levy ei ole itsestäänselvyys nykyaikana, mutta tuolla levyllä kaikki osui kohdalleen.
9. Jesse Malin - The Fine Art Of Self Destruction
Se on aina hieno hetki musadiggarin elämässä, kun löytää jotain uutta, josta innostuu reilusti ja estoitta. Näin Kävi 2002 Jesse Malinin kanssa. Tyyppi oli tulossa Ryan Adamsin legendaarisen Savoy-teatterin keikan lämppäriksi, enkä tiennyt Malinista mitään. Kävin sitten samana iltapäivänä Keltaisessa jäänsärkijässä kuuntelemassa tätä levyä. Se oli kerrasta menoa. Hienot tarinat veivät romantikon mennessään.
8. J. Karjalainen - Lännen-Jukka
En tiedä johtuuko se omasta ikääntymisestä, mutta viime vuosina musiikkimaku on lipsunut entistä enemmän entistä rootsimpaan kamaan. Ensimmäisellä Lännen-Jukka levyllään Karjalainen pudotti leuan lattiaan. Electric Sauna (Suomen paras bändi) alkoi vaikuttaa hieman väsähtäneeltä ainakin levyillä, joten eteenpäin oli mentävä. Tai siis tässä tapauksessa taaksepäin.
Pointsit myös siitä, että Jiin lisäksi aika harvassa ovat ne kotimaiset artistit, jotka uskaltavat ottaa yhtä rajun irtioton aiempaan tuotantoon. Nurmio, Röyhkä ja varauksin Alangon Ismo. Onkos muita?
7. PMMP - Veden varaan
Tässä oli niitä useampiakin vaihtoehtoja, mutta sitten henkilökohtaiset syyt painoivat vaa'an tähän nimenomaiseen levyyn. Se leimautui vahvasti ilmestymisaikaansa ja henkilökohtaisiin elämänmyllerryksiini, jotka silloin tapahtuivat. Nykyään en juuri pystykään levyä kuuntelemaan. Mutta se ei muuta sitä, etteikö kyseessä olisi ensiluokkaista kotimaista pop-musiikkia. Jori on nero.
6. Leonard Cohen - Ten New Songs
Leonard Cohen on sellainen artisti, että hänen ääntään on pakko uskoa. Lähes koko 90-luvun hiljaiseloa munkkiluostarissa viettäneen kanadalaisen paluulevy oli käsittämättömän vahva.
5. Joss Stone - The Soul Sessions
High Fidelityssä kysyttiin, himmeneekö artistin aiempien aikojen maagisuus myöhempien rikosten myötä. Ainakaan suhteessani neiti Stonen kanssa ei käynyt niin, vaikka kolmas levy olikin melko kehno. Tänä vuonna ilmestynyt neljäs levy palaa hieman taas vähemmän tuotettuun maailmaan, mikä on hyvä. Ensimmäistä levyä minun ei tarvinnut kuunnella kuin puoli minuuttia ja olin rakastunut Jossin ääneen. Ensimmäinen levy on myös edelleen paras kokonaisuus, mutta se onkin tehty raskaan sarjan soul-covereista. Toista täysosumaa edelleen odottelen.
4. Anssi Kela - Nummela
Kun artisti tai levy myy älyttömästi (tässä tapauksessa yli 157 000 kappaletta), synnyttää se väistämättä vastareaktioita. Myös itsessäni Anssi on jäänyt viime vuosina vähemmälle kulutukselle. Fakta on kuitenkin se, että Anssi Kela on mainettaan parempi ja monipuolisempi muusikko. Toinen fakta on se, että Nummela on oikeasti ihan pirun hyvä levy.
Nummela on myös vaikuttanut elämääni myöhemmin ihan älyttömän paljon. Levyn myötävaikutuksella olen tavannut yhden parhaista ystävistäni, nähnyt hyviä keikkoja, saanut julkaistua ensimmäisen juttuni ja lähtenyt Englantiin. Onpa kyseisen levyn nimikappaleen kertosäe selittänyt minulle omaa käyttäytymistänikin eräällä bussimatkalla, kun en oikein ymmärtänyt, miksi siellä istuin. Se vain tuntui tarpeelliselta teolta. Eiköhän tuossa ole ihan tarpeeksi perusteluita tämän listan neljännelle sijalle.
3. Ryan Adams - Gold
Voi Ryan, mitä sinulle tapahtui? Adams on omassa katsannossani ehdottomasti lahjakkain 2000-luvun singer-songwriter. Yksi kaikkien aikojen lahjakkaimmista, ehkä jopa lahjakkain. Ryan Adams on myös aikamme suurin tuhlaajapoika.
Parhaimmillaan mies teki täydellistä musiikkia. Parhaimmillaan mies julkaisi huikeita albumeja. Huonoimmillaan hän teki keskinkertaisuutta. Ei siis aivan huonosti, mutta jonkinlainen itsesensuuri olisi voinut tehdä terää. Hieman harvemmalla julkaisutahdilla Adamsista olisi saanut puristettua todella timanttisia levyjä. Goldkaan ei ole ihan täydellinen Ryanin lahjoihin nähden. Silti se on parempi kuin suurin osa tämän vuosituhannen muusta musiikista.
2. The Gaslight Anthem - The 59 Sound
Toivon todella, että Gaslight Anthem pysyy kasassa, luomisvoimaisena ja tekee pitkän uran. Eihän pitkä ura koskaan jatkuvaa ilotulistusta ole, mutta tällä bändillä on eväitä vaikka mihin. Kahden levyn ja yhden ep:n jälkeen katalogista ei löydy yhtään huonoa biisiä. Gaslight Anthem on varteenotettavin ehdokas "uudeksi E Street Bandiksi" sitten... ikinä. Tämän bändin perässä voisin kuvitella kiertäväni Eurooppaa 20 vuoden päästä.
1. Bruce Springsteen (with the Seeger Sessions Band) - We Shall Overcome (American Land Edition)
Kuten jo lienee tähän mennessä tullut selväksi, yllätyksellisyys on kova juttu, vanha musiikki on kova juttu ja Bruce on kova juttu. Tätä taustaa vasten ei ole iso yllätys, että Springsteenin täysin puskista tullut Pete Seegerin katalogiin ja amerikkalaiseen perinnemusiikkiin luottanut projekti on kovin tämän vuosituhannen levy. Livenäkään melkein 20 soittajaa käsittänyt kokoonpano ei jäänyt jälkeen E Kadun Yhtyeestä kuin marginaalisesti.
Rolling Stone keräsi taannoin muusikoiden ja muiden alan vaikuttajien mielipiteitä rock-aikakauden (ilmeisesti tässä ajatellaan aikaa n. 1950 -->) parhaista laulajista. Varsin sekalaisen seurakunnan mielipidekavalkadi on odotetusti kirjava. Myös osa lapuista oli aavistuksen vaikeaselkoisia, mielestäni. Käsialanäytteitä
Rolling Stonen grafologit kuitenkin ilmeisesti ovat asiansa osaavaa väkeä, sillä äänet saatiin laskettua ja laadittua Virallinen Totuus.
Listat ovat listoja ja niitä on hauska analysoida ja kritisoida. Kritiikki on parhaimmillaan silloin, kun se on puhtaasti subjektiivista vailla minkäänlaista objektiivisuutta ja/tai asiantuntemusta. Siksi pettymyksekseni pitää todeta RS:n listan olevan noin laajaksi pooliksi melko hyvin jäljillä.
Alla kuitenkin oma listani. Sijat 1-3 ovat kiveenhakattuja, vaikka Freddien asettaminen Arethan edelle vaati jonkinmoista pähkäilyä. Siitä alaspäin järjestys vaihtunee päivän mukaan. Muutaman unohdetun nimenkin varmasti muistan heti kun julkaisu-nappia painan...
This is my truth, tell me yours
1. Freddie Mercury 2. Aretha Franklin 3. Sam Cooke 4. Dusty Springfield 5. Roy Orbison 6. Leonard Cohen 7. James Brown 8. Marvin Gaye 9. Johnny Cash 10. Otis Redding 11. Curtis Mayfield 12. Janis Joplin 13. Nina Simone 14. Frank Sinatra 15. Al Green 16. Ray Charles 17. Bruce Springsteen 18. Patti Smith 19. Sam Moore 20. Bon Scott
1. Erykah Badu: New Amerykah pt. 1 (levy) 2. Whiskeytown: Faitless Street (levy) 3. Henk. koht nostalgialevyt (J. Karjalaisen Tähtilampun alla etunenässä) 4. Edelliseen liittyen myös Miljoonasateen (lähes) koko tuotanto 5. Raymond Carver: Rivi riviltä, lyönti lyönniltä (runokokoelma) 6. Juhani Peltonen: Elmo (kirja) 7. John Steinbeck: Ystävyyden talo (kirja) 8. The Clash: The Clash (levy) 9. Neil Young: Zuma (levy) 10. There will be blood (leffa) 11. Lehti 12. Adele: 19 (levy)
1. En vaan osaa -sarjakuvablogi 2. Sarjakuvataiteilija Paloniemen muut ihanat työt (Tassutellen ja Kiroileva siili) 3. Maija Vilkkumaa: Hei tie (biisi) 4. Karvinen miinus Karvinen -nettisarjis 5. Länen-Jukan keikka Vanhassa Dominossa 29.2.2008 6. George Straits: All my ex's live in Texas (biisi) 7. Maija Vilkkumaa: Ilta Savoyssa (levy) 8. The Meters: Rejuvenation (levy) 9. Nick Cave & The Bad Seeds: B-sides & Rarities (levy) 10. Pete Seeger 11. The Meters: Fire On The Bayou (levy) 12. Neil Young: Zuma (levy)
Minä pidän listoista, olen aina pitänyt. Mitä turhempi lista, sen parempi. Kaikenlaiset vuosiäänestykset ovat olleet hauskoja, vaikka en itse niihin olekaan juurikaan osallistunut. Päänsisäisesti toki aina, mutta lappuja en ole jaksanut/muistanut lähetellä.
No, tästä lähtien julkaisen tusina topin kerran kuussa. Kuten tästä ensimmäisestä koevedoksesta näemme lista on varsin mielivaltaisen subjektiivinen, eikä sitä ole varsinaisesti rajoitettu mitenkään. Lähinnä listat varmaan tulevat koostumaan likimain blogini aihepiiriin kuuluvista asioista, jotka ovat minuun iskeneet kyseisen kuukauden aikana.
Ai miksi juuri top 12? Se on mukava luku.
Tusina top tammikuu 2008
1. The Solution: Will Not Be Televised (levy) 2. Tuomo: My Thing (levy) 3. Jippu: Salaisuudet joita yksinäiset huutaa unissaan (levy) 4. Sons&Daughters: This Gift (levy) 5. Kate Nash: Mariella (biisi) 6. Mac Montandon: Tom Waits - Takapihan taikuri (kirja) 7. Myytinmurtajien uudet jaksot (tv) 8. Yle Teeman Teemalauantait (tv) 9. Denis McNally: Kerouac (kirja) 10. John McGregor: Joki (levy) 11. Kate Nash: Skeleton Song (biisi) 12. John McGregor: Maa ei oo pimee (levy)
