I told you so...
Toisinaan musiikkitaivaan tähdet ovat keikalla oikeassa asennossa. Niitä keikkoja ei tule turhan usein vastaan, mutta ainakin niitä osaa arvostaa silloin. Usein asiaan liittyy se, että ne tulevat yllättäen ja pyytämättä.
Kutsun sellaista hetkeä nimellä "oikea keikka oikeaan aikaan". Ne ovat sellaisia hetkiä, jolloin elämän perustavanlaatuisesta rakenteesta paljastuu jotain olennaista, ymmärtää omasta elämästään jotain tärkeää ja ymmärtää (tai luulee ymmärtävänsä) ainakin pienen hetken ajan, mistä tässä kaikessa on kysymys.
Tavastian rock-temppelissä osui tällainen ilta omalle kohdalleni maanantaina 7. joulukuuta. Frank Turner soitti juuri oikean keikan oikeaan aikaan. Eikä toki sovi vähätellä lämmittelijän roolissa kaahanneen Jaakko&Jayn roolia onnistuneen kokonaisuuden luojana. Kaksikon energinen folk-punk-räime toimii livenä takuuvarmasti aina. Puolen tunnin annos oli jälleen kerran juuri sopiva.
Turner itse on tullut melko pitkälle Million Deadin hc-punkista. Nelihenkisen bändin kanssa veivattu setti yltyi perinteiseen punkraivoon vain pariin otteeseen. Muutoin liikuttiin folk-punkin, perinteiseen rockiin kurkottavan ja protestilauluperinteestä ammentavan ilmaisun piirissä. Soittajat osasivat hommansa ja bändin soitannollisesta väripaletista löytyi riittävä määrä sävyjä. Bändi käytti koskettimia maukkaasti ja paikoin soundi johti ajatukseni Hold Steadyn tunnusomaiseen soundiin.
Päätähti antoi itsestään välittömän kuvan ja jutusteli yleisön kanssa useaan otteeseen. Spiikit toki olivat melko ennalta-arvattavia ja käsittelivät muun muassa suomen kielen vaikeutta ja Suomen ja Ruotsin vastakkainasettelua. Mutta entäs sitten? Joka keikalla toistuvat ohjelmanumerot (kuten yleisön jäsenen poimiminen lavalle huuliharppusooloa varten) eivät ole päälleliimattuja, jos niistä tulee välitön ja aito fiilis.
Erinomainen ilta kaiken kaikkiaan siis. Toki kaikenlaista napinan aihetta voisi löytää, jos sitä haluaisi kaivaa. Jaakko&Jay ei enää koskaan omalla kohdallani yllä siihen raikkauteen, kun ensimmäisen kerran kaksikon näin heistä etukäteen mitään tietämättä, Turnerin setti ei kestänyt kuin hiukan päälle tunnin ja ja ja... Valittaminen on tässä tapauksessa täysin turhaa. Kaikki olennainen tuli tehtyä ja koettua. Kun kohdalle osuu oikea keikka oikeaan aikaan, ei sitä kuulu pilata ylianalysoinnilla. Pitää vaan heittäytyä fiiliksen vietäväksi. Siitä musiikista nauttimisessa kuitenkin nähdäkseni pohjimmiltaan on kyse.
Menkää tarkistamaan nämä artistit, kun kohdalle jossain osuvat. Ette pety.
Paluu menneisyyteen
3 vuotta sitten
2 kommenttia:
Oikeaan aikaan, todellakin. Teki todella hyvää olla tuolla ja sekin ilostutti, että mukaan kampeamani väki oli samaa mieltä jopa kylmiltään. Se on muuten melkein surullista, että tällaisen voi aina kokea vain kertaalleen ekaa kertaa. Jaakon ja Jayskan yllätyksenä, Fränkin livenä jne. Sama pätee tietty levyihinkin, en voi enää koskaan hurahtaa vaikkapa Kentin Isolaan samalla tapaa kuin just sinä elämän toisiksi synkimpänä talvena.
Mutta ei se estä sua nostamasta Isolaa kaikkien aikojen parhaiden levjen joukkoon, jos tuntuu että levy on "parhaita ikinä". Olkoon syyt sitten puhtaasti musiikilliset tai yhtä puhtaasti henkilökohtaiset kappaleisiin liittyvät muistot.
Väittäisin muuten, että yllätyksellisyys on yksi iso juttu, minkä takia keikat tai levyt jäävät helposti elämään suurina kokemuksina. Toinen suuri syy sitten onkin nuo henkilökohtaiset elämänvaiheet, ja se miten musiikki niihin liittyy. Tuskin sitä nostalgiaa karkuunkaan pääsee.
Jos levyt ja keikat ovat hyviä just itselle, niin samahan se, onko se syy ensiluokkainen musiikki vai joku muisto mihin joku kappale linkittyy tms. Ei niistä kenenkään muun tarvitse tykätä, mutta eihän muiden mielipiteen tarvitse omiin fiiliksiin vaikuttaa.
Tätä on tässä itse tullut pohdittua aika paljon. Aiheesta lisää piakkoin.
Lähetä kommentti