Ystäväkirja: Miljoonasade

Mayday mayday

Tämän jutun piti alkaa eri tavalla, mutta (ilmeisesti) Miljoonasade on tullut tiensä päähän. Valitettavaa, muttei kuitenkaan kovin yllättävää. Viimeisin uusi levyhän bändiltä tuli pihalle melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten. Se oli armeijassa ollessa melkoinen piristysruiske.

Tämä olkoon siis yhden kiihkeän rakkaustarinan muistokirjoitus.

Mutta, kelataan alkuun. Ensimmäinen elävä muistikuva on Samppalinnan maauimalan reunalta kesältä 1995. Siellä pohjalla soitti viisi äijää Rocktopusia ja ihmiset rannalla ihmettelivät, että onks toi mahdollista.

Se oli siistiä. Kuten myös 1996 ilmestynyt Poikapainia&digitaalidaameja oli siisti levy. Miljoonasade pysyi tutkassa, mutta siellä ulkoreunalla. Olin varmaan liian ahdistunut, angstinen ja ahdistunut.. ai sanoin sen jo. No, liian teini kuuntelemaan positiivisen pohjavireen omaavia lauluja. Tuohon aikaan kun en tiennyt Käärmeenkantaja-levystä yhtään mitään.

Miljoonasateen uuteen, lopulliseen, löytämiseen tarvittiin uusi live-elämys. Tällä kertaa laivalla. 12.11.1998. Sen jälkeen homma oli siinä.

Suhteeni bändiin oli kiihkeä ja intensiivinen. Parin vuoden aikana Salon Hessu ja kumppanit tuli tsekattua pitkälti toistakymmentä kertaa. Silloinen tyttöystävänikin ehti luulla Milkkareiden olevan SE tärkeä bändi minulle (Bruce kun oli hautautunut hetkeksi hieman sivummalle, vai kertoiko se sittenkin siitä perustavanlaatuisesta piirteestä, ettei ko. suhteella ollut hirveästi tulevaisuutta).

Viime vuosina (2001-->) ehdin nähdä bändin vielä muutaman kerran, mutta tuolloin bändi oli jo pop-museon nostalgia-akti. Keikat olivat kyllä hyviä myös tuolloin, mutta enemmän yhteisen historian kuin musiikillisen relevanssin vuoksi.

Syystä tai toisesta bändi vaan jäi, niin kuin jotkut (hyvätkin) ystävät joskus jäävät. Ei tullut pidettyä hirveästi yhteyttä. Toki olisi auttanut, jos bändi olisi ollut aktiivisempi minun suuntaani.

En kuitenkaan ole katkera siitä, hiukan haikea vain. Miljoonasade oli kuitenkin yhden varsin tärkeän elämänvaiheen soundtrack. Kiitos muistoista.



P.S.

Miljoonasadetta löytyy myös Ylen elävästä arkistosta. Tsekatkaa.

P.P.S.

Taannoin tuli listattua noita huonoja covereita. Tämä olisi kyllä kuulunut listalle.

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 3/3)

Growin' up...

Vuosien saatossa Brucen niin sanotusta tavallisuudesta on kirjoitettu valtavasti. Joko hän on maailman tavallisin rock-tähti tai sitten maailman paras näyttelijä.

Henkilökohtaisesti uskon tavallisuuteen, vaikka äijältä kaapista Oscarkin löytyy. Mutta sehän tulikin musiikista. Minulla on tarve uskoa siihen tavallisuuteen, ja toisaalta minulla on hyviä todisteita.



Sitä paitsi parodiahan kumpuaa aina todellisesta elämästä.



Toisaalta olen huomannut myös, että artisti vaikuttaa suhteellisen täysipäiseltä, ei ainakaan vähennä musiikin arvostustani. Jos joku täysi sekopää tekee hyvää musiikkia, ei se musiikilta pois ole, mutta on jotenkin hauska ainakin uskotella itselleen, että artisti on suhteellisen normaali.

Taannoin New Jerseyssä kuulin teorian, joka kuulosti ihan hyvältä. Tämän teorian esittäneen miehen mukaan kovana Elvis-fanina tunnettu Bruce aikanaan järkyttyi pahasti siitä, että Elvis elämänsä viimeisinä vuosina ammuskeli telkkareita. Tämän teorian mukaan Bruce on tämän vuoksi nähnyt valtavasti vaivaa pitääkseen itsensä niin normaalina kuin mahdollista.

No, joka tapauksessa. Siihen on vaan kasvanut kiinni... Brucen musiikki on soinut käytännössä kaikkien elämäni isojen käänteiden taustalla. Siinä vaan kävi niin, koska man there's an opera out on the turnpike.

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 2/3)

Talk about a dream, try to make it real...

Levytetty musiikki on yksi osa Bruce-faniutta, mutta toinen, jopa ehkä tärkeämpi osa, on keikat.

Siis kuinka monta? Se on kysymys, jonka olen kuullut aika monta kertaa, kun jossain yhteydessä mainitsen montako kertaa olen Brucen keikan nähnyt (26 and counting). Miksi ihmeessä, eikö se ole kuitenkin aina soita ne samat biisit? Se on sitten yleensä jatkokysymys. No, ei soita.

Miksi sinne sitten tulee lähdettyä kerta toisensa perään? Sen lisäksi siis, että näkee ja kuulee maailman parasta musiikkia, näkee uusia paikkoja ja tapaa hyviä tyyppejä.

Brucen keikat ovat maailman parhaat bileet. Ne ovat myös parasta huumetta. "No pharmaceutical product could ever equal the rush you get when the band hits that groove, the people are dancing, shouting, and swaying, and the house is rocking!", kuten Blues Brothers 2000:ssa todetaan.

Se on varmaan juuri se olennaisin juttu Brucenkin kohdalla. Keikan aiheuttama puhdas energiaryöppy ja intohimo, jolla Bruce bändeineen työhönsä ilta toisensa jälkeen suhtautuu. E Street Band on paras esimerkki, mutta palo soittaa musiikkia näkyy myös muiden kokoonpanojen kanssa ja sooloesiintymisissä. Intensiteetti ja esityksen vangitsevuus ovat jotain sellaista, mitä en minkään muun artistin kohdalla ole löytänyt. Kun kerran esiintyjä näyttää nauttivansa hommastaan siinä määrin, kai siinä yleisönkin jäsen kokee sanoinkuvaamatonta iloa, tuntee olevansa elossa ja on ymmärtävinään pienen hetken ajan kuinka hienoa elämä voi parhaimmillaan olla.



Tsekatkaapa videota uudelleen pätkä neljästä viiteen minuuttiin. 70-luvun puolivälistä lähtien BTR:ää on veivattu varovasti arvioiden joitakin tuhansia kertoja yleisön edessä, eikä tuosta kehonkielestä suurempaa kyllästymistä ole havaittavissa.

Ja jos E Street Bandista puhutaan, kyseessä on Pomolleen uskomattoman lojaali porukka. Se ystävyys joka on vajaan 40 vuoden aikana kehittynyt, myös näkyy esiintymisessä.

Se on myös melko vetoavaa, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Bändi kun pystyy soittamaan lähes mitä tahansa. Kaikki keikat ovat loistavia, mutta koskaan ei tiedä, milloin kohdalle osuu aivan käsittämätön keikka. Periaatteessa mitä tahansa voi tapahtua. Niin kuin 18. kesäkuuta 2008 Amsterdamissa.



Toki homma toimii myös muiden kokoonpanojen kanssa tai yksin, mutta E Street Band on kuitenkin ylitse muiden. Onhan se Maailman Paras Bändi.



Jatkuu osassa 3...

Ystäväkirja: Bruce Springsteen (osa 1/3)

Ystäväkirja yrittää selittää jotain, mitä ei voi selittää. Penny Lane tiivisti asian osuvasti Almost Famousissa.

And if you ever get lonely, you just go to record store and visit your friends.

----

'Cause Tramps like us...

Yksittäinen muistikuva, sen täytyy olla jostain vuosien 1984-86 väliltä. Autosta (Mitsubishi Lancer vm. -83) totta kai. Suurin osa varhaislapsuuteni muistosta on autosta matkalla mummolaan tai matkalla kotiin mummolasta. Niiltä kilometreiltä suomalaista maantietä ja isän kokoelma c-kaseteilta on peräisin aika iso osa musiikkimakuani. Niiden kasettien joukossa oli myös äänitettynä Born In The USA lp.

Sieltä se lähti. Jokin siinä vakuutti heti, en oikein tiedä mikä se juttu alunperin oli. Mutta ehkä minut olisi vielä voinut pelastaa. Vasta vuonna 1998 otin ratkaisevan askeleen, kun lintsasin ensimmäistä kertaa koulusta saadakseni mahdollisimman nopeasti Brucen Tracks-boksin. Ei sillä, että sitä pelastusta koskaan olisin itse kaivannut. Rahankäyttöön se olisi kyllä vaikuttanut. Olisi ne rahat johonkin muuhunkin voinut käyttää, mutta tuskin paremmin.

Miksei? Koska...




Koska parhaille elämyksille ja ikuisesti säilyville muistoille ei voi laittaa hintalappua. Suoraan tai välillisesti Brucen musiikin kautta olen saanut elämääni ystäviä, kiertänyt maailmaa, tuntenut valtavaa iloa keikoilla... Priceless sanoisi new jerseyläinen.

Springsteenin musiikki on kuin paras ystävä, jolle ensimmäisenä kertoo elämän käänteistä. Niihin teksteihin on kirjoitettu kaikki: haaveet ja pelot. Springsteenin teksteistä tuntuu löytyvän jokaiseen elämäntilanteeseen apua, kunhan vaan löytää oikean kappaleen. Vaikeina hetkinä niistä hakee lohtua. Iloisina aikoina taas peilaa tunteitaan niihin. Ne saavat kosketuksiin oman maailmani kanssa.



Vajaan neljän vuosikymmenen aikana Bruce on ehtinyt luoda tuota alkemiaa parinkymmenen studiolevyn verran. Joukkoon mahtuu heikompiakin esityksiä toki, mutta niissä heikoimmissakin vedoissa pystyy erottamaan jonkin pointin, miksi se levy on tehty. Nykyisen kertakäyttömusiikin aikana tuollaista arvostaa, vaikka levy ei muuten olisikaan kovin vetävä.

Jatkuu osassa 2...