Haamut tulevat

Kenet Sinä kutsut?

Viime päivien jälkeen pitäisi kai kirjoittaa Kaarina Hazardista, hyvistä journalistisista tavoista, suomalaisten medialukutaidosta tai sen puutteesta tai määritellä kolumni.

Jätänpä kuitenkin kaikesta tuosta kirjoittamatta. Viikolla kerrottiin nimittäin siitäkin, että kovasti viime kuukausina työn alla ollut Ghostbusters-elokuva on saanut ohjaajan. Myös kaksi ensimmäistä leffaa ohjannut Ivan Reitman ottaa jälleen tuolin haltuunsa.

Call me cynic, mutta jotenkin tämä tuntuu nähdyltä jutulta. Alkuperäinen pätkä oli mainio, jatko-osa menetteli, mutta mitä uutta kolmas osa tuo? Leffaa näkemättä ja käsikirjoituksesta mitään tietämättä tuomitsen vanhan lämmittelyksi. Vetänee jonkun verran väkeä, mutta tuskin tuo leffasaagaan mitään olennaista lisää.

Hollywoodissa on tuntunut jo useamman vuoden olevan pulaa kelvollisista uusista ideoista ja pätevistä käsikirjoituksista. Ihmisten nostalgiannälkää ruokitaan kuppaamalla uudelleen ja uudelleen 70- ja 80-lukujen hittileffoja. Tai vaihtoehtoisesti jatko-osilla munitaan uusienkin leffojen hyvät ideat (mainitsiko joku takarivissä Matrixin?).

Onko jatko-osista siis ensinnäkään mihinkään muuhun kuin helppoon rahastukseen? Ensimmäisen hittileffan jälkeen jonkun verran tuottavaa jatkoa ei liene kovin vaikea kynäillä. Harvakseltaan

Huonontavatko keskinkertaiset jatkolämmittelyt alkuperäistä leffaa? Eivät, jos niitä voi käsitellä yksittäisinä elokuvina ja unohtaa leffantekijöiden myöhemmät synnit. Useimmiten jatko-osat eivät vaan pärjää mitenkään alkuperäiselle. Tuoreus jää puuttumaan, kun uutta näkökulmaa ei oikein löydetä. Esimerkkejä: Rockyt (jatko-osat sisältävät toki yksittäisiä hupikohtauksia, mutta leffoinahan ne ovat melko karmeita), Blues Brothers (musiikkikohtaukset toki jatkossakin mahtavia) ja Lämäri (mainio sporttiraina, mutta edes paatuneimmat lätkäjätkät eivät halua puhua Lämärin toisesta tai kolmannesta osasta). Tai entäs Poliisiopisto. Tai siis ei mitään...

Trilogiat ovat siinä mielessä hankalampia tapauksia, että niitä harvemmin pystyy erottelemaan toisistaan. Ensimmäinen Matrix on yksiselitteisen loistava, mutta trilogiana Matrix on pitkälti kelvoton. Star Wars -trilogia (episodit 4-6) on parhautta ja jälkimmäinen esi-trilogia kehnohko. Tähtien Sodan tapauksessa alkuperäisen trilogian erinomaisuuteen yksi keskeinen selitys on se, että se oli valmiiksi kirjoitettu kolmen leffan pituiseksi.

Onneksi maailmassa on muutama esimerkki hyvistäkin jatko-osista. Kolmas Die Hard potkii lähes yhtä kovaa kuin ykkönenkin, Paluu Tulevaisuuteen on ehkä 80-luvun hiteistä kaikkein tasalaatuisin trilogia. Sitten on sellaisiakin leffapareja kuin Before Sunrise-Before Sunset, joissa jatko-osa jopa syventää alkuperäistä ja tekee siitä paremman.

(Molemmat aurinkoleffat löytyvät muuten SunPutkesta kokonaisuudessaan. Suosittelen vakaasti, jos on sellainen kolmisen tuntia aikaa. Ja suosittelen vaikkei olisikaan aikaa. Kolme tuntia elämästään voi kuluttaa pirun paljon huonomminkin).

Ne muutamat onnistumiset kaiketi antavat uskoa yrittää aina uudelleen.

Terveisiä sohvalta

Pakollisen holiday seasonin parhaita puolia on se, että silloin saa vapaasti vetelehtiä, eikä kukaan tule aukomaan päätään siitä, että pitäisi olla dynaamisen tehokas ja muuta nykyajan vaatimusten mukaista. Siis noin viikon vuodessa voi vaan olla.

Sikäli kun on luistellut itsensä kohmeeseen ulkojäillä, lukenut kaikki keskeneräiset kirjat ja kuunnellut joululahjalevyt puhki, parasta vetelehtimistä voi harrastaa sohvalla leffoja katsellen. Niin kauan kun pizzataksit kulkevat, on meikäläisen pyhät pelastettu.

Leffojen valinnassa on oltava kuitenkin tarkkana. Tai ainakin on tiedettävä, mitä haluaa. Kannattaa välttää esimerkiksi Star Wars episodi ykköstä. Erittelyä elokuvan huonoudesta 70 minuutin verran:




Tällaiset leffaarvostelut ovat hieno taiteenlaji. Toisinaan niitä katselee jopa mieluummin kuin itse leffaa. Pakolliset vetelehtimispäivät voi käyttää vaikka kahlaten nettiä läpi ja etsiä moisia. Niitä kyllä löytyy.

Yhdenlaisia arvosteluja tarjoaa vaikkapa spill.com. Kannattaa tsekata ennen kuin roudaa itsensä leffaan.

P.S. SW episodi ykkösen paras katsontatapa on muuten hankkia piraattikopio Suomenlahden takaa. Itse aikanaan näin sellaisen, missä on tekstitykset olivat kuin suoraan ilotalon vessan seinästä kopioitu. Heviä shittiä siis, mutta sai siinä nauraa. Suosittelen myös niitä fani-pohjaisia julkaisuja, joista on editoitu kaikki Jar-Jar Binks-kohtaukset pois. Ei se leffa silti yhtään selkeämmäksi muutu, mutta eipä tarvitse katsoa leffahistorian ärsyttävintä mikä-se-nyt-onkaan.

Hatut päästä

Tarkoitus oli herättää blogi henkiin hieman iloisemmissa merkeissä, mutta kun tämä uutinen minut tavoitti, sitä ei voinut jättää huomiotta.

Don LaFontaine RIP.

Jaa siis kuka? No, trailerihemmo tietysti. Lisävalaistusta asiaan tarjoaa Iltalehden netti-tv.

Joskus aikanaan sitä tuli porukalla kavereiden kanssa pitkään ja hartaasti mietittyä, kuka on tuo mystinen ääni trailereiden takana. Kirjoitin aiheesta jopa novellirungon hieman Kummeli-hengessä. Kummelithan aikanaan tekivät sketsin "Totuus joulupukista". Mahtava sketsi. Harmi vain, että novelli on kadonnut johonkin ajan hampaan puristuksessa. Ehkä se olisi pienellä päivityksellä jopa ihan lukukelpoinen.