Keikalla: Joss Stone (+Axl Smith)

Soul-prinsessa tuli, näki ja vei mukanaan.

Pääkaupunkiseudun keikkajärjestäjät eivät selvästikään olleet miettineet kaikkea ihan loppuun asti, kun olivat buukanneet samalle päivälle Joss Stonen ja Otis Taylorin. Jälkimmäisen keikasta sain tosin tietää vasta edellisenä päivänä ja Jossiin oli lippu hanskassa, joten suuremmilta päihkäilyiltä vältyttiin. Otis haltuun sitten ensi kerralla.

Neiti Stone kiinnosti yllättävän paljon suomalaisia. Kulttuuritalo oli kutakuinkin täynnä. Jossin listasijoitukset kun eivät varsinkaan Suomessa parin viime vuoden aikana päätä huimanneet. No, äidit ja tyttäret sekä yksittäiset mieskatsojat olivat löytäneet hyvin paikalle.

Syystä tai toisesta Jossin lämppäriksi oli valikoitunut Axl Smith.

*hiljaisuus*

Noh, Axl oli varmaan ihan hyvä. 2000-lukulaiset MTV muuvsit oli kunnossa, bändi soitti ihan mukiinmenevästi ja vaatteet oli kai ihan hienot. Viimeisen päälle olleissa muotilenkkareissa oli asiaankuuluvat siivekkeet, jotka olisivat varmasti saaneet Hermeksenkin kateelliseksi. Putosi ilmeisesti kohderyhmään ihan kivasti. Harmi vaan, että olen viitisentoista vuotta liian vanha ja väärää sukupuolta.

Mutta meikälle entisen vj:n esiintymisestä ei jäänyt mitään käteen. Samanlaisia akteja mahtuu 15 tusinaan. Funkin ja hiphopin suuntaanhan tässä kurkoteltiin, mutta ei Akselilla kyllä minun silmissäni tapettia enempää ollut karismaa. Kovin tyhjäksi ja muoviseksi jäi.

Onneksi Joss pelasti homman. Aluksi aavistuksen jännittynyt esiintyminen rentoutui muutaman biisin jälkeen ja sen jälkeen lasketeltiinkin varsin hyvien tuulten mukana. Soulissa asenne on tärkeää. Jossin läsnäolossa oli sopiva sekoitus vanhan ajan soul-diivaa ja ainakin aidolta vaikuttanutta välittömyyttä. Soul-koulunsa hän on myös käynyt ja keikan lopussa yleisö saikin kasan valkoisia ruusuja.

Setti painottui hieman kahden jälkimmäisen levyn (Introducing Joss Stone, Colour Me Free) biiseihin, mutta koko soolotuotanto ehdittiin kyllä käydä läpi. Neljän levyn jälkeen diskografia on paisunut Jossillakin sen verran, että sellaiset helmet kuin Right To Be Wrong ja Spoiled jäivät kuulematta.

Tällä kertaa keikka oli vajaan puolentoista tunnin kestollaan sopivan pituinen. Jollain toisella keikalla tuo olisi tuntunut auttamattoman lyhyeltä, mutta tältä keikalta ei jäänyt kaipaamaan enempää. Tai jäi. Juuri sopivasti. Olisi sinne settiin mahtunut pari biisiä lisää tai joku huolella valittu cover-veto. No, Helsingissä kuitenkin kuultiin myös yksi levyttämätön biisi, joten suureen valitukseen ei ole aihetta. Sitä paitsi on taito lopettaa ajoissa ja jättää yleisöön pieni nälkä. Joss Stonen soul-kattaus oli maittava, mutta se jätti haluamaan lisää.

Keikalla: Scandinavian Music Group (+Pohjolan Ilmari)

Ihanat Kokkoset Klubilla

Scandinavian Music Groupilla menee livenä vahvasti. Meneillään olevan kiertueen keikat ovat lähes järjestäen olleet loppuunmyytyjä, eikä tammikuinen lauantai Turun Klubilla ollut poikkeus.

Ilta polkaistiin käyntiin Pohjolan Ilmarin toimesta. Talviflunssa oli kuitenkin ottanut pohjoisen miehen syliinsä ja lämmittely jäi muutaman biisin mittaiseksi vedoksi. Ex-Ultra Bra -pasunisti osoitti kuitenkin vedollaan, että miehellä menee hyvin. Oma ääni on löytynyt ja ainakin pieni yleisö on löytänyt miehen. Varsinkin "suuri hitti" Kun mä keitin mun soppaa osui ja upposi. Festarikiinnityksiä lienee tulossa ensi kesäksi useampia. Toivottavasti yhä useampi löytää Ilmarin musiikin. Yhteiskiertue Hande Nurmion kanssa olisi muuten kova sana. Promoottorit saavat vapaasti käyttää ideaa. Se saattaisi vaikka poikia jotain kokeellista ja uutta, jota tuli viime postauksessa hieman kaivattua.

Lauantain odotetuin akti oli kuitenkin SMG. Lisälatausta yleisön joukossa oli havaittavissa sitten kevään keikan. Olisiko johtunut
siitä, että Terhin raskaus tulee aiheuttamaan ainakin jonkinmoisen keikkatauon tässä jonkin ajan kuluttua.

SMG on siitä kiva bändi, että kaikki soittajat ovat ammattilaisia ja vieläpä varsin hyviä. Käytännössä keikalle voi siis lähteä melko turvallisin mielin, kun tietty taso on taattu.

Niin tälläkin kertaa. Ilmeistä päätelleen kaikilla oli kivaa. Bändi tuntui viihtyvän lauteilla ja naisvoittoisesta yleisöstä yhteislaulut irtosivat komeasti. Sitä paitsi Kokkoset ovat aina ihania.

Sen pistin merkille, että nyt kun nuorempi Kokkonen on integroitunut luontevaksi osaksi bändiä, kokonaisuus on parantunut. Muutosta on tapahtunut myös vajaassa puolessa vuodessa. Viimeksi bändi tuli bongattua Ruisrockissa. Pauliina on entistä enemmän lavalla kotonaan ja bändi on entistä enemmän kahden vokalistin ryhmä.

Viime toukokuusta settiä oli uusittu jonkin verran. Mukaan oli otettu kokoelmalevyllekin laitettu Tehosekoitin-laina Kaikki nuoret tyypit sekä Mustana maidolla kylmänä kuumana, joka jäi sekä kesällä että keväällä hyllylle.

Kaikki oli illassa kohdallaan, mutta mitään sellaista Klubilla ei koettu, että tätä iltaa muistelisi vielä vuosien päästä. Hyvää musiikkia kuitenkin kuultiin ja keikan jälkeen suurin osa yleisöstä lienee poistui paikalta hyvillä mielin. Ei se sen vaikeampaa ole.

(Kuvia saa isompaan kokoon klikkaamalla.)



"Herkkää"


"Terhi Puoluepoliittisella kentällä"



"Toisessa maailmassa olemme vain me"

Keikalla: Tuomo

Ei ihan Sam Moore...

...mutta täysiverinen soul-mies kuitenkin.

Onneksi Tuomo ehti lyhyellä kiertueellaan poiketa Turussakin ennen kuin mies siirtää fyysisen olemuksensa kevääksi Pariisiin. Ilman Tuomoa kaupungin keikkatarjonta olisi ollut yhtä hyvää keikkaa laihempi.

Klubille olisi lauantai-iltana enemmänkin väkeä mahtunut, mutta tunnelma yleisössä oli silti kohdallaan. Eturivin tyttösilläkin oli mukavasti tilaa liikehdintään, mikä ilolla pantiin lavallakin merkille.

Päästaran takana komppasi nelihenkinen bändi (rummut-congat-kitara-basso), joka piti huolen siitä, että groove oli kohdallaan. Tuomon taustaryhmä osoitti jälleen kerran, ettei välttämättä tarvitse olla sairaan nopee ollakseen hyvä. Tyylitaitoinen pidättely on monesti vetoavampaa kuin koko repertuaarin ripotteleminen yhteen biisiin. Tuomo itse esitteli multi-instrumentaalisuuttaan vaihtelemalla illan mittaan koskettimista kitaraan.

Setti käsitti kaikki kolme Tuomon soololevyä painottuen ymmärrettävästi hieman enemmän kuun alussa julkaistun My Private Sundayn biiseihin. Ehkä tästä johtuen kokonaisvaikutelma jäi hieman slovaripainotteiseksi. Enemmänkin potkua olisi taloon mahtunut. Toisaalta menopalat maistuivat sitäkin paremmalta, kun ne rikkoivat taidokasta fiilistelyä.

Kauttaaltaan keikka oli huolella rakennettu ja soljui yhtenäisenä virtana eteenpäin nostaen hymyn huulille. Uuden levyn biiseistä maukkaimmin livenä soivat Back To Day One, The Torturee's Mantra ja The Perfect Day. Vanhemmasta tuotannosta The Grant sekä varsinaisen setin päättänyt My Thing -levyltä napattu Don't Take It Too Hard nousi tasalaatuisen illan kärkibiisien joukkoon.

Kauemminkin Tuomoa olisi kuunnellut. Vajaa puolentoista tunnin setti on toki ihan standardin mittainen, mutta esimerkiksi joku huolella valittu Stevie Wonder -laina olisi istunut settiin ongelmitta.

Muutoin erinomaisessa illassa jäi ehkä hieman kaivelemaan se, ettei ihanan täydellistä Good Nightia kuultu keikan lopuksi. Toisaalta ehkä parempi niin. Biisi olisi saattanut aiheuttaa sivuun kirjoittaneessa täydellisen ja peruuttamattoman romahduksen.

Keikalla: Frank Turner (+ Jaakko&Jay)

I told you so...


Toisinaan musiikkitaivaan tähdet ovat keikalla oikeassa asennossa. Niitä keikkoja ei tule turhan usein vastaan, mutta ainakin niitä osaa arvostaa silloin. Usein asiaan liittyy se, että ne tulevat yllättäen ja pyytämättä.

Kutsun sellaista hetkeä nimellä "oikea keikka oikeaan aikaan". Ne ovat sellaisia hetkiä, jolloin elämän perustavanlaatuisesta rakenteesta paljastuu jotain olennaista, ymmärtää omasta elämästään jotain tärkeää ja ymmärtää (tai luulee ymmärtävänsä) ainakin pienen hetken ajan, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Tavastian rock-temppelissä osui tällainen ilta omalle kohdalleni maanantaina 7. joulukuuta. Frank Turner soitti juuri oikean keikan oikeaan aikaan. Eikä toki sovi vähätellä lämmittelijän roolissa kaahanneen Jaakko&Jayn roolia onnistuneen kokonaisuuden luojana. Kaksikon energinen folk-punk-räime toimii livenä takuuvarmasti aina. Puolen tunnin annos oli jälleen kerran juuri sopiva.

Turner itse on tullut melko pitkälle Million Deadin hc-punkista. Nelihenkisen bändin kanssa veivattu setti yltyi perinteiseen punkraivoon vain pariin otteeseen. Muutoin liikuttiin folk-punkin, perinteiseen rockiin kurkottavan ja protestilauluperinteestä ammentavan ilmaisun piirissä. Soittajat osasivat hommansa ja bändin soitannollisesta väripaletista löytyi riittävä määrä sävyjä. Bändi käytti koskettimia maukkaasti ja paikoin soundi johti ajatukseni Hold Steadyn tunnusomaiseen soundiin.

Päätähti antoi itsestään välittömän kuvan ja jutusteli yleisön kanssa useaan otteeseen. Spiikit toki olivat melko ennalta-arvattavia ja käsittelivät muun muassa suomen kielen vaikeutta ja Suomen ja Ruotsin vastakkainasettelua. Mutta entäs sitten? Joka keikalla toistuvat ohjelmanumerot (kuten yleisön jäsenen poimiminen lavalle huuliharppusooloa varten) eivät ole päälleliimattuja, jos niistä tulee välitön ja aito fiilis.

Erinomainen ilta kaiken kaikkiaan siis. Toki kaikenlaista napinan aihetta voisi löytää, jos sitä haluaisi kaivaa. Jaakko&Jay ei enää koskaan omalla kohdallani yllä siihen raikkauteen, kun ensimmäisen kerran kaksikon näin heistä etukäteen mitään tietämättä, Turnerin setti ei kestänyt kuin hiukan päälle tunnin ja ja ja... Valittaminen on tässä tapauksessa täysin turhaa. Kaikki olennainen tuli tehtyä ja koettua. Kun kohdalle osuu oikea keikka oikeaan aikaan, ei sitä kuulu pilata ylianalysoinnilla. Pitää vaan heittäytyä fiiliksen vietäväksi. Siitä musiikista nauttimisessa kuitenkin nähdäkseni pohjimmiltaan on kyse.

Menkää tarkistamaan nämä artistit, kun kohdalle jossain osuvat. Ette pety.